Tarinat päivitetty viimeksi 27.7.2015
1. IITAN KOOTUT TEMPAUKSET
Ovitarinoita
Iita saapui meille huhti-toukokuun vaihteessa 2009. Muistan ajatelleeni että koiraparka on varmasti shokissa, mutta tutustutaan tässä pikku hiljaa koko perhe uuteen tulokkaaseen…
No, heti ensimmäisenä aamuna Iita otti ja perkasi roskiksen. Se on taitava avaamaan erilaisia kaappeja ja ovia, roskiskaapin ovi ei sille ollut temppu eikä mikään kuten ei myöskään ulos vedettävä roska-astia. Se oli taputellut roskakorin sisällön keittiön lattialle ja mm. vedellyt kalan nahkaa ympäri taloa. Siivottuani sotkun soittelimme Iitan silloisen omistajan kanssa ”miten menee” puhelun ja naureskelin tähän asti tapahtunutta. Puhelimen toisesta päästä kuului järkyttynyt ”joko se nyt” ähkäisy – myöhemmin olemme nauraneet katketaksemme miten Iita päätti jo kättelyssä näyttää että tämän minä ainakin osaan.
Ajattelimme että koirien tottuminen toisiinsa sujuisi paremmin jos ne alkuun olisivat eristettyinä toisistaan sen aikaa kun olemme itse poissa. Iita siis omaan huoneeseensa, ovi kiinni ja ovi vielä takapuolelta kiinni oviaukossa olevaan porttiin. Tyytyväisenä turvajärjestelyihini lähdin töihin, havahtuakseni puolilta päivin isännän soittoon. ”Kävit siis kuitenkin kotona ja päätit jättää nämä tänne keskenään” kysyi isäntä… Eikä siinä vielä kaikki. Sen lisäksi että Iita oli saanut ovi-portti-naru-yhdistelmän jotenkin ihmeen konstilla nitkutettua auki, se oli myös mennyt vaatehuoneeseen ja varastanut molemmille koirille puruluut. Isännän saapuessa kotiin molemmat koirat makasivat vierekkäin eteisen matolla, kumpikin omia puruluitaan syöden. Arvatkaapa meinasinko pyörtyä siihen paikkaan? No, ehkä nämä ei ihan ensimmäisenä tapa toisiaan, ajattelin toivuttuani.
Jos tulet meille kylään ja mietit miksi meillä on wc-oven lukot miltein ovessa kuin ovessa, niin tosiaankaan emme esimerkiksi suunnittele vieraan lukitsemista vierashuoneeseen, saati taloon sisälle. Ne on ihan muuten vain...
Jos tulet meille kylään ja mietit miksi meillä on wc-oven lukot miltein ovessa kuin ovessa, niin tosiaankaan emme esimerkiksi suunnittele vieraan lukitsemista vierashuoneeseen, saati taloon sisälle. Ne on ihan muuten vain...
 |
| Niin suloinen ja niin possu :) |
Ruokajuttuja
Kukas se olikaan se koira joka ennen joulua hieman tutki keittiötä (jossa tähän mennessä jo lapsilukot kaikissa tarvittavissa ovissa) ja päätti syödä keittiön tasolta löytämänsä purkillisen joulusinappia. Konjakilla maustettua. Ei mennyt edes maha sekaisin, ainoastaan isäntäväki joutui turvautumaan Turun sinappiin sinä jouluna.
Astetta pahemmaksi: Lähdin kerran tallilta kotiin ja huomasin että on mieheni yrittänyt soittaa useaan kertaan. No, kohtahan tämä selviää ajattelin, ei siellä mahda iso hätä olla. Karmea totuus selvisi kun menin sisälle, vastassa käsiään vääntelevä, hädissään oleva mieheni sekä koirani joka näytti aivan Frankenstainilta. Siltä näytti puuttuvan toinen silmä kokonaan, toisen ollessa verisenä mössönä ja lattialla näytti olevan veriroiskeita. Oven pielestä tukea ottaen yritin pysyä rauhallisena ja tiedustella mitä on tapahtunut. Selvisi että ensinnäkään lattialla oleva veri ei ollut verta vaan punasipulin kuoria, ja että Iita on syönyt pussillisen em. tuotteita. Tutkittuani koiran huomasin että silmät ovat luojan kiitos ehjät, mutta että ilmeisesti sipulien aiheuttaman allergisen reaktion vuoksi koiran silmät vilkkuluomineen olivat pahasti turvoksissa. Soitto eläinlääkäriin ”siis MITÄ se söi” ähkäisi päivystävä eläinlääkäri, lääkkeet apteekkiin ja kehoitus mennä seuraavana aamuna näytille jos ei paranemista tapahdu. Seuraavana aamuna silmät olivat kunnossa ja koira ilmeisesti mietti mitä seuraavaksi syötäisiin.
2. LENTÄVÄN BOKSERIN TARINA
Emma-bokserini elämän ensimmäisen vuoden asuimme Hämeenlinnassa. Elettiin kevättä 1993 ja siskoni perheineen oli saapunut meille kyläilemään. Lähdimme kauniina iltana kävelylle Linnan puistoon, jonka äärellä silloinen asuntomme sijaitsi.
Linnan puisto on nimensä mukaisesti puistoalue Hämeen Linnan ympärillä; alueella on laajoja nurmikenttiä, rauhallisia hiekkateitä sekä ennen kaikkea runsaasti paikkoja missä tottelevaisen koiran voi päästää irti. Kuljimme rantaa pitkin ollen juuri ohittamassa linnaa, kun koirani jostain täysin käsittämättömästä syystä sai päähänsä ampaista ylös pitkin nurmiluiskaa, joka vie linnan muurin päälle. Ehdin reagoida tilanteeseen vaiheessa jossa koira jo keikkui muurin päällä, kohdassa josta pudotusta alla olevaan maahan oli noin 3.5 metrin verran. Ehdin huutaa EI ja huutoni jäi kaikumaan ilmaan samalla kun ympärillä oleva maailma pysähtyi ja näin koirani ottavan vauhtia ja hyppäävän alas muurilta. Pystyin vain katsomaan ja odottamaan, koira tuntui lentävän ilmassa ikuisuuden samalla kun oivalsin että se ei voi pudotuksesta mitenkään selvitä loukkaantumatta pahasti... Paitsi että selvisi, ei edes pysähtynyt vaan jatkoi iloisesti matkaansa kohti minua. Emmalle kävi kuten mäkihyppääjälle, se osui viistoon rinteeseen tasaisen maan sijasta ja ainoa vamma mitä siitä pystyimme löytämään olivat mustelmille menneet kynsien juuret. En ole eläessäni montaa kertaa ollut niin järkyttynyt kuin silloin. Koiran hypyn ajaksi jähmettyneet tunteeni kävivät läpi koko skaalan, ja lenkiltä palatessamme olin aivan takki tyhjänä tunnelmissa.
