Toivoo koko meidän perhe :)
20.12.2014
27.11.2014
Koiravuosi 2014
Vuosi ei ole vielä aivan lopuillaan, mutta ajattelin silti että olisi sopiva hetki perinteiselle vuosikatsaukselle. En nimittäin odota enkä varsinkaan toivo mitään suuria mullistuksia enää tälle vuodelle. Mitä kaikkea meidän vuoteen mahtuikaan?
Tammikuu
Vuoden aloitus sujui rauhallisissa merkeissä, kevättä ja kesää jo odottaen ja suunnitellen. Mitäkö toivoin tälle vuodelle - terveyttä koirilleni, runsaasti harrastusmahdollisuuksia, sekä Rexille paria sertiä. Kuinkas sitten kävikään...
 |
| Jihaa, tervetuloa uusi vuosi! |
Rex täytti vuoden. Luustokuvauksia mietittiin, mutta päädyttiin odottelemaan koiran suuren koon ja hitaan kehityksen vuoksi.
 |
| Ja vielä äsken se oli vielä ihan pieni |
Kävin turistina Tuusniemen näyttelyssä ja päädyin esittämään pentua kilpakehään. Hänestä tuli ROP-pentu:
 |
| Dina-vauva © Mia Reila |
Maaliskuun alkupuoliskolla koirat sairastuivat kennelyskään; lämpimän kevään vitsauksia. Suzy kokeneena konkarina lievästi, Rex ensikertalaisena astetta pahemmin. Loppukuukausi menikin sitten karanteenissa kotona. Vaikka kuinka rokottaisi niin aina näitä sattuu kuitenkin, onneksemme loppuvuoden aikana riehunut epidemia näyttää meidät kiertäneen.
Huhtikuu
Osallistuimme kevään ensimmäiseen näyttelyyn Imatralla; hieno arvostelu ja luokkavoitto erinomaisella laatuarvostelulla. Käytiin myös Mikkelissä samoissa puuhissa, missä Rexin isä Caesar ja sisko Ruby putsasivat palkintopöytää, meidän poika ei niinkään. Tuli todettua että aina ei ole pelkästään helppoa hymy huulilla halata ja onnitella voittajia, samalla kun oma pettymys korventaa mieltä ja tekisi lähinnä mieli huutaa perkelettä. Ei niin etteikö menestystä muille soisi, ei tietenkään niin. Noh, koiraharrastuksissa oppii nöyryyttä. Jos ei vielä ole oppinut tarpeeksi, niin sitten pitää vissiin opetella vielä vähän lisää.
Silmäni leikattiin toistamiseen ja sitä parannellessa meni oma aikansa. Pääsiäistä vietettiin Kolilla, mistä vuokrasimme ihanan rauhallisella paikalla sijaitsevan mökin ja vietimme mukavan perheloman.
Rex osallistui maalimies leikittää tapahtumaan; hirmuisen hauskaa oli sekä koiralla että omistajalla. Kerrankin sai riehua ihan luvan kanssa!
 |
| © Sirpa Surakka, kaikki 3 kuvaa |
Suzy täytti 6 vuotta. Hän ei välttämättä elä kovin vanhaksi, mutta täysillä hän kyllä elää. Tulisieluinen koirani tuntui alkuun kovin nopealta käänteissään - enää Suzy ei tunnu liian nopealta mutta sen sijaan kaikki muut tuntuvat vähän hitailta :) Suzy on koiristani se joka on minua eniten opettanut ja olen hyvin onnellinen että hän on minun koirani. Ilman Suzya koti olisi paljon tylsempi paikka - sekä myöskin paljon hiljaisempi :) Kahta en vaihda ja ensimmäinen niistä on Suzy.
 |
| Mamman rakas Puti <3 |
Jälkikausi päästiin aloittamaan hyvissä ajoin. Peltojen saamisessa oli alkuun pieniä vaikeuksia, mutta kesän edetessä asia järjestyi paremmin kuin hyvin. Itse asiassa harrastusten kannalta koko kesä oli erittäin onnistunut.
Kesäkuu
Kesäkuussa jatkettiin koiranäyttelyiden saralla. Porvoon Isnäsissä järjestettiin Klubsieger ja SBY Erikoisnäyttely, molemmat saman viikonlopun aikana. Ensimmäisen pitkän päivän jälkeen auton takakontissa köllötteli himoitun tittelin JUNIOR KLUBSIEGER 2014 saavuttanut nuori uros, joka palkittiin myös näyttelyn VSP-Juniorina. Myös seuraavan päivän erikoisnäyttely sujui todella hienosti; 11 junioriluokan uroksen joukosta omani poimittiin sijalle 3. ja palkittiin myös SA:lla. Molemmat tuomarit pitivät koiraani erittäin lupaavana. Lopultakin sen potentiaali alkoi pääsemään esiin!
 |
| © Timo Kokko |
 |
| © Janne Enroos |
 | |
| Klubsieger 2014 ja Kasvattajan palkintosaalis. |
Heinäkuussa käytiin Mäntsälässä. Rex voitti luokkansa erinomaisella arvostelulla ja SA:lla. Kovatasoisessa kilpailussa teimme pienen ihmeen ja PU -sijoituksissa vain 2 koiraa meni edellemme. Tässä näyttelyssä saimme kokea sen ihanan tunteen kun oma koira saa ensimmäisen sertinsä. Valitettavasti tunnetta ei kestänyt kauan ja sittemmin jouduimme sertistämme luopumaan. Näyttelysääntöjen mukaan toiseen maahan valioitunut, Suomesta yli 2-vuotiaana sertin vastaanottanut koira ei enempää Suomen sertejä voi ottaa. Kuitenkaan kyseisen, edellemme sijoittuneen koiran valionarvoa ei vielä tänäkään päivänä ole vahvistettu ja sen vuoksi sert meni sille - vahvistamaton valio kun ei ole valio. Ehkäpä se on wannabe-valio, jonka valionarvoa tosin on jo näyttelyluetteloista saatu ihailla. Ihmeellinen on maailma ja aivan erityisesti koiramaailma.
 |
| Serti jota emme saaneetkaan, yhtä vauhdikas kuin koira... |
Heinäkuussa mökkeilimme ja nautimme ihanasta Suomen kesästä. Järvivettä tähän asti kartellut Suzykin keksi kahlaamisen riemun ja läträsi vedessä kilpaa Rexin kanssa. Meitä hellittiin ihanan lämpimillä säillä, varsinkin loppupuolella kuuta lomani jo loputtua.
 |
| Pihallamme nähty pantteri |
Elokuu
Elokuussa osallistuimme Kuopion näyttelyyn. Tuomarinmuutoksen vuoksi mietin lähtemistä vielä suunnilleen näyttelypäivän aamunakin, mutta päätin sitten kuitenkin osallistua. Ei olisi ehkä kannattanut, mutta otetaan kokemuksena. Aina ei vain tyyppi miellytä, arvostelulajin ollessa kysymyksessä pitää vain niellä pettymyksensä ja jatkaa eteenpäin. Aina ei myöskään kemiat kohtaa tuomarin kanssa, sillekään ei voi mitään.
Näyttelyn jälkeen Rex luustokuvattiin lonkkien osalta virallisesti ja selän osalta välikuvien muodossa. Sekä selkä että lonkat kuvataan ensi vuonna uudestaan; selkä virallisesti ja lonkat uusintakuvina toiveissa saada tällä kertaa kuvausohjeen mukaiset suorat kuvat. Luusto näyttää kaikin puolin hyvältä.
Puolivälissä kuukautta sairastuin itse tavalla joka hoitamattomana olisi uhannut henkeäni ja jouduin makaamaan sairaalassa useita vuorokausia. Siinä sitä ehti miettimään miten ei pitäisi ottaa asioita itsestään selvyyksinä, eikä varsinkaan terveyttä. Paluu sairaalasta on jäänyt mieleeni yhtenä vuoden huippuhetkistä; Suzy ei tiennyt miten päin olisi ollut ja Rexiltä pääsi itku samalla kun lähes 40 kg koiraa heittäytyi syliini. Elämä on ihanaa!
Suzy päätettiin laittaa laihdutuskuurille painonsa hieman pompsahdettua kesän aikana. Sitä se kalja ja makkara teettää :)
Syyskuu
Suzy kävi suuoperaatiossa missä poistettiin rodulle tyypillistä ienten liikakasvua sekä puhdistettiin hampaat. Operaatio itsessään meni hyvin, mutta rauhoituksen vuoksi tapahtunut pitkään samassa asennossa makaaminen ei tehnyt hyvää koiran selälle. Oikea takajalka hermoituksineen otti osumaa (ja se on se parempi takajalka), mutta onneksemme palautui mitä suurimmassa määrin normaaliksi. Melkoinen taistelija tämä meidän typykkä, ihan helpolla ei lannistu hän.
Susirajan Lappalaiset pyysivät tuomariksi Match Show tapahtumaansa ja mielelläni toki suostuin. Todella onnistunut tapahtuma josta jäi hyvä mieli.
Vietimme monta maanantai-iltaa valmistellen Ystäväni koiraa BH-kokeen kaupunkiosuudelle. Suzy pääsi mukaan auttamaan & häiriökoiraksi ja otti homman niin viimeisen päälle tosissaan että omistaja/ohjaajaansa hihityttää vieläkin. Se on vain niin mainio otus, aina tilanteen tasalla! Rexkin kävi kaupunkiolosuhteita harjoittelemassa, en havainnut mitään ongelmia joihin tarvitsisi puuttua.
Lokakuu
Lokakuussa suunnaksi otettiin Hämeenlinna, taas koiranäyttelyn muodossa. Paikalle oli ilmoittautunut ennätykselliset 37 koiraa - en muista koskaan vastaavaa määrää ryhmänäyttelyssä nähneeni. Pitkän päivän päätteeksi koirani sijoittui kovassa seurassa sijalle PU4 ja sai nyt sen ensimmäisen sertinsä. Tosin emmehän me sitä vielä siellä näyttelypaikalla saaneet, sillä se samainen Mäntsälässä sertistä kieltäytynyt koirakko päättikin sen nyt ottaa! Miten se menikään - ihmeellinen on koiramaailma ja osalla porukkaa laskutaito hieman hakusessa. Serti siirtyi sittemmin meille saamamme va-sertin sijaan, samalla kun se Mäntsälässä saatu serti vaihtui va-sertiksi.
 |
| Komea se on, sertillä tahi ilman |
Käytiin treenikaverin kanssa Savonlinnassa katsomassa FH-kisoja ja todettiin lajin vieneen mennessään. Myöhäistä katua siis :) Laitoin korteni kekoon myös yhdistystoiminnan eteen; tein talkoopisteitä palveluskoirayhdistykselle ja aloitin näyttelykouluttajana toisessa yhdistyksessä.
