Ajatuksia koiran treenaamisesta

Sain idean tämänkertaiseen bloggaukseeni treenikentän laidalla käydyn keskustelun pohjalta. Asia itsessään tulee rönsyilemään aika tavalla siitä mitä keskustelumme koski, mutta tässä kuitenkin joitakin ajatuksiani koiran treenaamisesta tänä päivänä.

Ideaalitilanteessa hankit itsellesi koiranpennun, kasvatat sen aikuiseksi kouluttaen sitä ja meno on täyttä voittokulkua kohti auringonlaskua. Tarinan loppupuolella sinulla on monen lajin valio, tai vähintäänkin jollain tapaa menestynyt yksilö, ja vuodet ovat hioneet yhteistyönne kimmeltäväksi timantiksi.

Todellisuus... noh, siinä todellisuudessa saattaa olla aika monta muttaa. Jos aloitetaan siitä koirasta itsestään, niin nehän ovat yksilöitä siinä missä me ihmisetkin. Jos olet kouluttanut useamman koiran, olet varmasti matkan varrella oppinut paljon asioita ja omaat mahdollisesti melko vankkojakin näkemyksiä siitä miten koira pitää kouluttaa. Saattaa kuitenkin käydä niin että koirasi on täysin erilainen kuin aiemmat koirasi ovat olleet ja jälleen kerran huomaatkin koirasi sijasta kouluttavasi itseäsi. Mitä muuttaisin itsessäni että saisin tästä parhaan irti. Miten poimia ne konstit jotka toimii parhaiten ja mistä löytää uskoa tehdä niin vaikka joku muu voi neuvoa tekemään ihan toisin. Parhaimmillaan antoisaa ja erittäin palkitsevaa, pahimmillaan turhauttavaa, eikä tosiaankaan pelkästään kivaa.

Treeniporukoissakin on eroja. Se hyväuskoinen ihminen joka joskus vuonna nakki saatoit olla on vuosien saatoissa saanut nähdä ne ilmiöt joihin koirapiireissä törmää tämän tästä: kateellisuus, pätemisen tarve ja ihmismielen mutkat. Ei tosin välttämättä tässä järjestyksessä. Saatat joutua huomaamaan että suurin osa ihmisistä ajattelee vain itseään ja omaa koiraansa ja se mitä sinä koirinesi mahdollisesti haluaisit tai tarvitsisit on melko toissijaista. Koirapiireissä näkee myös paljon sitä että ollaan nenän edessä ystävällisiä, mutta selän takana ei niinkään. Ne tyypit jotka uskaltavat puuttua epäkohtiin nenätysten, eivät välttämättä ole kovin suosittuja. Selviätkö siis harrastuksestasi - siitä minkä pitäisi olla kivaa ja antoisaa ja voimavarasi elämässä - menemättä itse rikki? Kestätkö tarkkaan ajatellen aina edes itseäsi ja omia toimiasi? Osaatko erottaa jyvät akanoista ja arvostaa niitä ihmisiä jotka vuodesta toiseen ja sangen pyyteettömästi seisovat rinnallasi, pitävät puoliasi ja ennen kaikkea ovat sinulle rehellisiä? Kannattaisi ehkä osata. Toisaalta, jos kestät koirapiirejä kaikkine lieveilmiöineen, saatat jonain päivänä havaita olevasi aika vahva ihminen. Mikä ei tapa, se vahvistaa :)