Aina nähdessäni tai kuullessani tilanteesta jossa koira on irti jyrkänteen harjalla alkavat hälytyskelloni soimaan täysillä. "Eihän koira hullu ole, ei se hyppää" kuulee usein sanottavan. Älkää luottako koiranne ymmärryksen kykyyn tässä asiassa - ainakaan jos se on bokseri.
3. ALMA JA VIISAUDEN HUIPENTUMA
Bokserini Alma on ollut koiristani kautta aikojen kaikkein viisain, sen kyky oivaltaa ja ratkaista asioita sai meidät monta kertaa ällistyksen valtaan. Mutta olisiko Alma tahtonut vielä enemmän...
Eräänä päivänä tulin kotiin ja huomasin koirani tutkineen vaatekaappiani. Ei ollut ensimmäinen kerta, mutta ensimmäinen kerta sen osuessa napakymppiin: se oli löytänyt hyllyllä laatikossaan olleen ylioppilas-lakkini. Eteisen lattialla retkottava, revitty Fredrikssonin laatikko ei luvannut hyvää. Astelin kohti olohuonetta rekisteröiden samalla lakkini jäännökset; lippa, kankaat, nauhat kaikki eritelty irti toisistaan ja revitty korjauskelvottomaksi. Että eipä ole sen koommin tarvinnut vappuna lakki päässään edustaa - siitä piti huolen koirani joka kenties yhden päivän elämässään halusi kokeilla miltä tuntuu olla ylioppilas.
4. ROMANTTINEN VIIKONLOPPU
Se oli seurustelumme alkuaikoja, kun Emma oli vielä sangen nuori koira ja lähdimme viettämään viikonloppua isännän luokse. Perjantai-ilta ehti pikkutunneille, olimme jo nukkumassa kun kuulin koirani alkavan läähättää. Emman läähättämiseen keskellä yötä oli olemassa vain yksi syy, jonka tietäen osasin päätellä että nyt on kiire. Ehdin siinä hätäisesti kiskaista saappaat jalkaani kun alkoi niin sanotusti tapahtumaan, koira ei jaksanut pidätellä ja alkoi ripuloimaan vuolaasti silmieni edessä. Pahaksi onneksi sattui olemaan niin että Emmalla oli juoksut meneillään, minkä vuoksi sillä oli juoksuhousut jalassaan. Tuntiessaan ripulin leviävän housuihinsa koira meni paniikkiin ja lähti häntä suorana laukkaamaan ympäri asuntoa. Saatoin vain kauhun vallassa katsella tämän seurauksena syntyvää tuhoa, sitä itseään oli matoilla, seinissä, huonekaluilla, ihan joka paikassa.
Tällä välin tietysti isäntä heräsi. Niille jotka eivät miestäni tunne, kerrottakoon että hänellä on erinomaisen tarkka hajuaisti, sekä isommanpuoleinen kammo kaikenlaisia eritteitä kohtaan. Tästähän ei hyvä seuraa, ajattelin ja heittäydyin x-asennossa makuuhuoneen oviaukkoa vasten. PYSY SIELLÄ karjuin, ja suureksi ihmeekseni isäntä totteli ja palasi nukkumaan. Varmuuden vuoksi paiskasin vielä makuuhuoneen oven kiinni.
Eipä siinä sitten muuta kuin tanakka ote uudesta ystävästäni herra mopista ja pesemään asuntoa. Pitkään sain luututa, jynssätä, pestä ja hangata että tuloksesta tuli tyydyttävä. Lopuksi piti tietysti viimeistellä työ pesemällä koira ja ne juoksuhousut. Lopen uupuneena onnittelin itseäni kun tilanteesta selvittiin - eikö sentään ole hienoa että tietyt koiranomistamisen realiteetit tulevat selväksi jo heti seurustelun alkumetreillä?
5. KAIKKI KOIRAT OSAAVAT UIDA?
Jo pentuna Emma meni mielellään veteen, mutta ei uinut. Jossain vaiheessa aloimme silloisen kumppanini kanssa kiinnittää asiaan huomiota ja kysyä neuvoja voisiko tai pitäisikö asialle tehdä jotakin. Olisihan sentään kiva jos koira osaisi uida. Kasvattajamme antoikin hyvät neuvot asian korjaamiseksi: eläin viedään veteen ja kannatellaan sitä vatsan alta rantaa kohti edeten, siitä sitten vähitellen päästetään irti ja siitä se lähtee. Ihan varmasti oppii uimaan, koiralle se on luontainen taito!
Tuumasta toimeen, paikalliset ehkä tietävätkin Aittolammen, joka kirkkaine vesineen ja ihanine hiekkarantoineen suorastaan houkuttelee kulkijoita kesäaikaan. Lämpimänä päivänä suuntasimme lammelle ja menettelimme pilkuntarkasti ohjeita noudattaen: varovainen eteneminen kohti rantaa ja koiran räpistellessä päästetään pikku hiljaa irti... siitä se sitten lähtee uimaan. Ei lähtenyt, vajosi pohjaan kuin kivi! Kuplat vain nousivat pintaan koiran vajottua, eikä elukka tehnyt elettäkään noustakseen itse pintaan. Koska lammen vesi on kirkasta, meille ei tuottanut suuria vaikeuksia nostaa koiraa pinnalle. Päästyään rantaan koirani oli todella suivaantuneen oloinen, se puhkui ja pärski kuin virtahepo eikä päästänyt meitä hetkeen lähelleen, ilmeisen varmana siitä että teimme juuri yrityksen hänen hukuttamisekseen. Asiaa ei paljon auttanut se seikka että nauroimme hervottomina. Tilanne kaikkineen oli yksinkertaisesti erittäin koominen.