BH-kokeessa nähty koiratappelu pisti miettimään nykyajan koiranpitoa ja sitä miten pihalla osa ihmisistä on koiriensa kanssa. Koirien kanssa toki sattuu ja tapahtuu, mutta kokeissa/kisoissa sattuvat tappelut ovat ilmiö jota ei missään nimessä saisi pitää normaalina koirien välisenä kanssakäymisenä.
Marraskuu
Marraskuussa päätimme vielä kerran tänä vuonna lähteä reissuun; tällä kertaa yhteen vuoden suurimmista eli Jyväskylän KV-näyttelyyn. Kun pennut lasketaan mukaan ilmoittautuneiden koirien määrä (41) tiesi pitkää päivää, eikä vähiten siksi että rodullemme oli asetettu myös 3 harjoitusarvostelijaa, joista 1 oli kehässä koko ajan ja 2 vuorotteli. En oikein tiedä mitä näyttelyyn mennessämme odotin, toki toivoin menestystä ja ajattelin että koirani saattaisi rotunsa vahvana edustajana olla tämän tuomarin mieleen. En kuitenkaan ikimaailmassa olisi osannut kuvitella että 1 vuoden ja 8 kk:n ikäinen urokseni menee ja räjäyttää pankin ja palkitaan päivän päätteeksi paitsi sertillä ja cacibilla myöskin rotunsa parhaana. Uskomaton onnen tunne jota on vaikeaa kuvailla, mutta joka on tallentunut sydämeeni ihanaksi muistoksi. Rex on paikkansa rodun tulevaisuuden lupauksena lunastanut.
 |
| Palkinnot joita ei kukaan meiltä vie :) |
Tottiksissa aloitettiin hallikausi. Tämän lisäksi treenataan myös ulkokentillä säävarauksella. Tavotteet on asetettu ja treenisuunnitelmia väsätään kiivaaseen tahtiin. Olen myös luvannut alkaa pitämään treenipäiväkirjaa. Ne jotka minut tuntevat saattavat tälle hieman hymyillä... Mutta eikös se hyvin suunniteltu ole jo puoliksi tehty :)
Joulukuu
Joulukuu on vasta tulossa mutta vuosi alkaa olemaan paketissa. Tätä kirjoittaessani huomaan että harrastusrintamalla vuosi on jo täyttänyt kaikki toiveeni. Ei tokikaan ilman vastoinkäymisiä ja pettymyksiä, mutta sellaistahan se elämä on. Kiitos kaikille kuluneesta vuodesta, ensi vuonna mennään taas!
 |
| Rauhallista loppuvuotta toivotellen Team Täystuhot |
19.11.2014
Suzyn kuulumisia ja muita talvisia mietteitä
Tänään käväistiin eläinlääkärissä Suzyn puolivuosittaisissa verikoe-kontrolleissa. Samalla pyysin tekemään herrasväelle passit Eviran vihjailtua homman vaikeutuvan ja kallistuvan ensi vuoden puolella. Eläinlääkäriä vähän nauratti, heille kun Evira ei ole muistanut asiasta mitään mainita.
Suzy käyttäytyi vastaanotolla esimerkillisesti, meni pöydälle heti kun se laskettiin alas ja suhtautui kaikkeen iloisen kiinnostuneena. Hoitaja tiedusteli verikoetta aloitellessaan että tämä ei taida ainakaan äksy olla - totesin huvittuneena että voit vääntää vaikka solmuun tämä heiluttaa vain häntäänsä ja antaa pusut. Varmuuden vakuudeksi Suzy antoikin pienet kielarit yksin tein, ettei vain asia jää epäselväksi :)
Eläinlääkäri totesi että verikokeissa ei ole huomautettavaa, samalla kun tutki koiran päällisin puolin ja totesi sen olevan hyvässä kunnossa. Verikokeiden ottoväliä voidaan pidentää nyt vuoteen mikäli mitään erityistä ei ilmene; vaikuttaa ilmeiseltä että Suzyn lääke sopii sille hyvin eikä aiheuta sivuoireita. Erityisen onnellinen olen kotiutusohjeessa lukeneesta kohdasta "painokin on hienosti nyt ihannelukemissa". Vielä kun saataisiin koiran mammankin paino vastaaviin lukemiin...
Rexkin käväisi vastaanotolla, sillä passeja varten koirien mikrosirut piti tarkastaa. Herra oli suoraan töistä autoon napattuna melko reippaalla tuulella ja pisti hieman ranttaliksi vastaanotolla. Mutta olipahan ainakin iloinen poika! Sirua etsittiin pitkään ja hartaasti, seuraavalla kerralla yritän muistaa että tällä se on lavassa, siinä missä useimmilla koirilla se on heti korvan takana.
On ihanaa että molemmat koirat ovat hyvinvoivia ja terveitä - Suzykin selkäänsä lukuunottamatta täysin terve ja äärimmäisen ihastuttava koira. Koirapiireissä kun liikkuu, niin välillä korviin kantautuu niin uskomattomia juttuja että ei oikein tiedä itkisikö vaiko nauraisi. Milloin ollaan pahansuovan iloisia siitä että jonkun koira on sairastunut, välillä sitten viedään homma vielä astetta pidemmälle ja kerrotaan ihan faktana tiettyjen koirien sairastavan tavalla jolla ne eivät sairasta, eivätkä ole koskaan sairastaneet. Voisi myös sanoa että mitä paremmin koirat menestyvät, sitä pahemmaksi käy taustalla vellova vähemmän hyväntahtoinen oheistoiminta, mitä nyt vaikkapa juoruiluksi voitaisiin sanoa. Kateus vie kalatkin vedestä - vanha totuus joka ilmeisesti vielä tänäkin päivänä pitää paikkansa?
Harva menestyy ilman että tekee asian eteen töitä. Usein työtä tehdään vuosia, eivätkä onnistumiset monellekaan tule ilman epäonnistumisia, pettymyksiä ja menetyksiä. Omakohtaisesti epäonnea on ollut matkassa todella paljon ja tuntuisi pahalta jos menestyessään ei saisi asiasta nauttia, tai joku ei menestystä soisi. Vielä pahemmalta asia tuntuu silloin kun kysymyksessä alkaa olemaan jonkun elämäntyö, sellainen mihin on paneutunut koko sydämellään ja tarmollaan, jonka joku voi sitten oman turhautumisensa ja pahan olonsa vuoksi ignoorata pahansuopaisilla puheilla ja suoranaisilla valheilla. Melko harva meistä on täydellinen ja useimmat sortuvat omissa toimissaan ihan samoihin virheisiin kuin mistä muita syyttelevät. Ei voi kuin ihmetellä että mikä meitä nykyajan ihmisiä oikein vaivaa?
Noh, iloisempana asiana - tämän vuoden näyttelyt on nyt meidän osalta näytelty ja selvitty ilman ikäviä tuliaisia jotka mm. kennelyskän muodossa voisivat ilmetä. Ihan pian aletaan paneutumaan tottiksiin toden teolla ja hallikausikin päästään korkkaamaan jo tämän kuukauden puolella. Jos se on niin että talven on tultava, niin tervetuloa sitten - me olemme valmiina :)
Suzy käyttäytyi vastaanotolla esimerkillisesti, meni pöydälle heti kun se laskettiin alas ja suhtautui kaikkeen iloisen kiinnostuneena. Hoitaja tiedusteli verikoetta aloitellessaan että tämä ei taida ainakaan äksy olla - totesin huvittuneena että voit vääntää vaikka solmuun tämä heiluttaa vain häntäänsä ja antaa pusut. Varmuuden vakuudeksi Suzy antoikin pienet kielarit yksin tein, ettei vain asia jää epäselväksi :)
Eläinlääkäri totesi että verikokeissa ei ole huomautettavaa, samalla kun tutki koiran päällisin puolin ja totesi sen olevan hyvässä kunnossa. Verikokeiden ottoväliä voidaan pidentää nyt vuoteen mikäli mitään erityistä ei ilmene; vaikuttaa ilmeiseltä että Suzyn lääke sopii sille hyvin eikä aiheuta sivuoireita. Erityisen onnellinen olen kotiutusohjeessa lukeneesta kohdasta "painokin on hienosti nyt ihannelukemissa". Vielä kun saataisiin koiran mammankin paino vastaaviin lukemiin...
Rexkin käväisi vastaanotolla, sillä passeja varten koirien mikrosirut piti tarkastaa. Herra oli suoraan töistä autoon napattuna melko reippaalla tuulella ja pisti hieman ranttaliksi vastaanotolla. Mutta olipahan ainakin iloinen poika! Sirua etsittiin pitkään ja hartaasti, seuraavalla kerralla yritän muistaa että tällä se on lavassa, siinä missä useimmilla koirilla se on heti korvan takana.
On ihanaa että molemmat koirat ovat hyvinvoivia ja terveitä - Suzykin selkäänsä lukuunottamatta täysin terve ja äärimmäisen ihastuttava koira. Koirapiireissä kun liikkuu, niin välillä korviin kantautuu niin uskomattomia juttuja että ei oikein tiedä itkisikö vaiko nauraisi. Milloin ollaan pahansuovan iloisia siitä että jonkun koira on sairastunut, välillä sitten viedään homma vielä astetta pidemmälle ja kerrotaan ihan faktana tiettyjen koirien sairastavan tavalla jolla ne eivät sairasta, eivätkä ole koskaan sairastaneet. Voisi myös sanoa että mitä paremmin koirat menestyvät, sitä pahemmaksi käy taustalla vellova vähemmän hyväntahtoinen oheistoiminta, mitä nyt vaikkapa juoruiluksi voitaisiin sanoa. Kateus vie kalatkin vedestä - vanha totuus joka ilmeisesti vielä tänäkin päivänä pitää paikkansa?
Harva menestyy ilman että tekee asian eteen töitä. Usein työtä tehdään vuosia, eivätkä onnistumiset monellekaan tule ilman epäonnistumisia, pettymyksiä ja menetyksiä. Omakohtaisesti epäonnea on ollut matkassa todella paljon ja tuntuisi pahalta jos menestyessään ei saisi asiasta nauttia, tai joku ei menestystä soisi. Vielä pahemmalta asia tuntuu silloin kun kysymyksessä alkaa olemaan jonkun elämäntyö, sellainen mihin on paneutunut koko sydämellään ja tarmollaan, jonka joku voi sitten oman turhautumisensa ja pahan olonsa vuoksi ignoorata pahansuopaisilla puheilla ja suoranaisilla valheilla. Melko harva meistä on täydellinen ja useimmat sortuvat omissa toimissaan ihan samoihin virheisiin kuin mistä muita syyttelevät. Ei voi kuin ihmetellä että mikä meitä nykyajan ihmisiä oikein vaivaa?