Ja se rikki meneminen;  nyt päästäänkin siihen osioon josta treeneissä varsinaisesti keskustelimme. Jos omistaja kestää, niin kestääkö koira? Tämän päivän harrastuksia ajatellen koiran pitäisi olla mitä suurimmassa määrin terve. Ei nyt välttämättä ihan priima - suurin osa koiristahan ei sitä ole kun ajatellaan mitä kaikkea nykyään pystytään tutkimaan, aina löytyy jotain kun oikein kaivellaan - mutta sellainen että kestää valitun lajin vaatimukset hyppyineen ja muine rasituksineen. Pk-esteet eivät ole helppo nakki koiralle; eivät pienelle koiralle mutta eivät myöskään isolle ja raskasrakenteiselle koiralle.  Sanotaan että jos koira ei suoriudu pk-lajien vaatimuksista, se ei silloin sovi pk-lajeihin ja sellaisia harrastaakseen pitäisi hankkia lajiin sopiva koira, tässä tapauksessa siis joko malinois tai bordercollie. Valitettavasti vain saatat olla mieltynyt aivan muun rotuisiin ja omaat edelleen halua harrastaa pk-lajeja. Jos ajatellaan aikaa taaksepäin, niin pk-lajithan kaiketi alun perin oli suunnattu ns. työkoirille, joiden pitääkin suoriutua vaativimmista tehtävistä. Nykypäivänä suurin osa koirista joiden kanssa harrastetaan on kuitenkin ns. kotikoiria ja pistää miettimään miksi niiden kanssa pitää harrastaa lajeja joissa niiden rikki meneminen on ihan varteenotettava riski. Yksi huono alastulo A-esteeltä ja se saattoi olla siinä - koirasi kisaura tai kenties koko elämä. Onko se sen arvoista? Lopetetaanko harrastaminen vai voisiko laji edes jossain määrin vastata harrastajien toiveisiin? Turvallisuuden verran? Koiran edun verran? Ja jos ajatellaan pk-lajeja harrastuksena niin eihän ne ole edes pahimmasta päästä - jos mietitään vaikkapa agilityä joka esiin noustessaan oli lähinnä tapa pitää hauskaa koiransa kanssa. Tänä päivänä se on jotakin aivan muuta, kas kun meillä ihmisillä on joku sisäänrakennettu ominaisuus haluta mennä aina nopeammin, korkeammalta ja voimakkaammin.

Mitä tulee koiraan, niin fyysisen terveyden ohella myös sen psyykkille hyvinvoinnille kannattaa suoda muutama ajatus. Nykyään monet lajit ovat melko suorituskeskeisiä, jos et suorita kovaa ja korkealta et ole mitään. Ihan sama miten kauan olet harrastanut, tasosi mitataan viimeaikaisten suoritustesi pohjalta. Jos taas kuulut niihin joille kovaa ja korkealta suoritukset ovat ns. must, tarkoittaa se melko todennäköisesti sitä että mitä nuoremmalla koiralla pääset aloittamaan, sen parempi. Vaatimustaso usein jo hyvin nuoren koiran kohdalla kasvaakin sellaiseksi, että koira voi olla vähintäänkin hämillään tai ei yksinkertaisesti kestä niitä vaatimuksia mitä siltä vaaditaan. Puhumattakaan siitä että ohjaajakin saattaa olla melko paineistunut tulosten tavoittelu-stressissään. Herää taas kysymys oliko se sen arvoista? Onko koirasi onnellinen ja oletko itse?

Palataan alkuun; sinulla on iäkäs koira jonka kanssa yhteistyö on hioutunut saumattomaksi. Muuttaisitko mitään niistä vuosista jotka tähän johtivat? Onko koirasi saanut elää hyvää elämää omilla ehdoillaan? Nauttiko se matkasta kanssasi siksi että se oli kivaa vai siksi että olit ainoa kaveri jota sille oli tarjolla? Koska elän koiran kanssa joka ei terveystilanteensa vuoksi tuloksia voinut enempää saada, enkä tosiaankaan edes ensimmäistä kertaa, on toki helppo todeta että matka oli tärkein, ei ne tulokset. Silti, janoan niitä tuloksia nuoremman koirani kanssa. Eli summa summarum - ei ole aina ihan helppoa tämä koiraharrastuskaan. Ei meille ihmisille eikä myöskään koirille.

Ote Rexin päiväkirjasta - poikamiehen arkea

Mamma on niin laiska päivittämään tätä blogiaan, että päätin ottaa tilanteen hetkeksi omiin käpäliini. Tässähän saadaan muutoin kohta mainetta kylän tylsimpinä koirina.

Me ollaan niin nautittu kesästä ja siitä että ollaan saatu olla paljon ulkona. Eräänä päivänä mamma toi kotiin hauskan yllätyksen; se on kuulemma heppapallo ja sillä saa leikkiä vain ulkona. Hetihän sitä piti kokeilla ja se oli ratkihauskaa! Suzykin halusi vähän kokeilla sitä palloa ja siihenhän se meni että sillä saa nyt leikkiä vain vuorotellen. Yleensä me jaetaan vuorot siten että toinen leikkii ja toinen kyräilee ikkunassa leikin loppua odotellen. Mamma sanoo että ikkunan hajoamista odotellessa...