Emma ei suostunut sinä päivänä menemään veteen, myöhemmin sen mieltymys tähän elementtiin palasi ja kuumina kesäpäivinä koira vilvoitteli mielellään rantavesissä kahlaten. Ilmeisesti sille jäi kokemastaan jonkinasteinen epäluulo, sillä uusissa vesissä kahlatessaan näimme sen etujaloillaan ikään kuin kokeilevan veden syvyyttä ennen pidemmälle etenemistä. Uimaan se ei - uusintayrityksistäkään huolimatta - oppinut. Alma sen sijaan oppi jo nuorena ja ui kuin kala, kuten myös Ofelia ja Iita. Mutta ne onkin sitten jo omia tarinoitaan.
6. MITÄ KAIKKEA MEILLÄ ONKAAN SYÖTY
2. LENTÄVÄN BOKSERIN TARINA
Emma-bokserini elämän ensimmäisen vuoden asuimme Hämeenlinnassa. Elettiin kevättä 1993 ja siskoni perheineen oli saapunut meille kyläilemään. Lähdimme kauniina iltana kävelylle Linnan puistoon, jonka äärellä silloinen asuntomme sijaitsi.
Linnan puisto on nimensä mukaisesti puistoalue Hämeen Linnan ympärillä; alueella on laajoja nurmikenttiä, rauhallisia hiekkateitä sekä ennen kaikkea runsaasti paikkoja missä tottelevaisen koiran voi päästää irti. Kuljimme rantaa pitkin ollen juuri ohittamassa linnaa, kun koirani jostain täysin käsittämättömästä syystä sai päähänsä ampaista ylös pitkin nurmiluiskaa, joka vie linnan muurin päälle. Ehdin reagoida tilanteeseen vaiheessa jossa koira jo keikkui muurin päällä, kohdassa josta pudotusta alla olevaan maahan oli noin 3.5 metrin verran. Ehdin huutaa EI ja huutoni jäi kaikumaan ilmaan samalla kun ympärillä oleva maailma pysähtyi ja näin koirani ottavan vauhtia ja hyppäävän alas muurilta. Pystyin vain katsomaan ja odottamaan, koira tuntui lentävän ilmassa ikuisuuden samalla kun oivalsin että se ei voi pudotuksesta mitenkään selvitä loukkaantumatta pahasti... Paitsi että selvisi, ei edes pysähtynyt vaan jatkoi iloisesti matkaansa kohti minua. Emmalle kävi kuten mäkihyppääjälle, se osui viistoon rinteeseen tasaisen maan sijasta ja ainoa vamma mitä siitä pystyimme löytämään olivat mustelmille menneet kynsien juuret. En ole eläessäni montaa kertaa ollut niin järkyttynyt kuin silloin. Koiran hypyn ajaksi jähmettyneet tunteeni kävivät läpi koko skaalan, ja lenkiltä palatessamme olin aivan takki tyhjänä tunnelmissa.
Aina nähdessäni tai kuullessani tilanteesta jossa koira on irti jyrkänteen harjalla alkavat hälytyskelloni soimaan täysillä. "Eihän koira hullu ole, ei se hyppää" kuulee usein sanottavan. Älkää luottako koiranne ymmärryksen kykyyn tässä asiassa - ainakaan jos se on bokseri.
3. ALMA JA VIISAUDEN HUIPENTUMA
Bokserini Alma on ollut koiristani kautta aikojen kaikkein viisain, sen kyky oivaltaa ja ratkaista asioita sai meidät monta kertaa ällistyksen valtaan. Mutta olisiko Alma tahtonut vielä enemmän...
Eräänä päivänä tulin kotiin ja huomasin koirani tutkineen vaatekaappiani. Ei ollut ensimmäinen kerta, mutta ensimmäinen kerta sen osuessa napakymppiin: se oli löytänyt hyllyllä laatikossaan olleen ylioppilas-lakkini. Eteisen lattialla retkottava, revitty Fredrikssonin laatikko ei luvannut hyvää. Astelin kohti olohuonetta rekisteröiden samalla lakkini jäännökset; lippa, kankaat, nauhat kaikki eritelty irti toisistaan ja revitty korjauskelvottomaksi. Että eipä ole sen koommin tarvinnut vappuna lakki päässään edustaa - siitä piti huolen koirani joka kenties yhden päivän elämässään halusi kokeilla miltä tuntuu olla ylioppilas.
4. ROMANTTINEN VIIKONLOPPU
Se oli seurustelumme alkuaikoja, kun Emma oli vielä sangen nuori koira ja lähdimme viettämään viikonloppua isännän luokse. Perjantai-ilta ehti pikkutunneille, olimme jo nukkumassa kun kuulin koirani alkavan läähättää. Emman läähättämiseen keskellä yötä oli olemassa vain yksi syy, jonka tietäen osasin päätellä että nyt on kiire. Ehdin siinä hätäisesti kiskaista saappaat jalkaani kun alkoi niin sanotusti tapahtumaan, koira ei jaksanut pidätellä ja alkoi ripuloimaan vuolaasti silmieni edessä. Pahaksi onneksi sattui olemaan niin että Emmalla oli juoksut meneillään, minkä vuoksi sillä oli juoksuhousut jalassaan. Tuntiessaan ripulin leviävän housuihinsa koira meni paniikkiin ja lähti häntä suorana laukkaamaan ympäri asuntoa. Saatoin vain kauhun vallassa katsella tämän seurauksena syntyvää tuhoa, sitä itseään oli matoilla, seinissä, huonekaluilla, ihan joka paikassa.
Tällä välin tietysti isäntä heräsi. Niille jotka eivät miestäni tunne, kerrottakoon että hänellä on erinomaisen tarkka hajuaisti, sekä isommanpuoleinen kammo kaikenlaisia eritteitä kohtaan. Tästähän ei hyvä seuraa, ajattelin ja heittäydyin x-asennossa makuuhuoneen oviaukkoa vasten. PYSY SIELLÄ karjuin, ja suureksi ihmeekseni isäntä totteli ja palasi nukkumaan. Varmuuden vuoksi paiskasin vielä makuuhuoneen oven kiinni.