Noh, iloisempana asiana - tämän vuoden näyttelyt on nyt meidän osalta näytelty ja selvitty ilman ikäviä tuliaisia jotka mm. kennelyskän muodossa voisivat ilmetä. Ihan pian aletaan paneutumaan tottiksiin toden teolla ja hallikausikin päästään korkkaamaan jo tämän kuukauden puolella. Jos se on niin että talven on tultava, niin tervetuloa sitten - me olemme valmiina :)
9.11.2014
Rexin päiväkirja - Jyväskylä KV
Perjantaina me lähdettiin reissuun koko perhe. Mamma sanoi että Jyväskylään ja tietenkin koiranäyttelyyn (eihän me koskaan muuten reissatakaan). Tulossa oli kuulemma oikein kauden loppuhuipennus sillä tuomariksi oli lupautunut arvostettu kasvattajatuomari Italiasta saakka ja näyttelyyn oli ilmoitettu 41 bokseria.
Aikamoisessa kelissä sitä startattiin, lunta oli satanut koko päivän ja matkan aikana sitä tuli lisää, kuulemma myös vuorotellen vettä, räntää, loskaa ja paskaa mikäli isäntäväkeä on uskominen. Kovasti ne tuskaili sitä asiaa, samalla kun ne joi energiajuomia tölkkikaupalla. Perille kuitenkin päästiin ja käytiin ihan ensimmäisenä vähän ulkoilemassa. Pimeää oli ja liukasta.
Se hotellihuone oli oikein kiva, käytiin Suzyn kanssa tutkimassa kaikki paikat. Mammaa nauratti kun siellä oli mm. Villeroy & Bochin wc-pytty, ylellisyys jollaista ei kuulemma kotioloissa olla nähtykään. Meillehän ei niistä hienouksista apua ollut, kun hetikohta saavuttuamme ne kasasivat meille häkit jonne meidän piti sitten mennä "rentoutumaan" sillä aikaa kun ne itse menivät mässäilemään hotellin ravintolaan. Tosi reilua! Mamma jätti meille sentään ruoka-annokset ja puruluut joita syödessä aika kuulemma menisi mukavasti. No, enhän minä siitä puruluusta välittänyt kun se jätti sen ruoan muovikupissa - sen kupinhan minä pistin tuhannen päreiksi ja hauskaa oli. Paitsi ehkä mammalla, joka aina tuskailee kun teen jotain pientä kivaa.
Monta tuntiahan siinä meni kun ne lopultakin palasivat, molemmat haisi kyllä ihan viinalle jos suoraan sanotaan. Mamma selitti tuohtuneena että ruoka-annoksia piti odotella 2 tuntia, kuulostaa kyllä aika huonolle palvelulle sellainen. Mutta ei se ajanmeno meitä haitannut, kun me päästiin sitten lenkille heti sen jälkeen. Suzyn kanssa mamma käveli oikein extra-pitkän lenkin, oli kuulemma löytänyt oikein hienot ulkoilumaastot muttei sitten osannutkaan takaisin hotellille. Suzya nauratti kun sehän olisi helpostikin osannut sinne hotellille, mutta oli vain iloisena jolkotellut paniikissa sinkoilevan mamman perässä, kun siten sai kävellä pidempään. Fiksu typykkä!
Aamullahan me sitten lähdettiin sinne näyttelyyn. Mamma oli ilmeisesti siitä hotelliruoasta saanut jonkun mahataudin, kun koko aamun se juoksi vessassa kalpean näköisenä. Useinhan se hermoilee muutenkin, muttei sentään ihan noin paljon. Minä päätin ottaa rennosti kuten aina näyttelyssä teen, hermoileminen on akkain hommaa ja minä en siihen ryhdy.
Sinne kehään mentiin kasvattajatädin kanssa, mamma jäi mahaansa pidellen kehän ulkopuolelle. Näytti olevan suuremman luokan tilaisuus, joten päätin ottaa ilon irti. Hypin, pompin ja tein kaikenlaista pientä jäynää, mamma näytti siltä kuin olisi nielaissut sitruunan. Joku täti siltä kuului kysyvän että harrastammeko me koskaan mitään esim. tottista, mihin mamma hivenen kuivakkaan sävyyn vastasi että "silloin tällöin". Se kasvattajatäti oli kyllä ihan juonessa mukana. Se piteli coolin näköisenä hihnaani "minulla on tässä voittaja" -ilmeellä varustettuna ja oikeassahan se oli. Voitettiin se luokka erinomaisella ja saatiin SA. Sain lihapullaa heti kehän jälkeen, kyllä maistui hyvälle.
Seuraavaksi me mentiin sitten siihen kehään missä oli kaikki ne parhaimmiksi valitut urokset mukana. Edelläni juoksi sellainen junioriluokan pullistelija, joka yhtäkkiä kääntyi ja yritti purra minua nenään - kesken kehän! Minähän en tuollaisesta provosoidu kuten se ehkä toivoi, vilkaisin sitä vain alta kulmieni "katsotaan sitten kehän jälkeen" ja jatkoin juoksuani. Kasvattajatäti kehui kovasti käytöstäni. Sitten ne ilmoittivat että minä olen kaikkein komein uros ja mamma näytti siltä että nyt se pyörtyy. Joku täti sille tarjosi tuolia ja toinen täti Imodiumia. Minä sain sinivalkoisen ja valkoisen ruusukkeen ja pääsin taas herkkuja nautittuani häkkiin lepäilemään. Päätin ottaa pienet tirsat.
Kun nartut oli arvosteltu - ja kyllä olikin paljon kauniita tyttöjä - pääsin vielä kehään mittelemään rotunsa kauneimman tittelistä. Kilpakumppanina oli kaunis tumma tiikerityttö, jonka omistaja vingutti vinkulelua niin että otin itsekin paraatiryhdin. Vielä kerran pääsin myös näyttämään liikkeitäni, joiden turvin kuulemma päihitän monta koiraa mennen tullen. Ja niinhän siinä kävi että se tuomaritäti ojensi meille punakeltaisin ruusukkeen, joka kuulemma tarkoittaa että olin näyttelyn kaunein bokseri. Mamma oli niin otettu että meinasi ratketa liitoksistaan, tosin mahansa takia se oli vissiin aika lähellä muutenkin. Se mammaa kyllä harmitti kun se tuomaritäti aivan erikoisesti toivoi että olisi nähnyt minut isossa kehässä päivän päätteeksi, me emme vain sinne pystyneet jäämään. Kasvattajaluokassa sen sijaan vielä esiinnyimme ja kasvattajamme sai ROP-kasvattajan palkinnon vielä päivän päätteeksi. Kyllä oli hieno päivä!
Terveisin Rex <3
Aikamoisessa kelissä sitä startattiin, lunta oli satanut koko päivän ja matkan aikana sitä tuli lisää, kuulemma myös vuorotellen vettä, räntää, loskaa ja paskaa mikäli isäntäväkeä on uskominen. Kovasti ne tuskaili sitä asiaa, samalla kun ne joi energiajuomia tölkkikaupalla. Perille kuitenkin päästiin ja käytiin ihan ensimmäisenä vähän ulkoilemassa. Pimeää oli ja liukasta.
Se hotellihuone oli oikein kiva, käytiin Suzyn kanssa tutkimassa kaikki paikat. Mammaa nauratti kun siellä oli mm. Villeroy & Bochin wc-pytty, ylellisyys jollaista ei kuulemma kotioloissa olla nähtykään. Meillehän ei niistä hienouksista apua ollut, kun hetikohta saavuttuamme ne kasasivat meille häkit jonne meidän piti sitten mennä "rentoutumaan" sillä aikaa kun ne itse menivät mässäilemään hotellin ravintolaan. Tosi reilua! Mamma jätti meille sentään ruoka-annokset ja puruluut joita syödessä aika kuulemma menisi mukavasti. No, enhän minä siitä puruluusta välittänyt kun se jätti sen ruoan muovikupissa - sen kupinhan minä pistin tuhannen päreiksi ja hauskaa oli. Paitsi ehkä mammalla, joka aina tuskailee kun teen jotain pientä kivaa.
Monta tuntiahan siinä meni kun ne lopultakin palasivat, molemmat haisi kyllä ihan viinalle jos suoraan sanotaan. Mamma selitti tuohtuneena että ruoka-annoksia piti odotella 2 tuntia, kuulostaa kyllä aika huonolle palvelulle sellainen. Mutta ei se ajanmeno meitä haitannut, kun me päästiin sitten lenkille heti sen jälkeen. Suzyn kanssa mamma käveli oikein extra-pitkän lenkin, oli kuulemma löytänyt oikein hienot ulkoilumaastot muttei sitten osannutkaan takaisin hotellille. Suzya nauratti kun sehän olisi helpostikin osannut sinne hotellille, mutta oli vain iloisena jolkotellut paniikissa sinkoilevan mamman perässä, kun siten sai kävellä pidempään. Fiksu typykkä!
Aamullahan me sitten lähdettiin sinne näyttelyyn. Mamma oli ilmeisesti siitä hotelliruoasta saanut jonkun mahataudin, kun koko aamun se juoksi vessassa kalpean näköisenä. Useinhan se hermoilee muutenkin, muttei sentään ihan noin paljon. Minä päätin ottaa rennosti kuten aina näyttelyssä teen, hermoileminen on akkain hommaa ja minä en siihen ryhdy.
Sinne kehään mentiin kasvattajatädin kanssa, mamma jäi mahaansa pidellen kehän ulkopuolelle. Näytti olevan suuremman luokan tilaisuus, joten päätin ottaa ilon irti. Hypin, pompin ja tein kaikenlaista pientä jäynää, mamma näytti siltä kuin olisi nielaissut sitruunan. Joku täti siltä kuului kysyvän että harrastammeko me koskaan mitään esim. tottista, mihin mamma hivenen kuivakkaan sävyyn vastasi että "silloin tällöin". Se kasvattajatäti oli kyllä ihan juonessa mukana. Se piteli coolin näköisenä hihnaani "minulla on tässä voittaja" -ilmeellä varustettuna ja oikeassahan se oli. Voitettiin se luokka erinomaisella ja saatiin SA. Sain lihapullaa heti kehän jälkeen, kyllä maistui hyvälle.