Suzy testaa palloa.

Meidän pihalla on muuten alkanut käymään sellainen jännän piikikäs otus. Suzy näytti miten sitä lähestytään vauhdilla ja tökätään kuono sen selkään, niihin piikkeihin siis. Luulen että sellainen sattuu ja olenkin toistaiseksi tyytynyt vain katselemaan. Suzy kyllä tekee sen uudelleen ja uudelleen ja joka kerta se huutaa kilpaa mamman kanssa. Yleensä se otus tulee meidän pihalle ilta-aikaan ja Suzyn kanssa ollaankin otettu tavaksi juosta kilpaa katsomaan näkyykö sitä. Se on hirmuisen hauskaa!  Mamma vain on sittemmin alkanut itsekin  kyttäämään sitä piikkijutskaa ja yleensä torppaa meidän hauskanpidon heti alkuunsa. Se on kuulemma siili ja sen pitää antaa olla rauhassa. Vähän sama juttu vissiin kuin niiden myyrienkin kanssa. Unohtamatta naapurin kissaa, jota vissiin ei saisi edes vilkaista. Heti tulee sanomista.

Bongaa kuvasta siili

Kynsien leikkaamisesta minä en oikein pidä ja viime aikoina sitä ja muitakin hoitotoimenpiteitä on joutunut sietämään joka viikko. Pitää olla kuulemma tip top kunnossa kun näyttelyissä käydään. Harjaamisesta minä sen sijaan tykkään paljonkin ja jaksan nuokkua silmät puoliummessa siitä nautiskellen vaikka kuinka kauan. Mamma sanoo että minun kanssani se ei sitten jää epäselväksi mistä tykkään ja mistä en. Noh, saa kai sitä mielipiteitä olla?

Tänä viikonloppuna me siis käytiin niissä näyttelyissä. Mamma sanoi että meiltä puuttuu sellainen valkoinen rusetti, että jos sellainen saataisiin niin muusta viis. Mammaa taisi hermostuttaa se rusetinhakureissu hieman, kun se pääsi (joutui) minun kanssani kehään ihan itse. Ja kuulemma minulta voi odottaa vähän mitä tahansa. Päätinkin sitten näyttää mammalle että minä osaan käyttäytyä ja saatiin se valkoinen rusetti. Lisäksi tuli vielä vihreä-valkoinenkin rusetti. Mamma oli kauhean onnellinen ja minä sain aika monta lihapullaa. Muilta osin ne näytelmät ei kai ihan niin hyvin menneet, mutta ei se haittaa kun ei me kuulemma tarvita sieltä enää mitään. Tosin pitää sinne kuulemma vielä tänä vuonna mennä, omituista...?

Hetihän niistä piti kuva ottaa

Mukavaa loppukesää kaikille toivotellen, Rex <3

Töissä taas

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niinhän se kävi lomankin kanssa. Palaamme asiaan sitten noin vuoden kuluttua tähän samaan aikaan, noh toki talviloma on mutta sehän on vain säälittävät 5 arkipäivää...

Suzy joka tietää miten lomaillaan

Ensimmäinen viikko on startannut vauhdikkaasti, heti on tullut havaittua miten vähiin oma vapaa-aika jää ja miten sitä pitää pystyä säätelemään sen mukaan mikä tuntuu tärkeimmältä. Varsinkin kun tämä ensimmäinen työviikko osui iltavuoroon, mikä tietää sitä ettei vapaa-aikaa jää oikein kunnolla aamuun eikä kyllä iltaankaan. Ja jos aamulla onkin vielä suht tarmokas, niin työpäivän päätyttyä ei ehkä niinkään...

Kannatti siivota lomalla sillä siivoaminen on kyllä se ensimmäinen asia mistä tingitään (ja sen kyllä useinmiten huomaa, hehheh). Vähän sama juttu pihahommien kanssa, mutta onneksi niitäkin tuli tehtyä lomalla. Ei kai se niin haittaa jos kaikki (mikään) ei ole niin tarkkaan kitkettyä ja jos siellä ja täällä vähän repsottaa?