Eipä siinä sitten muuta kuin tanakka ote uudesta ystävästäni herra mopista ja pesemään asuntoa. Pitkään sain luututa, jynssätä, pestä ja hangata että tuloksesta tuli tyydyttävä. Lopuksi piti tietysti viimeistellä työ pesemällä koira ja ne juoksuhousut. Lopen uupuneena onnittelin itseäni kun tilanteesta selvittiin - eikö sentään ole hienoa että tietyt koiranomistamisen realiteetit tulevat selväksi jo heti seurustelun alkumetreillä?
5. KAIKKI KOIRAT OSAAVAT UIDA?
Jo pentuna Emma meni mielellään veteen, mutta ei uinut. Jossain vaiheessa aloimme silloisen kumppanini kanssa kiinnittää asiaan huomiota ja kysyä neuvoja voisiko tai pitäisikö asialle tehdä jotakin. Olisihan sentään kiva jos koira osaisi uida. Kasvattajamme antoikin hyvät neuvot asian korjaamiseksi: eläin viedään veteen ja kannatellaan sitä vatsan alta rantaa kohti edeten, siitä sitten vähitellen päästetään irti ja siitä se lähtee. Ihan varmasti oppii uimaan, koiralle se on luontainen taito!
Tuumasta toimeen, paikalliset ehkä tietävätkin Aittolammen, joka kirkkaine vesineen ja ihanine hiekkarantoineen suorastaan houkuttelee kulkijoita kesäaikaan. Lämpimänä päivänä suuntasimme lammelle ja menettelimme pilkuntarkasti ohjeita noudattaen: varovainen eteneminen kohti rantaa ja koiran räpistellessä päästetään pikku hiljaa irti... siitä se sitten lähtee uimaan. Ei lähtenyt, vajosi pohjaan kuin kivi! Kuplat vain nousivat pintaan koiran vajottua, eikä elukka tehnyt elettäkään noustakseen itse pintaan. Koska lammen vesi on kirkasta, meille ei tuottanut suuria vaikeuksia nostaa koiraa pinnalle. Päästyään rantaan koirani oli todella suivaantuneen oloinen, se puhkui ja pärski kuin virtahepo eikä päästänyt meitä hetkeen lähelleen, ilmeisen varmana siitä että teimme juuri yrityksen hänen hukuttamisekseen. Asiaa ei paljon auttanut se seikka että nauroimme hervottomina. Tilanne kaikkineen oli yksinkertaisesti erittäin koominen.
Emma ei suostunut sinä päivänä menemään veteen, myöhemmin sen mieltymys tähän elementtiin palasi ja kuumina kesäpäivinä koira vilvoitteli mielellään rantavesissä kahlaten. Ilmeisesti sille jäi kokemastaan jonkinasteinen epäluulo, sillä uusissa vesissä kahlatessaan näimme sen etujaloillaan ikään kuin kokeilevan veden syvyyttä ennen pidemmälle etenemistä. Uimaan se ei - uusintayrityksistäkään huolimatta - oppinut. Alma sen sijaan oppi jo nuorena ja ui kuin kala, kuten myös Ofelia ja Iita. Mutta ne onkin sitten jo omia tarinoitaan.
6. MITÄ KAIKKEA MEILLÄ ONKAAN SYÖTY
Jos on Iita onnistunut järjestämään erilaisia
ruoka-tempauksia, niin vuosien varrella on onnistunut muillakin. Tässä joitakin
esimerkkejä:
Remonttireiska vauhdissa
Yhden työpäivän aikana Emma tuhosi vuokra-asuntomme keittiön
lattian. Lattia oli vahvatekoista muovintapaista, jossa oli tiukasti alustaansa
liimautunut juuttimainen pohja. Omin käsin siitä ei olisi kovin kummoista palaa
irti saanut revittyä, mutta bokserilta onnistui repiä lattiaa useamman neliön
verran. Tästä viisastuneena jätimme koiran seuraavaksi päiväksi eteisaulaan,
seurauksena että sekin tuli sitten revittyä – siinä oli samanlainen matto.
Mieleeni on jäänyt kuinka rauhallisena tunnetun kumppanini piti mennä hetkeksi
ulos rauhoittumaan vallitsevan tilanteen selvittyä meille. Elukka kaksi päivää
yksin kotona ja asunto tuhannen päreinä! Lattiaremontilla siitä onneksi
selvittiin.
Ne kengät
90-luvun alkupuolella siskoni puolisoineen ihastui Ibizalla
reissaamiseen. Jokaiselta matkalta tuliaisina tuli aina jotain ihanaa, mm.
ylivertaisen ihanat kengät. Kengät olivat ruskeaa nahkaa, avokkaan tapaiset
joissa oli siihen aikaan muodikas nilkan takaa menevä hihna - niitä taidettiin
kutsua nimellä slingback avokkaat. Kenkien juju oli niiden kärjessä olevat
metallikoristeet, siis todellakin aivan ihanat! Sain muutaman kerran lainata
kenkiä ankarilla ohjeilla varustettuna, näille ihanuuksille ei saa tapahtua
mitään.
Emma jätettiin hetkeksi siskoni kotiin kun lähdimme yhdessä käymään
jossakin ja palatessamme huomiomme kiinnittyi eteisen lattialla olevaan,
kummallisen näköiseen esineeseen. Ihan kuin joku metallikoriste… ja samassa
keksinkin mikä se oli. Ehdin vain miettiä että missähän kunnossa loppuosa
kengästä on, kun siskoni alkoi huutaa suoraa huutoa. Eipä käynyt hyvin sille
kengälle. Mutta jäihän sentään lohdutukseksi meille kaikille koiraihmisille
tuttu pariton kenkä.
Nopeus on valttia
Siihen aikaan tein vielä sairaanhoitajan töitä ja
palatessani iltavuorosta olin aivan poikki. Käytettyäni koiran ulkona päätin
tehdä itselleni pari voileipää ja katsella hieman tv:tä niitä syödessäni.