Seuraavaksi me mentiin sitten siihen kehään missä oli kaikki ne parhaimmiksi valitut urokset mukana. Edelläni juoksi sellainen junioriluokan pullistelija, joka yhtäkkiä kääntyi ja yritti purra minua nenään - kesken kehän! Minähän en tuollaisesta provosoidu kuten se ehkä toivoi, vilkaisin sitä vain alta kulmieni "katsotaan sitten kehän jälkeen" ja jatkoin juoksuani. Kasvattajatäti kehui kovasti käytöstäni. Sitten ne ilmoittivat että minä olen kaikkein komein uros ja mamma näytti siltä että nyt se pyörtyy. Joku täti sille tarjosi tuolia ja toinen täti Imodiumia. Minä sain sinivalkoisen ja valkoisen ruusukkeen ja pääsin taas herkkuja nautittuani häkkiin lepäilemään. Päätin ottaa pienet tirsat.
Kun nartut oli arvosteltu - ja kyllä olikin paljon kauniita tyttöjä - pääsin vielä kehään mittelemään rotunsa kauneimman tittelistä. Kilpakumppanina oli kaunis tumma tiikerityttö, jonka omistaja vingutti vinkulelua niin että otin itsekin paraatiryhdin. Vielä kerran pääsin myös näyttämään liikkeitäni, joiden turvin kuulemma päihitän monta koiraa mennen tullen. Ja niinhän siinä kävi että se tuomaritäti ojensi meille punakeltaisin ruusukkeen, joka kuulemma tarkoittaa että olin näyttelyn kaunein bokseri. Mamma oli niin otettu että meinasi ratketa liitoksistaan, tosin mahansa takia se oli vissiin aika lähellä muutenkin. Se mammaa kyllä harmitti kun se tuomaritäti aivan erikoisesti toivoi että olisi nähnyt minut isossa kehässä päivän päätteeksi, me emme vain sinne pystyneet jäämään. Kasvattajaluokassa sen sijaan vielä esiinnyimme ja kasvattajamme sai ROP-kasvattajan palkinnon vielä päivän päätteeksi. Kyllä oli hieno päivä!
 |
| Minä, palkinnot & rupsahtanut mamma |
Terveisin Rex <3
1.11.2014
Vielä on kesää jäljellä
Pari viikkoa sitten oltiin treenikaverin kanssa katsomassa FH-kisoja, kun taivaalta alkoi tulemaan lunta. Jälkikisat vaikeahkoissa olosuhteissa ehdittiin katsoa, samalla kun ainakin kahden ihmisen sydän koukuttui lajiin entistäkin tiukemmin. Päät täynnä uusia ajatuksia ajettiin kotiin, samalla kun todettiin se surullinen tosiasia että jälkikausi taisi sitten loppua lumen ja pakkasen myötä. Jos se nyt ei kaikille ole vielä selväksi tullut, niin todettakoon että allekirjoittanut ei oikein pidä talvesta. Vaikka rakastankin Joulua, niin muilta osin en kuulu niihin ihmisiin jotka kiljuvat riemusta silloin kun lumi peittää maan ja pakkasmittari painuu alaspäin. Pikemminkin niihin jotka meinaavat ratketa kiukkuunsa jo heti aamusta autonsa tiukkaan jäätynyttä tuulilasia raaputellessaan. Oikeastaan ainoa kerta jolloin hetkeen muistan iloinneeni lumesta taisi olla viime vuonna, kun myrskyisellä säällä ratsastaessani maneesista ja koko ratsastuskeskuksesta katkesi sähköt. Sillä kertaa lumi näytti valaisevan voimansa ja tien kohti tallia, kun vain maneesin ovi ensin löydettiin ja saatiin auki. Ja vaikka se ei nyt tähän varsinaisesti kuulukaan, niin todettakoon että ilman valoja ja sitä pirun lunta maamme olisi melkoisen pimeä paikka talviseen aikaan vuotta.
Takaisin siihen talven alkamiseen. Noin viikon verran sitä kesti ja sitten ihanaa lämmintä ilmaa alkoi virrata maahamme, vieden mukanaan lumen ja jään. Tässähän päästäisiin vielä jäljestämään kuului viikon miete. Mikäs siinä, tuumasta toimeen!
Siellähän se Kyyrönsuon pelto meitä odotteli, aamuisen pikkupakkasen vallitessa. Jo aiemmin olimme kokeilleet jäljen ajoa pakkasyön jälkeen, todeten ettei se koiriamme jäljestämistä haittaa. Niinpä uskaltauduimmekin polkemaan koirillemme ihan kunnon jäljet. Jälkien vanhenemista odotellessamme ehdittiin vaihtaa kuulumisia, sekä pikkutytönomaisesti särkeä monta yön aikana jäätynyttä lätäkköä. Itse asiassa kaikki näkösällä olleet lätäköt jos totta puhutaan :) No, hyvä että edes mieli on nuorekas, siinä missä muu osa tätiä vanhenee huolestuttavaa vauhtia...
Jäljet menivät molempien koirien osalta hienosti. On hykerryttävää saada kerta toisensa jälkeen havaita miten paljon ne ovat menneet kesän aikana eteenpäin ja, oikeita kisakoiria seurattuamme, miten maavainuisia ja työhaluisia ne parhaimmillaan ovat. Tiedostettavia asioita on että työtä on edessä valtava määrä ja että metsäjäljiltä niitä tuloksia voisi saada helpommin... samalla kun sydän sykkii FH-jäljelle ja laji vie mennessään. Se on vain niin hienoa. Ja eipä se metsäjälkikään poissuljettua ole, onhan näille toki jo metsääkin käyty näyttämässä...
Mieli hyvänä kotiin, voisi sitä pyhäpäiväänsä huonomminkin viettää. Kotiin ajellessani havaitsin jonkun taluttavan kaunista bokseria, meinasin taittaa niskani miettiessäni kenen koira. Noh, isäntähän se Suzyn kanssa siellä lenkiltä palaili, onnellinen neito oli saanut juosta vapaana sekä leikkiä spanielipojan kanssa. Kotona odotteli lämmin ruoka ja päiväunet - niin parasta! Ja lopuksi se kaikkein parhain: sääennuste lupailee lämmintä vielä joksikin aikaa. Sori vaan kaikki talven ystävät, mutta tämä täti riemuitsee!
Takaisin siihen talven alkamiseen. Noin viikon verran sitä kesti ja sitten ihanaa lämmintä ilmaa alkoi virrata maahamme, vieden mukanaan lumen ja jään. Tässähän päästäisiin vielä jäljestämään kuului viikon miete. Mikäs siinä, tuumasta toimeen!
Siellähän se Kyyrönsuon pelto meitä odotteli, aamuisen pikkupakkasen vallitessa. Jo aiemmin olimme kokeilleet jäljen ajoa pakkasyön jälkeen, todeten ettei se koiriamme jäljestämistä haittaa. Niinpä uskaltauduimmekin polkemaan koirillemme ihan kunnon jäljet. Jälkien vanhenemista odotellessamme ehdittiin vaihtaa kuulumisia, sekä pikkutytönomaisesti särkeä monta yön aikana jäätynyttä lätäkköä. Itse asiassa kaikki näkösällä olleet lätäköt jos totta puhutaan :) No, hyvä että edes mieli on nuorekas, siinä missä muu osa tätiä vanhenee huolestuttavaa vauhtia...
Jäljet menivät molempien koirien osalta hienosti. On hykerryttävää saada kerta toisensa jälkeen havaita miten paljon ne ovat menneet kesän aikana eteenpäin ja, oikeita kisakoiria seurattuamme, miten maavainuisia ja työhaluisia ne parhaimmillaan ovat. Tiedostettavia asioita on että työtä on edessä valtava määrä ja että metsäjäljiltä niitä tuloksia voisi saada helpommin... samalla kun sydän sykkii FH-jäljelle ja laji vie mennessään. Se on vain niin hienoa. Ja eipä se metsäjälkikään poissuljettua ole, onhan näille toki jo metsääkin käyty näyttämässä...
Mieli hyvänä kotiin, voisi sitä pyhäpäiväänsä huonomminkin viettää. Kotiin ajellessani havaitsin jonkun taluttavan kaunista bokseria, meinasin taittaa niskani miettiessäni kenen koira. Noh, isäntähän se Suzyn kanssa siellä lenkiltä palaili, onnellinen neito oli saanut juosta vapaana sekä leikkiä spanielipojan kanssa. Kotona odotteli lämmin ruoka ja päiväunet - niin parasta! Ja lopuksi se kaikkein parhain: sääennuste lupailee lämmintä vielä joksikin aikaa. Sori vaan kaikki talven ystävät, mutta tämä täti riemuitsee!
17.10.2014
Miksi
Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. On yhdistyksen vuosittaisen käyttäytymiskokeen aika. Ryhmä jännittyneitä osallistujia odottelee vuoroaan, samalla kun ensimmäinen pari aloittaa suoritustaan. Henkilöryhmä on asettunut paikoilleen, seuraillen silmä tarkkana tapahtumain kulkua. Jokainen toivoo hyviä suorituksia, onnea ja iloa syksyiseen päivään. Tätä on odotettu, tähän on valmistauduttu - nyt on aika antaa kaikkensa.
Iso musta koira makaa paikallaan, paikassa minne sen emäntä on sen hetkeä aiemmin jättänyt. Koira tarkkailee ympäristöään herpaantumatta ja ennen kuin ensimmäinen koirakko saa kaaviotaan tehtyä, se lähtee. Täysillä, suoraan suorittavan koiran päälle. Seurauksena koiratappelu, josta onneksi selvitään vähäisin vaurioin. Ainakin vähäisin näkyvin vaurioin. Lopputuloshan on nähtävissä vasta myöhemmin, mahdollisesti vielä kauan aikaa. Kenties juuri uransa aloittaneen koiran koko loppuelämän ajan.
Rouva 1 on pitkästä aikaa lähtenyt koiranäyttelyyn. Onneksi tuli lähdettyä, sillä koirahan pärjäsi mahtavasti. Voittajan on helppo hymyillä, rusetit kädessä loistavat kilpaa auringon kanssa. Kunnes lähellä oleva, niin ikään hienosti menestynyt koira hermostuu ja käy rouva 1:n koiraan kiinni. Puree kunnolla sinne mistä ensimmäisenä saa kiinni. No tällaistahan tämä nyt on näiden koirien kanssa, todetaan. Eihän siihen mitään syytä tarvita, koirien kieli vain on erilaista ja se on ihan normaalia. Mahdollisesti jopa mukavan täpäkkä yksilö, selkeää jalostusainesta! Niin ja kenties toinen koira provosoi toista tappeluun, ihan vaikkapa vain katsomalla väärällä tavalla? Ei pitäisi lähteä liikenteeseen provosoivien koirien kanssa!
