Liettuan muotovalio!

Ajatus näyttelystä ulkomailla tuli esille jo viime vuonna, kun urosteni kasvattaja kysyi minulta voisinko ajatella Neron antamista Liettuan näyttelymatkalle mukaan. Tässä voidaankin samalla käsitellä kysymystä siitä miten voi koiransa antaa vieraan ihmisen matkaan pitkälle matkalle. Vastaus on yksiselitteinen: kenellekään muulle en Neroa antaisi, mutta kasvattajallemme koska tahansa. Ensinnäkin koira oli ensin hänen ja siksi toisekseen tiedän voivani 100% luottaa siihen että koira hoidetaan matkalla esimerkillisesti - pidetään kuin omaa koiraa ellei jopa hieman paremminkin. Lisäksi kasvattaja on koiralle tuttu ihminen, hoitaahan hän suurimman osan tuon koiran näyttelyissä esittämisistä Suomessakin. Pärjää siis varmasti hieman omanlaistaan luonnetta omaavan pikkumiehemme kanssa. Että siitä se ajatus sitten lähti.

Ennen reissua Nerolle piti hankkia passi, huolehtia että rokotukset on kunnossa (kennelyskärokote päivitettiin) sekä hankkia matolääkkeet valmiiksi reissulla annettavaksi. Matolääkkeen osalta on kaksi vaihtoehtoa; koiran voi joko madottaa kahteen kertaan tietyllä ajanjaksolla ennen reissua, tai reissun aikana vaiheessa jolloin ollaan palaamassa Suomeen. Molemmissa tapauksissa lääke annetaan eläinlääkärin silmien edessä ja koira saa siitä leiman passiinsa. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon; meidän koirat on kuitenkin säännöllisesti madotettuja ja noilla myrkyillä kertamadotus on koiraystävällisempi vaihtoehto. Rahallisesti leiman hakeminen maksaa joitakin kymppejä.

Tällainen pitää olla, hammasharjaa ei tarvita :)

Ennen matkalle lähtöä tein tietenkin mielessäni listaa mitä kaikkea koira mukaansa tarvitsee, nyt jo hieman hymyilyttää ajatukseni autolastillisesta petejä, nuttuja, leluja, ruokaa, herkkuja, leluja, henkilökohtainen beaytybox... verraten kasvattajamme yksiselitteiseen ilmoitukseen "hihna ja panta". Niinpä siis pakkasin koiralleni mukaan hihnan ja pannan, ruokaa noin viikon tarpeiksi sekä ohuen BOT loimen matka-ajaksi ylle puettavaksi, lihasjumien välttämiseksi. Vähän puruluita ja muita herkkuja, joita poika voisi tarjota matkakumppaneilleenkin. Tietysti myös sen passin ja rekkarikopion, sekä matolääkkeet ja varmuuden vuoksi muitakin lääketarpeita; esimerkiksi kyypakkauksen ja Inupekt Fortea suojaamaan vatsaa matkan rasituksilta. Ja vähän rahaa pojalle. Sitten vain koira autoon ja auton keula kohti etelä-Suomea - sovittiin että minä vien koiran kasvattajalle ja hän tuo sen sitten reissusta palattuaan minulle takaisin.

Koiraa jättäessäni yritin ajatella että tästä tulee sille hyvä kokemus; voihan olla että sen tarvitsee joskus esimerkiksi mennä hoitoon joksikin aikaa ja tässä kohtaa nyt ainakin paikka oli sille jo valmiiksi tuttu. Yritin myös ajatella miten helpolla itse pääsen kun joku muu hoitaa kaikki järjestelyt puolestani ja koiraa esittää ja käsittelee henkilö jota voi taitojensa puolesta pitää täysammattilaisena. Silti, jättäessäni syyttävästi tuijottavan koirani kasvattajalle ja lähtiessäni ajamaan kotiinpäin, olo oli todellakin hieman ontto ja ikävöin koiraani hirveästi. Koti oli todella tyhjä ja hiljainen koko seuraavan viikon ajan - tosin täytyy tunnustaa että myöskin erittäin helppoa kahden vanhemman ja rauhallisemman koiran kanssa. Eräänlainen loma siis, jota piristivät koirasta saadut kuvat ja videot reissun ajalta. Unohtamatta tietysti jännitystä siitä miten koiralla näyttelyissä menee ja saavutetaanko asetettu tavoite.

Tavoitteena pitää hauskaa, terveisin älyköt ry

Nämä 3 näyttelyä järjestettiin siis Liettuassa, paikassa nimeltään Druskininkai. Sinne päästäkseen mennään ensin laivalla meren yli; laivamatka kestää noin 2 tuntia. Ja sitten ajetaan autolla melkoisen pitkä rupeama - kartalla Liettua näkyy Eestin ja Latvian alla. Vaikka matka tuntuu ajatuksena melkoiselta rasitteelta sekä koirille että ihmisille, eikä vähiten vallitsevan helteen vuoksi, ei minun tarvinnut olla lainkaan huolissani koiran jaksamisesta. Nero matkusti kuin kuningas isossa boxissaan, autossa jossa on ns. tasalämpöinen jäähdytys. Matka tehtiin koirien ehdoilla, eli ne pääsivät jaloittelemaan sopivin väliajoin; juoksemaan porukalla vapaasti metsässä ja uimaankin joka päivä. Kun katselen reissusta otettuja kuvia ja videoita, voin vain todeta että kaverilla näyttää olleen sikamaisen hauskaa ja tässä saa olla ihan tyytyväinen että halusi noin ylipäätään enää palata takaisin kotiin. Työkaveriani (mies) lainaten "kukapa sitä ei haluaisi ulkomaille 3 naisen kanssa".

Me and the Girls, ei kiirettä kotiin terv. Nero

Ja se tavoite: sehän saavutettiin <3 Ensimmäisenä päivänä yritin olla ajattelematta koko asiaa, kunnes sain tiedon että ensimmäinen sert on saatu. Toisena päivänä tunnustin jo jännittäväni aika lailla ja sitten sain tiedon että toinenkin sert on pojalla taskussa. Tässä vaiheessa jo tiesin että yhtä vaille valio ja aloin olemaan melko liekeissä - ja seuraavan päivän viesti kuuluikin "We are a champion!". Poika sai siis kolmannen Liettuan sertin sekä vielä lisämausteeksi va-cacibin jonka mahdollista kääntymistä aidoksi pitää vielä selvitellä. Sitä riemun tunnetta - vaikka se tuntuu käyvän helposti kolmessa päivässä niin ihan niin yksinkertaista se ei ole, pitää oikeasti olla hyvä koira. Ja kun niitä pettymyksiä on tämänkin koiran kanssa jo koettu, niin tämä tuntui pyyhkäisevän kaikki sellaiset tieltään yhdellä kertarysäyksellä.

Tässä syödään valiokakkua...

... tietysti pöydässä ja lautaselta :D

 
 Nero ei siis enää ole vain Nero, vaan hänen korkeutensa LT MVA Playbox's Soulman sekä, koska valioituminen tapahtui yli 2-vuotiaana,  myöskin käyttötulosta (pikku yksityiskohta, hehheh) vaille Suomen muotovalio. Kai sitä pitää alkaa kohtelemaan hieman kunnioittavammin :)

Reissukuvista kiitos Krista ja Leena!

We are The Champions - Kiitos Krista <3