Laitoin valmistamani juustovoileivät sohvan reunalle, rekisteröiden samalla
Emman joka suloisesti kerällä tuhisten nukkui sängyssäni alkovissa. Kävin vielä
nopeasti hakemassa itselleni juotavaa ja kun palasin takaisin kaikki oli
melkein ennallaan. Siis: voileivät sohvan reunalla, koira sängyssä samassa
asennossa kuin äsken jne. Ainoastaan juustot olivat kadonneet leivän päältä.
Hortonomi työssään
Sekä Emmalla että Almalla oli ihmeellinen mieltymys
viherkasveihin, vuosien varrella ne tekivät selvää jälkeä useammastakin
kasvista. Usein tähän liittyi runsaasti lattialle levitettyä multaa, joka saa
allekirjoittaneen aina raivon partaalle.
Ehdottomasti yksi parhaita tempauksia oli kukka jonka ostin
hetken mielijohteesta – sellainen isolehtinen kasvi jonka lehdissä oli
hauskasti punaista, ihan kuin verisuonia. Kannoin ostokseni kotiin ja hetken
sitä ihailtuani päätin käväistä vielä lähikaupasta ostamassa ruokaa. Noin 10
minuuttia myöhemmin palatessani kotiin vastassa oli koira, jolla oli suussaan poikittain
juuri ostamani kasvi. Ilman juuria ja mullat tietysti olohuoneen matolla. On
noita kasveja ennenkin saatu huonoon kuntoon lyhyessä ajassa, mutta tuo on
edelleen virallinen ennätys.
Digitaalikameran tuho
Isäntä esitteli ylpeänä uutta hankintaansa digitaalikameraa.
Siihen aikaan kamerat olivat vielä kohtuullisen hinnakkaita, ja hankintaa oli
harkittu pitkään ja huolellisesti. Mutta siinä se nyt oli ja innolla odotimme
että päästään opiskelemaan kameran käyttöä. Ensin kuitenkin lähdettiin käymään
Veskun äidin luona ja kamera jäi siksi aikaa keittiön pöydälle.
Palatessamme myöhemmin kamera ei ollut enää keittiön
pöydällä ja Ofelia esitteli innoissaan uutta leluaan. Kameraamme joka oli
pureskeltu paitsi käyttö- myös korjauskelvottomaksi. Voi pojat, kyllä lähti
isännästä ääntä sinä iltana. Illan kommenteista on parhaiten jäänyt mieleeni
katkerasti parahdettu yksi ainoa kuva ja
sekin tuosta perhanan rakista!
Myöhemmin keväällä isäntä lähti työmatkalle ulkomaille ja
ilmoitti ostaneensa uuden digitaalikameran ja tätä ei sitten koira syö.
Pitikin siinä samalla kysyä paljonko mahtaisi uusi tv:n kaukosäädin maksaa…
Partaterän mysteeri
Ofelialla oli nuoruudessaan tapana hieman tutkia paikkoja ja
opimme olemaan huolellisia sen suhteen mitä jätetään minnekin. Joskus vahinkoja
kuitenkin sattui ja kerran silmiini osui muovinen kertakäyttöpartakone, johon
koira mitä ilmeisimmin oli hieman tutustunut – palaset olivat lattialla
sievästi vierekkäin. Keräilin palasia itsekseni hymähdellen, kunnes päässäni
alkoi raksuttaa: tästähän puuttuu nyt jotakin. Siis hetkinen, kaikki osat
tallella paitsi kaikkein olennaisin, se teräosa. Tässä vaiheessa en vielä ollut
kovin huolissani, mutta siinä etsintöjen laajennuttua koko talon kattaviksi
alkoi huoli nousta kilpaa verenpaineen kanssa. Enkö minä ole sanonut että näitä ei jätetä… tiuskaisin kotiin palanneelle
isännälle, samalla kun raivon vallassa jatkoin terän etsimistä. Siinä samalla
tulikin siivottua koko talo.
Eihän sitä terää tietenkään mistään löytynyt ja karmea
epäilys valtasi mielemme: entä jos koira on sen terän nielaissut. Soitin eläinlääkärillemme, joka
kehotti tuomaan koiran röntgen kuvattavaksi – sillähän se selviää. Partakoneen
omistaja lupautui nöyrästi käyttämään koiran 50 km päässä sijaitsevalla
vastaanotolla. Ofelia herkutteli illan purkkiparsalla ja itsellä yö tuli valvottua
vuoteella kieriskellen. Millaista tuhoa terä mahtaisi suolistossa
kulkeutuessaan saada aikaan?
Kärvistelin työpaikalla puhelinsoittoa odotellen,
aikaa kului eikä soittoa kuulunut mistä päättelin että tämä ei nyt lupaa hyvää.
Lopulta puhelin soi ja vastattuani kuulin päivän uutiset: partaterää ei
löytynyt koiran sisältä ja me ollaan nyt
Kuoringalla uimassa ja jäätelöllä! Hervottomana suljin puhelimen ja mietin
tovin miten itse pääsisin uimaan ja jäätelölle – en ainakaan partateriä
nielemällä.
Sitä partaterää ei koskaan löytynyt.
7. BOKSERIT OVAT SULOISIA NALLEKARHU-NAAMOJA
Elettiin kesää 2001 ja Ofelia oli vielä pieni pentu. Lähdimme käymään paikallisessa eläintarvikeliikkeeessä aikomuksena ostaa pennulle hieman tarvikkeita. Ofelia otettiin tietysti kauppaan mukaan, sovittamallahan sitä saa sopivimmat pannat jne. hankittua. Sattuipa olemaan myyjänä nuori nainen, joka hurmaantui nähdessään pentumme. Rapsuteltuaan pentua hetken hän kysyi voisiko sille tarjota hieman herkkua, ottaen samalla esille naudanliha-tikun, sellaisen sitkeähkön lihapalan tapaisen josta kaiketi oli tarkoitus katkaista pieni palanen maisteltavaksi. Herkkua näytettiin pennulle sille leperrellen "tui-tui" ja Ofeliaahan ei tarvinnut kahdesti käskeä. Se iskeytyi lihapalaseen kiinni kaikin voimin ja taisteli siitä niin että meille meinasi tulla hiki. Lähtiessämme kaupasta meillä ei ehkä ollut ihan kaikkea mitä oli tarkoitus ostaa... Minulla oli verta valuva reikä peukalossani, myyjän tilannetta en uskaltanut edes kysyä. Tyytyväisin oli varmasti Ofelia - sillä oli kokonainen naudanlihatikku suussaan automatkalla nakerreltavaksi.