Rouva 2 on lähtenyt koiransa kanssa lenkille. Ihanassa syyskelissä lenkkeily on todella piristävää, sekä koira että emäntä nauttivat täysillä. Kunnes törmäävät irtokoiraan, jonka omistaja on kaukana eikä tee elettäkään koiraansa hallitakseen. "Se on ihan kiltti, se tulee vain tervehtimään" kuulee usein sanottavan. Kiltti ja varsinkin erittäin tottelevainen! Tottahan nyt kaikilla koirilla on oikeus tulla tervehtimään kaikkia kulkijoita. Mitäpä siitä jos kulkija sattuu vaikkapa pelkäämään koiria, siinäpähän tottuu. Ja jos nyt lipsahtaa tappelun puolelle, koirasi tulee purruksi samalla kun itse saat osuimia niin mitäs siitä. Koirat on koiria ja näiden kanssa nyt sattuu. Mitäs läksit lenkille.
Säännöt. Miksi meillä on säännöt, kaikkien parhaaksi tehdyt, jos niitä ei välitetä noudattaa? Miksi tuomarit jotka näkevät tilanteen eivät niihin puutu ja ilmoita asiasta eteenpäin, kuten sääntöjen mukaan pitäisi tehdä - miksi painetaan villaisella? Miksi meillä koiraihmisillä ei ole enää varmuutta siitä että koiramme ovat koiratapahtumissa turvassa, samalla kun uusia hienoja sääntöjä tehdään kaiken aikaa lisää? Miten monta kertaa ja miten pahasti pitää käydä, ennenkuin asioihin aletaan suhtautumaan järjellä? Miksi me otamme koiria, jos emme halua, viitsi ja kykene pitämään niitä niin ettei niistä ole haittaa muille? Miksi kieltäydymme näkemästä puutteita omissa koirissamme? Miten on mahdollista että aggressiivisesti käyttäytyvä koira - vieläpä toistuvasti näin tekevä - pääsee jatkamaan uraansa, kun todennäköisintä on että se uusii temppunsa ja tuhoaa ties miten monta alkavaa uraa? Ja niin edelleen, loputtomiin.
Miksi, kas siinäpä vasta kysymys. Miettii hän.
Iso musta koira makaa paikallaan, paikassa minne sen emäntä on sen hetkeä aiemmin jättänyt. Koira tarkkailee ympäristöään herpaantumatta ja ennen kuin ensimmäinen koirakko saa kaaviotaan tehtyä, se lähtee. Täysillä, suoraan suorittavan koiran päälle. Seurauksena koiratappelu, josta onneksi selvitään vähäisin vaurioin. Ainakin vähäisin näkyvin vaurioin. Lopputuloshan on nähtävissä vasta myöhemmin, mahdollisesti vielä kauan aikaa. Kenties juuri uransa aloittaneen koiran koko loppuelämän ajan.
Rouva 1 on pitkästä aikaa lähtenyt koiranäyttelyyn. Onneksi tuli lähdettyä, sillä koirahan pärjäsi mahtavasti. Voittajan on helppo hymyillä, rusetit kädessä loistavat kilpaa auringon kanssa. Kunnes lähellä oleva, niin ikään hienosti menestynyt koira hermostuu ja käy rouva 1:n koiraan kiinni. Puree kunnolla sinne mistä ensimmäisenä saa kiinni. No tällaistahan tämä nyt on näiden koirien kanssa, todetaan. Eihän siihen mitään syytä tarvita, koirien kieli vain on erilaista ja se on ihan normaalia. Mahdollisesti jopa mukavan täpäkkä yksilö, selkeää jalostusainesta! Niin ja kenties toinen koira provosoi toista tappeluun, ihan vaikkapa vain katsomalla väärällä tavalla? Ei pitäisi lähteä liikenteeseen provosoivien koirien kanssa!
Rouva 2 on lähtenyt koiransa kanssa lenkille. Ihanassa syyskelissä lenkkeily on todella piristävää, sekä koira että emäntä nauttivat täysillä. Kunnes törmäävät irtokoiraan, jonka omistaja on kaukana eikä tee elettäkään koiraansa hallitakseen. "Se on ihan kiltti, se tulee vain tervehtimään" kuulee usein sanottavan. Kiltti ja varsinkin erittäin tottelevainen! Tottahan nyt kaikilla koirilla on oikeus tulla tervehtimään kaikkia kulkijoita. Mitäpä siitä jos kulkija sattuu vaikkapa pelkäämään koiria, siinäpähän tottuu. Ja jos nyt lipsahtaa tappelun puolelle, koirasi tulee purruksi samalla kun itse saat osuimia niin mitäs siitä. Koirat on koiria ja näiden kanssa nyt sattuu. Mitäs läksit lenkille.
Säännöt. Miksi meillä on säännöt, kaikkien parhaaksi tehdyt, jos niitä ei välitetä noudattaa? Miksi tuomarit jotka näkevät tilanteen eivät niihin puutu ja ilmoita asiasta eteenpäin, kuten sääntöjen mukaan pitäisi tehdä - miksi painetaan villaisella? Miksi meillä koiraihmisillä ei ole enää varmuutta siitä että koiramme ovat koiratapahtumissa turvassa, samalla kun uusia hienoja sääntöjä tehdään kaiken aikaa lisää? Miten monta kertaa ja miten pahasti pitää käydä, ennenkuin asioihin aletaan suhtautumaan järjellä? Miksi me otamme koiria, jos emme halua, viitsi ja kykene pitämään niitä niin ettei niistä ole haittaa muille? Miksi kieltäydymme näkemästä puutteita omissa koirissamme? Miten on mahdollista että aggressiivisesti käyttäytyvä koira - vieläpä toistuvasti näin tekevä - pääsee jatkamaan uraansa, kun todennäköisintä on että se uusii temppunsa ja tuhoaa ties miten monta alkavaa uraa? Ja niin edelleen, loputtomiin.
Miksi, kas siinäpä vasta kysymys. Miettii hän.
7.10.2014
Näyttelymatkalla eteläisessä Suomessa
Jossain vaiheessa loppukesää ajattelin että meidän tämän vuoden näyttelyt taisi olla tässä. Vaan tarvitseekos sitä hullua sen kummemmin yllyttää, sen kun ehdottaa jotakin päivämäärää ja niin sitä sitten mennään taas.
Tuulos. Yhtään kauempaahan näyttelyä ei luonnollisestikaan ollut tähän hätään löydettävissä, minkä lisäksi omat epäilyksensä asetti ennakkoluulot parkkihallissa järjestettävästä ryhmänäyttelystä. Nehän on kylmiä ja liukkaita, mitä siitä tulloo... Oman kauhuskenaarionsa asetti aikataulujen saapuminen ja siinä mainittu rodun edustajien määrä, 37 kappaletta. Siis herranjestas, eihän isot KV-näytelmätkään vedä tuollaista määrää! Miten ne mahtuu? Parkkihalliin?
Matkaan kuitenkin päästiin ja loppujen lopuksi iloisen odottavissa tunnelmissa. Näkisihän siellä ainakin paljon tuttuja ja saisi viettää mukavan päivän samanhenkisessä seurassa. Reissuun päätettiin tällä kertaa lähteä Rexin kanssa kahdestaan, laatu-aikaa emännän ja koiran kanssa siis. Isännälle sattui sovittu meni kyseiseen päivään ja Suzy katsottiin paremmaksi jättää kotiin sillä ilmenneiden selkävaivojen vuoksi, autossa matkustaminenhan ei tee selkää potevalle hyvää - ja puhun tässä ihan omasta kokemuksesta. Pakkasin siis toisen koiran, kunnioitettavan määrän tavaraa, sekä itseni isännän maasturiin, lahjoin kotiin jäävän koiran mehukkaalla ydinluulla ja muutamalla lelulla ja sitten eikun suunta kohti etelä-Suomea.
Perillä ensimmäisessä määränpäässä, Vääksyssä, oltiin jo 14 jälkeen. Seutu on hyvin kaunista ja jälkiharrastajana ei voi kuin ihailla niitä runsaita peltoja mitä maalaisteitä ajellessaan väkisinkin näkee. Valtavia, hyvin hoidettuja alueita silmän kantamattomiin. Majoituttiin hotelliin nimeltään Tallukka; siisti ja asiallinen paikka missä ehdotonta plussaa alakerrassa sijaitsevat koirahuoneet joista suora käynti ulos. Rexin kanssa käytiin päivän mittaan useampi mukava kävelylenkki ja muutenkin aika seuraavaa päivää odotellen meni mukavasti.
Aamulla hyvissä ajoin startattiin kohti näyttelypaikkaa. Tuulos sijaitsee lähellä Hämeenlinnaa ja itse näyttely järjestettiin paikallisen ostoskeskuksen parkkihallissa. Säätilannetta arvioidessani pakkasin vaatetta ylleni suunnilleen naparetkelle riittävän määrän ja koirallekin talvitakin päälle. Hieman huvitti kun perille päästessämme huomasin että halli on paitsi melko isokokoinen, myöskin erittäin hyvin lämmitetty. Kyllä oli sukkahousut ja villapaita-toppaliivi yhdistelmä "hieman" liikaa. Hallissa oli melkoiset äänitehosteet jonka vuoksi taluttelin koiraani siellä jonkin aikaa että sai rauhassa katsella missä ollaan. Rex tyylilleen uskollisena kuunteli ääniä vähän aikaa, sitten huokaisi ja asettui häkkiinsä levolle. "Herätä kun tarvitsee mennä kehään" tuntui olevan pojan motto. Sillä on kyllä oikeasti lehmän hermot! Poika sai kehuja kehityksestään paitsi ulkomuodollisesti, myös koulutuksellisesti. Mukavalta tuntuu ajatella että ollaan oikealla tiellä tuon järkäleen kasvattamisessa.