Rex alias Lettu Laiho, osaa huilata sekin

Maanantaina ajelin vauhdikkaasti kotiin, koira autoon ja kohti Selkien suuntaa jälkiharjoituksiin. Tarkoituksena oli paneutua ilmaisu-asioihin, kun sunnuntaina tuli havaittua että niissä on taas hivenen sanomista. FH-esineille opetettu koira ei ihan mukisematta nielekkään metsäkeppejä. Rexin kanssa joudun kyllä kauheasti miettimään mikä sitä motivoi ja mitä se koiran näkövinkkelistä katsoen saa jos tekee jonkun asian oikein. Tekee kyllä oikeastaan mitä tahansa, kun vain motivaatio on kohdallaan. Jos taas ei ole, niin saattaapi vaikka jättää tekemättä. Toisinaan herra saa omistajansa epätoivon valtaan; siinä missä joku opittu, tuttu ja helppo asia ei juuri nyt innosta ollenkaan, joku uusi ja vaikea saattaa mennä kuin vettä vaan.  Sitä on toisinaan hieman vaikea käsittää, ei voi kuin todeta että sopivasti annosteltuna herra näyttää suorastaan syttyvän haasteista. Tarkkana saa olla ettei junnaa liikaa samoja asioita. Ei ole aina pelkästään helppoa, mutta ehkä se siitä kuitenkin. Kouluttajalta olemme saaneet rohkaisevaa palautetta; kun tällä koiralla natsaa kaikki kohdilleen niin parempaa ja luotettavampaa kaveria ei löydy mistään. Ja onhan se ihan paras kaveri jo nyt.

Aktiviteetteja odotellessa

Tiistaina pakkasin molemmat koirat taas autoon ja tällä kertaa kohti ex tempore tottiksia. Rexin kanssa otettiin vähän hyppyjuttuja ja näyttelykäytöstäkin palauteltiin mieleen, koska sellainen saattaa olla pikapuoliin tarpeen. Suzykin kävi kentällä tekemässä vähän merkille lähetystä. Jostain syystä kaikki koirani tuntuvat olevan sellaisia että mieluisampia ovat liikkeet joissa pääsee vähän spurttailemaan ja yleensä kaikki sellaiset yleensä opitaankin nopeasti + suoritetaan mielellään. Varsinkin Suzy jolla todellakin on se kuuluisa turboahdettu kone ja vieläpä ahdettuna sangen pieneen pakettiin :) Toisinaan Rexkin suorittaa jopa hieman liiankin innokkaasti; ei ole pitkäkään aika kun harjoitin herran kanssa jääviä ja se lähti eteenmenoon vaikka tarkoitus oli kylläkin tehdä maahanmeno+luoksetulo :/ Täysillä meni ja viivasuoraan, mikä koiran eduksi luettakoon, ainoastaan omistaja meinasi jälleen kerran repiä tukan päästään. Voisihan sitä vaikka kuunnella mitä pyydetään tekemään? No, tylsää ei ole näiden kanssa.

Osaan hienosti kun haluan

Keskiviikko sitten, eli tämä päivä jolloin tätä postausta kirjoittelen. Tarkoitus oli mennä tottiksiin mutta jätin väliin ja lenkitin koirat vain kunnolla sen sijaan. Pientä lihas/nivelkipua havaittavissa, tilanne joka normaali-ihmisellä menee ihan normaalina ilmiönä mutta joka itselläni soittaa heti hälytyskelloja. Kaksi kertaa vuoden sisällä olen joutunut sairaalaan, tiputukseen useaksi päiväksi vastaavilla oireilla - tulehdusarvot taivaissa ja sitä rataa. Älytöntä tässä on että tiedostaa että vähän särkee, mutta ei voi tietää onko kysymyksessä joku normaali-ilmiö, vaiko nurkan takana piilevä uusi katastrofi.  Aika harva tulee ehkä lähteneeksi lääkäriin jos vähän kolottaa - saisinhan itsekin olla siellä joka viikko jos siitä lähdettäisiin. Pitää vain seurailla miten paljon särkee ja meneekö se ohi. Toivottavasti menee. Vuosi on ollut järkyttävän raskas, vielä jaksaa ja kestää vaan toisinaan miettii mahtaako silläkin olla joku raja olemassa.

Loppuviikoksi ja itse asiassa pitkin seuraavaakin viikkoa on suunnitteilla kaikenlaista kivaa, joista toivottavasti lisää myöhemmin.

Synkimmäkin pilven takana jotain kaunista?