Niin, ne on suloisia nallenaamoja kaikki tyynni. Leluja ne eivät kuitenkaan ole, eikä niitä kannata sellaisina kohdella.
8. SURULLINEN TARINA SIITÄ MITEN KAIKKI VOI MUUTTUA HETKESSÄ
Vuosi 2001 oli ehtinyt helmikuulle ja minulla oli kiireinen päivä. Siihen aikaan olin aktiivisesti mukana yhdistystoiminnassa ja sinä iltana minun oli tarkoitus osallistua yhdistyksemme tilinpäätösillallisille.
Töistä kotiuduttuani päätin ensi töikseni lähteä lenkittämään Emman ja Alman, sen jälkeen jäisi sopivasti aikaa laittautumiseen iltaa varten. Lähdin lähimetsään ja muistan manailleeni koirieni käytöstä; kummallakin oli virtaa kuin pienessä kylässä ja lopulta irti päästyään juoksivat innoissaan metsässä.
Kotiin palatessamme se sitten tapahtui. Ehdimme autokatoksen eteen kun huomasin Emman hidastavan vauhtia. Käännähdin katsomaan naurahtaen samalla että nytkö sitä sitten hidastellaan kun on aika mennä takaisin kotiin. Havaitsin koirani horjahtavan ja sen jälkeen, ääntäkään päästämättä, kaatuvan suorilta jaloiltaan maahan. En ihan tarkkaan muista mitä sitten tapahtui, mutta muistan sen epätodellisen tunteen jonka valtaan sillä hetkellä jouduin. Jotenkin tiesin varmasti koirani juuri kuolleen silmieni eteen, samalla kun järkeni kieltäytyi asiaa uskomasta ja ymmärtämästä. Aika pysähtyi kun kumarruin koirani puoleen kutsuen sitä nimeltä. Emma vastasi pitkällä huokauksella, se oli jo poissa. Muistan toimineeni kuin robotti, peittelin koiran takillani, vein Alman sisälle - se näytti olevan kovin huolissaan minusta ja koko tilanteesta - otin puhelimen ja palasin kuolleen koirani luokse. Sivumennen mainittuna puhelimesta tuli tapahtuman jälkeen aika lailla vakiovarustus lenkeille mukaan. Valitsin mieheni numeron ja vasta hänen vastatessaan soittooni romahdin. Nyt ei enää tarvinnut olla vahva, nyt sain apua jonka tiedän aina tarvittaessa olevan olemassa minua varten. Isäntä ajoi sitten melko vauhdikkaasti kotiin ja yhdessä tuumin aloimme hoitamaan asiaa eteenpäin. Kiire loppui siltä päivältä molemmilla siihen. Tilinpäätösillalliset jäivät sillä kertaa osaltani väliin.
Meiltä on kuollut koiria Emman jälkeenkin ja toki aikuisen järjellä ajatellen joudumme sen hyväksymään osana elämää. Niin sen pitääkin mennä että koiran omistaja hoitaa omansa loppuun asti. Emman kuolema oli kuitenkin iso järkytys, koska se tapahtui niin äkkiä ja ilman mitään ennakkovaroituksia. Sydänkuolema, koiralla jonka sydämessä ei koskaan aiemmin oltu havaittu mitään vikaa. Näin jälkikäteen ajatellen, helppo lähtö koiralle mutta vaikea kotiväelle. Emme ehtineet hyvästellä koiraamme joka oli meille hyvin rakas.
Emman lähdön jälkeen olen yrittänyt muistaa kertoa omilleni miten tärkeitä he minulle ovat ja myös näyttää sen. Toisinaan arjen jyrätessä se meinaa unohtua, mutta muistuu sitten mieleen esimerkiksi koirani kuvia katsellessa. Mikään ei ole ikuista!
9. POLIISIVOIMAT POLVILLAAN
Osallistuimme Kajaanin Tamminäyttelyyn Ofelian ollessa vajaat 2-vuotias. Sinä vuonna näyttelyssä tuomaroi norjalainen tuomari, jota suomalaiset bokserit eivät paria poikkeusta lukuunottamatta miellyttäneet. Saimme kuulla koiramme etäisesti muistuttavan rotunsa edustajaa ja edustavan lähinnä kiva perhekoira -osastoa. Sangen lannistuneina starttasimme kotimatkalle.
Jossain Kajaanin ja Joensuun välillä ajoimme tutkaan ja isännällä oli ihan reippaasti kesänopeudet vaikka talvirajoitusten aikaa elettiin. Eipä siinä sitten muuta kuin ulos autosta asiaa selvittämään. Mieheni oli selittänyt poliisille miten päivä ei ollut ihan kaikkein onnistuneimmasta päästä, emäntä ja koira pahalla tuulella ja nyt sitten vielä tämä... Siinä isännän kanssa keskustellessaan poliisin huomio oli kiinnittynyt Ofeliaan, joka painoi kuonoaan auton takalasiin ilmehtien tavalla joka yleensä sulatti karskimmankin tyypin. Hetken koiraa tuijotettuaan poliisi oli pyöritellyt päätään, purskahtanut nauruun ja repinyt juuri kirjoittamansa sakkolapun ilmoittaen samalla ettei voi sitä antaa koska tuolla koiralla menee muuten päivä piloille. Isäntä sai sitten vain kirjallisen varoituksen, luvattuaan pyhästi ajella loppumatkan maltillisemmin!
Mitä tästä opimme? No, ehkäpä Vuorman-bokserista auton taka-boxissa on apua jos meinaa enemmänkin hurjastella?
10. ETHÄN VARASTA
Vanha keltainen Opel odotti ostajaa yrityksemme kylmävarastossa. Isäntä lähti Ofelian kanssa vastaanottamaan porukkaa joka oli kiinnostunut autosta. Kyseinen poppoo päästettiin halliin ja isäntä lähti omalla autollaan käväisemään hallin toisella puolella toimistossa, päästäen samalla mukaan lähteneen Ofelian irti.