Tulihan se meidän vuorokin sitten lopulta. Kehään mennessään poika näytti olevan melkoisen innoissaan, hänelle iskee toisinaan pieni show-vaihde päälle ja onnittelin itseäni siitä että kasvattajamme vie koiran kehään enemmän kuin mielellään. Pieni kehä kiiltävällä betoni-lattialla, siitä vain sitten pitkäjalkaista ja takuulla sujuvasti etenevää koiraa esittämään... Esiintyminen sujui hienosti ja tuomari näytti pitävän koirasta paljon. Se voitti luokkansa SA:lla tällä arvostelulla:
19 kk. Vankka, iso, kovin valmis uros. Ihana sukupuolileima. Erinomainen pää ja ilme. Erinomaisesti täyttynyt kuono-osa. Mahtava leveä alaleuka ja purenta. Huulilinja saisi olla hieman kuivempi. Voimakas kaula ja niska. Hyvä rintakehä. Hyvä lihaksisto. Mahtava temperamentti. Voimakkaat liikkeet.
Sitten vain odottelemaan paras uros kehää. Sitä saikin odotella jonkinmoisen tovin, sillä koiriahan paikalla oli paljon. Tuomari käytti arvostelussa koko skaalaa ja vaikka erinomaisia uroksia oli paikalla melko paljon, loppupeleissä PU-kehään pääsi vain 5 koiraa - junioreiden voittaja, nuorten luokan voittaja, avoimen voittaja sekä 2 valioluokan koiraa. Upea juniori-uros rajattiin vielä sijoitusten ulkopuolelle ja siellä se meidän poika sitten seisoi kahden kaiken voittaneen valion sekä erittäin komean avoimen luokan uroksen kanssa. PU4 tuntui tässä vaiheessa lottovoitolta, sillä tuomarin kauniista sanoista huolimatta koirani on edelleen keskeneräinen ja näytti siellä isojen poikien seassa hieman honkkelilta. Mutta mikä mahtava päivä. Todella todella tyytyväinen ihanaan koiraani!
Ja eihän se siihen jäänyt, tämän vuoden näyttelyt siis. Vielähän se on yhteen ilmoitettu. Kenties vielä tätä pientä ryhmänäyttelyä isompaan :) Sitä odotellessa, jos välillä vaikkapa tottiksiin.
Tuulos. Yhtään kauempaahan näyttelyä ei luonnollisestikaan ollut tähän hätään löydettävissä, minkä lisäksi omat epäilyksensä asetti ennakkoluulot parkkihallissa järjestettävästä ryhmänäyttelystä. Nehän on kylmiä ja liukkaita, mitä siitä tulloo... Oman kauhuskenaarionsa asetti aikataulujen saapuminen ja siinä mainittu rodun edustajien määrä, 37 kappaletta. Siis herranjestas, eihän isot KV-näytelmätkään vedä tuollaista määrää! Miten ne mahtuu? Parkkihalliin?
Matkaan kuitenkin päästiin ja loppujen lopuksi iloisen odottavissa tunnelmissa. Näkisihän siellä ainakin paljon tuttuja ja saisi viettää mukavan päivän samanhenkisessä seurassa. Reissuun päätettiin tällä kertaa lähteä Rexin kanssa kahdestaan, laatu-aikaa emännän ja koiran kanssa siis. Isännälle sattui sovittu meni kyseiseen päivään ja Suzy katsottiin paremmaksi jättää kotiin sillä ilmenneiden selkävaivojen vuoksi, autossa matkustaminenhan ei tee selkää potevalle hyvää - ja puhun tässä ihan omasta kokemuksesta. Pakkasin siis toisen koiran, kunnioitettavan määrän tavaraa, sekä itseni isännän maasturiin, lahjoin kotiin jäävän koiran mehukkaalla ydinluulla ja muutamalla lelulla ja sitten eikun suunta kohti etelä-Suomea.
Perillä ensimmäisessä määränpäässä, Vääksyssä, oltiin jo 14 jälkeen. Seutu on hyvin kaunista ja jälkiharrastajana ei voi kuin ihailla niitä runsaita peltoja mitä maalaisteitä ajellessaan väkisinkin näkee. Valtavia, hyvin hoidettuja alueita silmän kantamattomiin. Majoituttiin hotelliin nimeltään Tallukka; siisti ja asiallinen paikka missä ehdotonta plussaa alakerrassa sijaitsevat koirahuoneet joista suora käynti ulos. Rexin kanssa käytiin päivän mittaan useampi mukava kävelylenkki ja muutenkin aika seuraavaa päivää odotellen meni mukavasti.
Aamulla hyvissä ajoin startattiin kohti näyttelypaikkaa. Tuulos sijaitsee lähellä Hämeenlinnaa ja itse näyttely järjestettiin paikallisen ostoskeskuksen parkkihallissa. Säätilannetta arvioidessani pakkasin vaatetta ylleni suunnilleen naparetkelle riittävän määrän ja koirallekin talvitakin päälle. Hieman huvitti kun perille päästessämme huomasin että halli on paitsi melko isokokoinen, myöskin erittäin hyvin lämmitetty. Kyllä oli sukkahousut ja villapaita-toppaliivi yhdistelmä "hieman" liikaa. Hallissa oli melkoiset äänitehosteet jonka vuoksi taluttelin koiraani siellä jonkin aikaa että sai rauhassa katsella missä ollaan. Rex tyylilleen uskollisena kuunteli ääniä vähän aikaa, sitten huokaisi ja asettui häkkiinsä levolle. "Herätä kun tarvitsee mennä kehään" tuntui olevan pojan motto. Sillä on kyllä oikeasti lehmän hermot! Poika sai kehuja kehityksestään paitsi ulkomuodollisesti, myös koulutuksellisesti. Mukavalta tuntuu ajatella että ollaan oikealla tiellä tuon järkäleen kasvattamisessa.
Tulihan se meidän vuorokin sitten lopulta. Kehään mennessään poika näytti olevan melkoisen innoissaan, hänelle iskee toisinaan pieni show-vaihde päälle ja onnittelin itseäni siitä että kasvattajamme vie koiran kehään enemmän kuin mielellään. Pieni kehä kiiltävällä betoni-lattialla, siitä vain sitten pitkäjalkaista ja takuulla sujuvasti etenevää koiraa esittämään... Esiintyminen sujui hienosti ja tuomari näytti pitävän koirasta paljon. Se voitti luokkansa SA:lla tällä arvostelulla:
19 kk. Vankka, iso, kovin valmis uros. Ihana sukupuolileima. Erinomainen pää ja ilme. Erinomaisesti täyttynyt kuono-osa. Mahtava leveä alaleuka ja purenta. Huulilinja saisi olla hieman kuivempi. Voimakas kaula ja niska. Hyvä rintakehä. Hyvä lihaksisto. Mahtava temperamentti. Voimakkaat liikkeet.
Sitten vain odottelemaan paras uros kehää. Sitä saikin odotella jonkinmoisen tovin, sillä koiriahan paikalla oli paljon. Tuomari käytti arvostelussa koko skaalaa ja vaikka erinomaisia uroksia oli paikalla melko paljon, loppupeleissä PU-kehään pääsi vain 5 koiraa - junioreiden voittaja, nuorten luokan voittaja, avoimen voittaja sekä 2 valioluokan koiraa. Upea juniori-uros rajattiin vielä sijoitusten ulkopuolelle ja siellä se meidän poika sitten seisoi kahden kaiken voittaneen valion sekä erittäin komean avoimen luokan uroksen kanssa. PU4 tuntui tässä vaiheessa lottovoitolta, sillä tuomarin kauniista sanoista huolimatta koirani on edelleen keskeneräinen ja näytti siellä isojen poikien seassa hieman honkkelilta. Mutta mikä mahtava päivä. Todella todella tyytyväinen ihanaan koiraani!
Ja eihän se siihen jäänyt, tämän vuoden näyttelyt siis. Vielähän se on yhteen ilmoitettu. Kenties vielä tätä pientä ryhmänäyttelyä isompaan :) Sitä odotellessa, jos välillä vaikkapa tottiksiin.
21.9.2014
Syksyisiä mietteitä
Onhan se todettava että kesä alkaa olemaan ohi. Sää viilenee, lehdet kellastuvat ja koko luonto valmistautuu siihen t:llä alkavaan asiaan jota henkilökohtaisesti en halua vielä edes ajatella. Harrastuskautta pelloilla ja maastoissa on jäljellä vielä niin kauan kuin maa on sula, samalla kun aletaan virittelemään koiraa kohti tottiksen tehojaksoa - talvea. No niin, nyt minä sanoin sen sanan, mutta edelleenkään en halua sitä ajatella...
Aika menee pelottavan nopeasti. Pian on kulunut 2 vuotta siitä kuin meidän Suzy jouduttiin, asiaa silloin tiedostamatta, jättämään eläkkeelle sairautensa vuoksi. Siinä missä itse olen päivä, kuukausi ja vuosi kerrallaan tottumassa ajatukseen, on koirakin kuntoutunut elämään normaalia elämää pienine rajoituksineen. Jos ajatellaan koiran tarkoitusta, niin kyllähän ne meillä ovat ensisijaisesti perheenjäseniä, rakkaita lemmikkejämme. Joka ikisen olen kouluttanut ja kilpaillakin olisin halunnut, aina vain ei luoja suo kaikkea sitä mitä itse haluaisi - ei todellakaan edes joka kerta :) Katsokaas kun se mitä siitä koirasta loppujen lopuksi tulee ei ole loppupeleissä riippuvainen kenestäkään meistä. Kasvattaja tekee parhaansa, sinä itse teet parhaasi, mutta jos palapelin viimeinen palanen - pieni ripaus onnea, kohtalo, whatever - ei suostu asettumaan paikoilleen, niin lopputuloksena sinä tyydyt iloitsemaan siitä mitä saat. Siis jos omaat kykyä ajatella koirasi parasta. Ehkä myös omaa parastasi? Minä iloitsen koirastani joka aloittaa jokaisen aamunsa riemuissaan siitä että herään, viettää jokaisen liikenevän hetken kanssani iloiten kaikesta yhteisestä tekemisestä, sekä nukahtaa tyytyväisenä illalla viereeni. Hieman haikein mielin sen suhteen mitä luoja ei suonut, kuitenkin onnellisena yhteisestä matkasta joka jatkuu. Toivottavasti vielä monta monta vuotta.
Rexin kesä on ollut hyvin aktiivinen. Pienestä miehestä on kasvamassa jälkikoira, jolle on kesän mittaan opetettu peltojälkitekniikan ohella kulmien ajamista, tyhjiä sekä viimeisimpänä esineitä. Pellolla edistyminen on hidasta, ainakin jos oikeasti haluat peltojälkikoiran etkä koiraa joka ajaa jälkeä pellolla, mutta kun katselen aikaa taaksepäin voin iloisena todeta että poika on edistynyt aimo harppauksin ja ollaan ihan aikataulussa sen suhteen mitä tuon ikäisen pitää jo osata. Hän on kuitenkin vasta 1-vuotias. Jälkeä jatketaan niin pitkälle kuin se vain sääolosuhteiden puolesta on mahdollista, sitten virittäydytään tottiksiin talvikaudelle, tavoitteena nyt ensisijaisesti BH-koe.