Siinä hetken puuhasteltuaan isäntä havaitsi että nyt sitä koiraa ei näy missään. Hetken asiaa mietittyään muutama tosiasia muistui mieleen, mm. koiramme erittäin hyvä kuulo. Ei kai se vain lähtenyt sinne kylmävarastolle?
Lähtihän se. Isännän saapuessa paikalle vieraat seisoivat suolapatsaina seinää vasten, vastassaan Ofelia joka seisoi kaikkia lihaksiaan jännittäen, näyttäen normaaliakin suuremmalta. Yksikin virheliike ja täältä pesee, meiltä ei varastella. Vieraat olivat kauhuissaan päätelleet, että koira jättää ehkä hyökkäämättä jos he eivät liiku, puhu eivätkä edes hengitä. Isännän tullessa koira oli oivaltanut että asia onkin kunnossa ja mennyt innoissaan häntä heiluen esittäytymään. Moikka vaan ja tervetuloa, minä olen Ofelia. Jostain kumman syystä johtuen vieraat eivät enää asiasta innostuneet. Eivätkä ostaneet autoakaan :)
Olet varmaan kuullut väitteen että bokseri ei ole mikään vahtikoira? Ei pidä paikkaansa, kyllä se vahtii ja myöskin puolustaa omaisuutta tarvittaessa.
11. PALVELUIDEN TASO
Mitä tekee bokseri kun herää yöllä janoisena ja havaitsee vesikuppinsa olevan tyhjillään? Odottaa kiltisti aamuun että isäntäväki herää antamaan juotavaa? Ei suinkaan! Almahan nappasi kupin hampaisiinsa, marssi se suussaan, häntä napakasti pystyssä, makuuhuoneeseemme ja paiskasi kupin seinään. Henkilökunta heräsi ja kävi nöyrästi täyttämässä koiransa vesikupin. Pitäähän joku taso palveluissa olla :)
12. RAUHAISAA YHTEISELOA
Bokserillani Emmalla oli suuri mieltymys nukkua vuoteessani, usein somasti pää tyynyllä tuhisten. Erään kerran heräsin aamuyöstä kerrassaan merkilliseen mylläkkään. Siinä unenpöpperössä asiaa tutkaillessani havaitsin mukavuudenhaluisen koirani onnistuneen tunkemaan itsensä pussilakanan sisäpuolelle, mistä ei sitten päässytkään pois. Tovi siinä vierähti itselläkin koiran ja peitteiden kanssa teutaroidessa. Loppu hyvin kuitenkin!
7. BOKSERIT OVAT SULOISIA NALLEKARHU-NAAMOJA
Elettiin kesää 2001 ja Ofelia oli vielä pieni pentu. Lähdimme käymään paikallisessa eläintarvikeliikkeeessä aikomuksena ostaa pennulle hieman tarvikkeita. Ofelia otettiin tietysti kauppaan mukaan, sovittamallahan sitä saa sopivimmat pannat jne. hankittua. Sattuipa olemaan myyjänä nuori nainen, joka hurmaantui nähdessään pentumme. Rapsuteltuaan pentua hetken hän kysyi voisiko sille tarjota hieman herkkua, ottaen samalla esille naudanliha-tikun, sellaisen sitkeähkön lihapalan tapaisen josta kaiketi oli tarkoitus katkaista pieni palanen maisteltavaksi. Herkkua näytettiin pennulle sille leperrellen "tui-tui" ja Ofeliaahan ei tarvinnut kahdesti käskeä. Se iskeytyi lihapalaseen kiinni kaikin voimin ja taisteli siitä niin että meille meinasi tulla hiki. Lähtiessämme kaupasta meillä ei ehkä ollut ihan kaikkea mitä oli tarkoitus ostaa... Minulla oli verta valuva reikä peukalossani, myyjän tilannetta en uskaltanut edes kysyä. Tyytyväisin oli varmasti Ofelia - sillä oli kokonainen naudanlihatikku suussaan automatkalla nakerreltavaksi.
Niin, ne on suloisia nallenaamoja kaikki tyynni. Leluja ne eivät kuitenkaan ole, eikä niitä kannata sellaisina kohdella.
8. SURULLINEN TARINA SIITÄ MITEN KAIKKI VOI MUUTTUA HETKESSÄ
Vuosi 2001 oli ehtinyt helmikuulle ja minulla oli kiireinen päivä. Siihen aikaan olin aktiivisesti mukana yhdistystoiminnassa ja sinä iltana minun oli tarkoitus osallistua yhdistyksemme tilinpäätösillallisille.
Töistä kotiuduttuani päätin ensi töikseni lähteä lenkittämään Emman ja Alman, sen jälkeen jäisi sopivasti aikaa laittautumiseen iltaa varten. Lähdin lähimetsään ja muistan manailleeni koirieni käytöstä; kummallakin oli virtaa kuin pienessä kylässä ja lopulta irti päästyään juoksivat innoissaan metsässä.
Kotiin palatessamme se sitten tapahtui. Ehdimme autokatoksen eteen kun huomasin Emman hidastavan vauhtia. Käännähdin katsomaan naurahtaen samalla että nytkö sitä sitten hidastellaan kun on aika mennä takaisin kotiin. Havaitsin koirani horjahtavan ja sen jälkeen, ääntäkään päästämättä, kaatuvan suorilta jaloiltaan maahan. En ihan tarkkaan muista mitä sitten tapahtui, mutta muistan sen epätodellisen tunteen jonka valtaan sillä hetkellä jouduin. Jotenkin tiesin varmasti koirani juuri kuolleen silmieni eteen, samalla kun järkeni kieltäytyi asiaa uskomasta ja ymmärtämästä. Aika pysähtyi kun kumarruin koirani puoleen kutsuen sitä nimeltä. Emma vastasi pitkällä huokauksella, se oli jo poissa. Muistan toimineeni kuin robotti, peittelin koiran takillani, vein Alman sisälle - se näytti olevan kovin huolissaan minusta ja koko tilanteesta - otin puhelimen ja palasin kuolleen koirani luokse. Sivumennen mainittuna puhelimesta tuli tapahtuman jälkeen aika lailla vakiovarustus lenkeille mukaan. Valitsin mieheni numeron ja vasta hänen vastatessaan soittooni romahdin. Nyt ei enää tarvinnut olla vahva, nyt sain apua jonka tiedän aina tarvittaessa olevan olemassa minua varten. Isäntä ajoi sitten melko vauhdikkaasti kotiin ja yhdessä tuumin aloimme hoitamaan asiaa eteenpäin. Kiire loppui siltä päivältä molemmilla siihen. Tilinpäätösillalliset jäivät sillä kertaa osaltani väliin.
Meiltä on kuollut koiria Emman jälkeenkin ja toki aikuisen järjellä ajatellen joudumme sen hyväksymään osana elämää. Niin sen pitääkin mennä että koiran omistaja hoitaa omansa loppuun asti. Emman kuolema oli kuitenkin iso järkytys, koska se tapahtui niin äkkiä ja ilman mitään ennakkovaroituksia. Sydänkuolema, koiralla jonka sydämessä ei koskaan aiemmin oltu havaittu mitään vikaa. Näin jälkikäteen ajatellen, helppo lähtö koiralle mutta vaikea kotiväelle. Emme ehtineet hyvästellä koiraamme joka oli meille hyvin rakas.
Emman lähdön jälkeen olen yrittänyt muistaa kertoa omilleni miten tärkeitä he minulle ovat ja myös näyttää sen. Toisinaan arjen jyrätessä se meinaa unohtua, mutta muistuu sitten mieleen esimerkiksi koirani kuvia katsellessa. Mikään ei ole ikuista!
9. POLIISIVOIMAT POLVILLAAN
Osallistuimme Kajaanin Tamminäyttelyyn Ofelian ollessa vajaat 2-vuotias. Sinä vuonna näyttelyssä tuomaroi norjalainen tuomari, jota suomalaiset bokserit eivät paria poikkeusta lukuunottamatta miellyttäneet. Saimme kuulla koiramme etäisesti muistuttavan rotunsa edustajaa ja edustavan lähinnä kiva perhekoira -osastoa. Sangen lannistuneina starttasimme kotimatkalle.
Jossain Kajaanin ja Joensuun välillä ajoimme tutkaan ja isännällä oli ihan reippaasti kesänopeudet vaikka talvirajoitusten aikaa elettiin. Eipä siinä sitten muuta kuin ulos autosta asiaa selvittämään. Mieheni oli selittänyt poliisille miten päivä ei ollut ihan kaikkein onnistuneimmasta päästä, emäntä ja koira pahalla tuulella ja nyt sitten vielä tämä... Siinä isännän kanssa keskustellessaan poliisin huomio oli kiinnittynyt Ofeliaan, joka painoi kuonoaan auton takalasiin ilmehtien tavalla joka yleensä sulatti karskimmankin tyypin. Hetken koiraa tuijotettuaan poliisi oli pyöritellyt päätään, purskahtanut nauruun ja repinyt juuri kirjoittamansa sakkolapun ilmoittaen samalla ettei voi sitä antaa koska tuolla koiralla menee muuten päivä piloille. Isäntä sai sitten vain kirjallisen varoituksen, luvattuaan pyhästi ajella loppumatkan maltillisemmin!
Mitä tästä opimme? No, ehkäpä Vuorman-bokserista auton taka-boxissa on apua jos meinaa enemmänkin hurjastella?
10. ETHÄN VARASTA
Vanha keltainen Opel odotti ostajaa yrityksemme kylmävarastossa. Isäntä lähti Ofelian kanssa vastaanottamaan porukkaa joka oli kiinnostunut autosta. Kyseinen poppoo päästettiin halliin ja isäntä lähti omalla autollaan käväisemään hallin toisella puolella toimistossa, päästäen samalla mukaan lähteneen Ofelian irti.
Siinä hetken puuhasteltuaan isäntä havaitsi että nyt sitä koiraa ei näy missään. Hetken asiaa mietittyään muutama tosiasia muistui mieleen, mm. koiramme erittäin hyvä kuulo. Ei kai se vain lähtenyt sinne kylmävarastolle?
Lähtihän se. Isännän saapuessa paikalle vieraat seisoivat suolapatsaina seinää vasten, vastassaan Ofelia joka seisoi kaikkia lihaksiaan jännittäen, näyttäen normaaliakin suuremmalta. Yksikin virheliike ja täältä pesee, meiltä ei varastella. Vieraat olivat kauhuissaan päätelleet, että koira jättää ehkä hyökkäämättä jos he eivät liiku, puhu eivätkä edes hengitä. Isännän tullessa koira oli oivaltanut että asia onkin kunnossa ja mennyt innoissaan häntä heiluen esittäytymään. Moikka vaan ja tervetuloa, minä olen Ofelia. Jostain kumman syystä johtuen vieraat eivät enää asiasta innostuneet. Eivätkä ostaneet autoakaan :)
Olet varmaan kuullut väitteen että bokseri ei ole mikään vahtikoira? Ei pidä paikkaansa, kyllä se vahtii ja myöskin puolustaa omaisuutta tarvittaessa.
11. PALVELUIDEN TASO
Mitä tekee bokseri kun herää yöllä janoisena ja havaitsee vesikuppinsa olevan tyhjillään? Odottaa kiltisti aamuun että isäntäväki herää antamaan juotavaa? Ei suinkaan! Almahan nappasi kupin hampaisiinsa, marssi se suussaan, häntä napakasti pystyssä, makuuhuoneeseemme ja paiskasi kupin seinään. Henkilökunta heräsi ja kävi nöyrästi täyttämässä koiransa vesikupin. Pitäähän joku taso palveluissa olla :)
12. RAUHAISAA YHTEISELOA
Bokserillani Emmalla oli suuri mieltymys nukkua vuoteessani, usein somasti pää tyynyllä tuhisten. Erään kerran heräsin aamuyöstä kerrassaan merkilliseen mylläkkään. Siinä unenpöpperössä asiaa tutkaillessani havaitsin mukavuudenhaluisen koirani onnistuneen tunkemaan itsensä pussilakanan sisäpuolelle, mistä ei sitten päässytkään pois. Tovi siinä vierähti itselläkin koiran ja peitteiden kanssa teutaroidessa. Loppu hyvin kuitenkin!