Rexin juniori-ajat ovat nyt ohi, poika kehittyy hitaasti mutta varmasti. Jossain vaiheessa ajattelin että tämä koira ei keskeneräisyytensä vuoksi saa juniorina yhtään mitään, nyt kun mietitään mennyttä kesää niin onhan meillä kuitenkin yksi titteli, yksi loistavasti mennyt erikoisnäyttely sekä yksi SERT saavutettuna. Onhan se jo enemmän kuin useampi koira saa koko elämässään. Suunta siis eteenpäin, janoten kaikkea sitä mitä luoja ehkä suo.
Aika menee pelottavan nopeasti. Pian on kulunut 2 vuotta siitä kuin meidän Suzy jouduttiin, asiaa silloin tiedostamatta, jättämään eläkkeelle sairautensa vuoksi. Siinä missä itse olen päivä, kuukausi ja vuosi kerrallaan tottumassa ajatukseen, on koirakin kuntoutunut elämään normaalia elämää pienine rajoituksineen. Jos ajatellaan koiran tarkoitusta, niin kyllähän ne meillä ovat ensisijaisesti perheenjäseniä, rakkaita lemmikkejämme. Joka ikisen olen kouluttanut ja kilpaillakin olisin halunnut, aina vain ei luoja suo kaikkea sitä mitä itse haluaisi - ei todellakaan edes joka kerta :) Katsokaas kun se mitä siitä koirasta loppujen lopuksi tulee ei ole loppupeleissä riippuvainen kenestäkään meistä. Kasvattaja tekee parhaansa, sinä itse teet parhaasi, mutta jos palapelin viimeinen palanen - pieni ripaus onnea, kohtalo, whatever - ei suostu asettumaan paikoilleen, niin lopputuloksena sinä tyydyt iloitsemaan siitä mitä saat. Siis jos omaat kykyä ajatella koirasi parasta. Ehkä myös omaa parastasi? Minä iloitsen koirastani joka aloittaa jokaisen aamunsa riemuissaan siitä että herään, viettää jokaisen liikenevän hetken kanssani iloiten kaikesta yhteisestä tekemisestä, sekä nukahtaa tyytyväisenä illalla viereeni. Hieman haikein mielin sen suhteen mitä luoja ei suonut, kuitenkin onnellisena yhteisestä matkasta joka jatkuu. Toivottavasti vielä monta monta vuotta.
 |
| Suunhoidon jälkeisissä tunnelmissa, pienessä sievässä... |
Rexin kesä on ollut hyvin aktiivinen. Pienestä miehestä on kasvamassa jälkikoira, jolle on kesän mittaan opetettu peltojälkitekniikan ohella kulmien ajamista, tyhjiä sekä viimeisimpänä esineitä. Pellolla edistyminen on hidasta, ainakin jos oikeasti haluat peltojälkikoiran etkä koiraa joka ajaa jälkeä pellolla, mutta kun katselen aikaa taaksepäin voin iloisena todeta että poika on edistynyt aimo harppauksin ja ollaan ihan aikataulussa sen suhteen mitä tuon ikäisen pitää jo osata. Hän on kuitenkin vasta 1-vuotias. Jälkeä jatketaan niin pitkälle kuin se vain sääolosuhteiden puolesta on mahdollista, sitten virittäydytään tottiksiin talvikaudelle, tavoitteena nyt ensisijaisesti BH-koe.
 |
| Herrakoira 1-vuotiskaudellaan |
Rexin juniori-ajat ovat nyt ohi, poika kehittyy hitaasti mutta varmasti. Jossain vaiheessa ajattelin että tämä koira ei keskeneräisyytensä vuoksi saa juniorina yhtään mitään, nyt kun mietitään mennyttä kesää niin onhan meillä kuitenkin yksi titteli, yksi loistavasti mennyt erikoisnäyttely sekä yksi SERT saavutettuna. Onhan se jo enemmän kuin useampi koira saa koko elämässään. Suunta siis eteenpäin, janoten kaikkea sitä mitä luoja ehkä suo.
20.8.2014
Kuvataan koiria part II
Rexin terveystuloksista on lausunnot nyt saatuna, siltä osin kuin se tässä vaiheessa on mahdollista.
Lonkat pojalla on tällä erää C/C. Meinasin pudota istuvilleni lausuntoa avatessani, sillä odotusarvo lonkkien suhteen oli jotakin vallan muuta. Kysyin asiaa lausujalta itseltään ja valitettavasti nyt on käynyt niin että pojan lonkkakuva on vino, ts. koira ei ole kuvausohjeiden mukaisesti suorassa ja sillä on ollut vaikutusta asiaan. Kantapään kautta se on tämäkin opittava: pyytäkää eläinlääkäriasemalla näyttämään koko kuva pelkkien lonkkanivelien sijaan ja tarkastakaa että se on suorassa. Vaihtoehdoksi meidän osalta jää kuvata lonkat uudelleen selkäkuvien yhteydessä sitten kun poika täyttää 2 vuotta, siihen asti mennään näillä. Mikäli lonkat uusintakuvauksessa jäävät samalle arvoasteikolle täytyy asian kanssa sitten vain elää; lonkat itsessään ovat ehjät ja lonkkamaljan kanssa yhdenmukaiset joten poika mennä porskuttaa niillä kyllä loppuelämänsä.
Kyynärät pojalla on 0/0, polvet samoin 0/0 ja sydämestä ei kuulu sivuääniä. Sydämen osalta vienen koiran myöhemmin dobbler tutkimukseen, en sen vuoksi että epäilisin siinä olevan mitään vikaa vaan koska haluan osaltani olla mukana viemässä tätä ihanaa rotua eteenpäin.
Rexin selkä välikuvattiin ja se on nyt 1.5 vuoden iässä täysin puhdas. Tokikaan emme voi varmaksi tietää tuleeko se olemaan puhdas vielä virallisessa kuvausiässäkin, mutta erittäin hyvältä näyttää. Kauniit, symmetriset nikamat, kuin viivottimella vedetyt :)
Jäädään siis odottelemaan seuraavaa "etappia" eli helmikuun loppua. Toistaiseksi ollaan tyytyväisiä!
Lonkat pojalla on tällä erää C/C. Meinasin pudota istuvilleni lausuntoa avatessani, sillä odotusarvo lonkkien suhteen oli jotakin vallan muuta. Kysyin asiaa lausujalta itseltään ja valitettavasti nyt on käynyt niin että pojan lonkkakuva on vino, ts. koira ei ole kuvausohjeiden mukaisesti suorassa ja sillä on ollut vaikutusta asiaan. Kantapään kautta se on tämäkin opittava: pyytäkää eläinlääkäriasemalla näyttämään koko kuva pelkkien lonkkanivelien sijaan ja tarkastakaa että se on suorassa. Vaihtoehdoksi meidän osalta jää kuvata lonkat uudelleen selkäkuvien yhteydessä sitten kun poika täyttää 2 vuotta, siihen asti mennään näillä. Mikäli lonkat uusintakuvauksessa jäävät samalle arvoasteikolle täytyy asian kanssa sitten vain elää; lonkat itsessään ovat ehjät ja lonkkamaljan kanssa yhdenmukaiset joten poika mennä porskuttaa niillä kyllä loppuelämänsä.
Kyynärät pojalla on 0/0, polvet samoin 0/0 ja sydämestä ei kuulu sivuääniä. Sydämen osalta vienen koiran myöhemmin dobbler tutkimukseen, en sen vuoksi että epäilisin siinä olevan mitään vikaa vaan koska haluan osaltani olla mukana viemässä tätä ihanaa rotua eteenpäin.
Rexin selkä välikuvattiin ja se on nyt 1.5 vuoden iässä täysin puhdas. Tokikaan emme voi varmaksi tietää tuleeko se olemaan puhdas vielä virallisessa kuvausiässäkin, mutta erittäin hyvältä näyttää. Kauniit, symmetriset nikamat, kuin viivottimella vedetyt :)
Jäädään siis odottelemaan seuraavaa "etappia" eli helmikuun loppua. Toistaiseksi ollaan tyytyväisiä!
7.8.2014
Kuvataan koiria
Aurinkoisen ja lämpimän kesäaamun kunniaksi sain aattehen ottaa koiristani valokuvia. Ajatuksena oli ottaa edustavia kesäkuvia, mutta se mitä kamerasta myöhemmin katselin näyttää lähinnä tältä:
Olen varmasti koko maailmankaikkeuden huonoin valokuvaaja, mutta kun asiaa oikein ajattelee niin koirat ja etenkään bokseri ei taida olla maailman helpoimpien kuvattavien joukkoon kuuluva tapaus. Siitä on vuosien varrella saatu lukuisia näyttöjä. Otetaanko muutama esimerkki?
Aloitetaan nuoren koiran kuvaamisesta. Tiedättehän miten jokainen koiran omistaja haluaa eläimestään edustuskuvia, sellaisia joissa se pönöttää näyttelyasennossa ylpeän omistajan vain pitäessä kiinni hihnasta. Samalla tavalla kuin se tekee näyttelyissäkin, ihan automaattisesti, helppoa kuin heinänteko...
Seuraavat 3 kuvaa Niina Javanainen:
Asiahan menee niin että kun paikalla on kamera ja kuvaaja, ei kuvauksen kohde välttämättä ole ihan sillä tuulella. Yleensä tilanteissa joissa olisi kaikki mahdollisuudet hyvään kuvaan ei kameraa ole lähimaillakaan. Joskus kamera on mukana sattumalta kun tilaisuus koittaa, silloin kädet vapisten kiirettä pitävälle koiranomistajalle voi käydä vaikkapa näin:
Jos yhden koiran kuvaaminen on hankalaa, niin kokeilepa kuvata kahta. Eivät varmasti pysy paikoillaan ja kuvista tulee usein ihan käsittämättömiä:
Bokseri on paitsi vilkas rotu, myös erittäin ilmeikäs sellainen. Livenä sangen kaunis koira saattaa kuvissa näyttää kutakuinkin alienilta:
Ilmeikkyys ei koske vain aikuista koiraa, näiltä onnistuu jo pentuna:
Yrityksesi ottaa perhekuvaa saattavat päättyä tällaiseen lopputulokseen:
Tai sitten vaihtoehtoisesti kuvissa hymyilee hyväntahtoinen laamaa muistuttava eläin. Huomaa räkä poskella efekti:
Mutta hei, nyt keksin! Laitetaan ne autoon, siellä ne pysyy paikallaan ja vierekkäin. Kuvasta tulee varmasti loistava:
Ja tiedättekö kun ei se onnistu aina ammattilaisellakaan:
Kiitos kuvasta Niina J :)
Mutta usein on silti hirmuisen hauskaa:
Niina J
Toisinaan kuvat onnistuvat periaatteessa ihan hyvin, niissä on vain joku kiusallinen yksityiskohta joka uhkaa syöstä täydellistä kuvaa tavoittelevan koiranomistajan epätoivon partaalle:
Ja kun se kuvaaminen ei ole pelkästään sitä että koira on asemissa, kaiken muunkin pitäisi olla kohdillaan:
Joo, ei nämä kuvat meillä tosiaankaan onnistu. Last but not least yrityksemme ottaa joulukorttikuvaa vuonna 2008, silloin oli erittäin vähäluminen joulu. Että hyvää joulua vain kaikille:
Edelleen niitä onnistuneita kesäkuvia odotellessa...
 |
| Meidän p*rsereiät |
Olen varmasti koko maailmankaikkeuden huonoin valokuvaaja, mutta kun asiaa oikein ajattelee niin koirat ja etenkään bokseri ei taida olla maailman helpoimpien kuvattavien joukkoon kuuluva tapaus. Siitä on vuosien varrella saatu lukuisia näyttöjä. Otetaanko muutama esimerkki?
Aloitetaan nuoren koiran kuvaamisesta. Tiedättehän miten jokainen koiran omistaja haluaa eläimestään edustuskuvia, sellaisia joissa se pönöttää näyttelyasennossa ylpeän omistajan vain pitäessä kiinni hihnasta. Samalla tavalla kuin se tekee näyttelyissäkin, ihan automaattisesti, helppoa kuin heinänteko...
Seuraavat 3 kuvaa Niina Javanainen:
 |
| Minun pitää siis tavoitella tuota lelua, no sitten mentiin! |
 |
| Nuorella miehellä askel on kevyt ja mieli huoleton... |
 | |
| Joskus vaikutelma on lähes taiteellinen, joskaan ei ihan tavalla jota haettiin... |
Asiahan menee niin että kun paikalla on kamera ja kuvaaja, ei kuvauksen kohde välttämättä ole ihan sillä tuulella. Yleensä tilanteissa joissa olisi kaikki mahdollisuudet hyvään kuvaan ei kameraa ole lähimaillakaan. Joskus kamera on mukana sattumalta kun tilaisuus koittaa, silloin kädet vapisten kiirettä pitävälle koiranomistajalle voi käydä vaikkapa näin:
 |
| Ei ihan osunut |
Jos yhden koiran kuvaaminen on hankalaa, niin kokeilepa kuvata kahta. Eivät varmasti pysy paikoillaan ja kuvista tulee usein ihan käsittämättömiä:
 |
| Leikitään härkätaistelijaa - me matador you beef! |
Bokseri on paitsi vilkas rotu, myös erittäin ilmeikäs sellainen. Livenä sangen kaunis koira saattaa kuvissa näyttää kutakuinkin alienilta:
 |
| Hei beibi, annatko pusun jos heitän vähän huulta |
 |
| Olen viirupäiden aatelia ja syön isin housut |
Yrityksesi ottaa perhekuvaa saattavat päättyä tällaiseen lopputulokseen:
 |
| Pakkoko se on vallata koko sohva, nyt ¤#"%& siirryt siitä tai... |
Tai sitten vaihtoehtoisesti kuvissa hymyilee hyväntahtoinen laamaa muistuttava eläin. Huomaa räkä poskella efekti:
 |
| Voit ottaa vaikka 10 kuvaa, lupaan olla kaunis |
Mutta hei, nyt keksin! Laitetaan ne autoon, siellä ne pysyy paikallaan ja vierekkäin. Kuvasta tulee varmasti loistava:
 |
| Keskitytään kieli keskellä suuta |
Ja tiedättekö kun ei se onnistu aina ammattilaisellakaan:
Kiitos kuvasta Niina J :)
 |
| Mikä helv... tämä on??? |
Mutta usein on silti hirmuisen hauskaa:
Niina J
 |
| Hehheh mamma, kyllä tuli mahtavat kuvat! |
Toisinaan kuvat onnistuvat periaatteessa ihan hyvin, niissä on vain joku kiusallinen yksityiskohta joka uhkaa syöstä täydellistä kuvaa tavoittelevan koiranomistajan epätoivon partaalle:
 |
| Noh, se pää kehittyy vielä |
 |
| Huomio kiinnittyy vähän väärään asiaan |
 |
| Korvani ovat isommat kuin rintakehäni |
 |
| Mistä minua rangaistaan? |
 |
| Hetki jolloin korvat lähtivät lentoon |
Ja kun se kuvaaminen ei ole pelkästään sitä että koira on asemissa, kaiken muunkin pitäisi olla kohdillaan:
 |
| Koira on oppinut seisomaan, valo ei vain ihan riittänyt |
Joo, ei nämä kuvat meillä tosiaankaan onnistu. Last but not least yrityksemme ottaa joulukorttikuvaa vuonna 2008, silloin oli erittäin vähäluminen joulu. Että hyvää joulua vain kaikille:
 |
| No tässähän alettiin nyt ihan posettamaan |
30.7.2014
Ote Rexin päiväkirjasta, poikamiehen ilta
Haukkelis kaikille, olen Rex - Pohjois-Karjalan tavoitelluimpien poikamiesten joukkoon kuuluva nuori komistus. Mamma sanoi että voisin minäkin laittaa ajatuksiani tähän päiväkirjaosastoon, joten päätin aloittaa heti.
Eilen me lähdettiin mamman kanssa kahdestaan harrastamaan. Tiesin että jotakin mukavaa on luvassa kun näin sen alkavan pilkkoa lenkkimakkaraa, mikä on lihapullien ohella suurta herkkuani. Yritin kysellä hieman maistiaisia, mutta ei tippunut yhtään palaa joten päätinkin sitten asettautua ulko-oven eteen odottelemaan ettei se vain unohda ottaa minua mukaan. Odotus palkittiin ja pääsin omalle paikalleni autoon. Suzy ei tällä kertaa päässyt mukaan, mistä se oli aika näreissään.Se on kyllä muutenkin aika kipakka lady.
Me ajeltiinkin sitten aika kauas, mamma sanoi että sen paikan nimi on Mattisenlahti ja että minä olen kuulemma käynyt siellä monta kertaa jo viime kesänä. Tutulta se paikka näyttikin ja tiesin kyllä heti mitä sinne on tultu tekemään - jäljestämään tietysti. Pian sinne saapui muutakin porukkaa, vanhoja tuttuja kaikki. Päätin ottaa pienet tirsat omaa vuoroani odotellessa.
Myöhemmin koitti se hetki kun ne sanoivat että niitä jälkiä voitaisiin alkaa ajamaan ja sisälläni kytevä into pääsi täyteen liekkiin. Pahus sentään, ne ottivat toisen koiran ensin - sen jonka kanssa ollaan joskus käyty yhdessä reissussakin. Sellainen aika karvainen kaveri. Se ajoi jälkensä vissiin aika hyvin ja kovasti ne kuuluivat sitä kehuvan sekä jäljen aikana että sen jälkeen. Meinasin läkähtyä intooni vuoroani odotellessa, että pääsisin näyttämään miten hyvä MINÄ olen. Lääh!
Lopulta mamma sitten tuli minua hakemaan ja käski heti ensi töikseen minun rauhoittua. Sillä on joskus aika kummallisia ajatuksia näistä hommista, aina se toppuuttelee menoa ja tänäänkin se sai päähänsä ottaa oikein kunnon sulkeiset siinä kaikkien nähden. Samalla se selitti että helteiden takia tekemiset on jääneet vähemmälle ja olen kuulemma välillä hieman kuriton. Vaikka minähän olen aina kiltti. Kun mamma ei tuntunut ymmärtävän että tässä pitäisi nyt laittaa hanaa kaiken sipistelyn sijaan, päätin ottaa ohjakset omiin käsiini. En jaksanut kuunnella niitä sen rutkutuksia ja ilmoitin reteästi että se voi tunkea komentonsa vaikka sinne missä päivä ei paista, minä haluan jäljelle nyt heti. Mammahan taisi vähän suutahtaa. Hetken näytti että sen päästä alkaa nousemaan savua. Sitten se nappasi minua pannasta kiinni ja vei minut takaisin autolle, ilmoittaen samalla että jos en halua käyttäytyä niin ei tarvitse sitten lähteä jäljellekään. Niin noloa! Se paiskasi häkkini luukun kiinni ja lähti takaisin muiden luo. Näin miten sen suu kävi kuin Singerin ompelukone ja arvasin kyllä mistä siellä puhuttiin. Huohhh....
Jonkin aikaa siinä meni kärvistellessä ja mahan murinaa kuunnellessa, muistin nimittäin ne lenkkimakkarat ja harmitti aika tavalla. Onneksi mamma tuli takaisin kysymään että kiinnostaisiko se työnteko kuitenkin ja päätin varmuuden vuoksi ottaa oikein viimeisen päälle tämän käytöshomman. Malttia kehiin siis. Lopultakin me päästiin sinne paalulle, ihan parasta! Rakastan jäljestämistä ja kaikki sanoo että olen siinä aika hyvä. Mammahan ei tietenkään koskaan ole täysin tyytyväinen, se saattaa esimerkiksi kesken työnteon kiskaista liinasta ja karjaista että pitää olla tarkkana. Kokeilisi vain samaa omaa työtä tehdessään... Tänään sain kuitenkin jäljestää aika rauhassa ja kuulin miten mamma sanoi että ei lainkaan paskempi jälki kun ottaa huomioon alkuvaikeudet. Ei paskempi - ihan huippuhan se oli!
Noh, loppujen lopuksi kaikki meni hyvin, sain kehuja ja sitä ihanaa makkaraa ja mammakin taipui myöntämään että olen hieno nuori mies ja että on se minusta sentään aika ylpeä, toisinaan. Ajettiin kotiin ihan mukavissa tunnelmissa. Kotona Suzy oli vastassa ja halusi heti tietää missä ollaan oltu ja kenen kanssa. Lisäksi sillä oli hirveä nälkä ja ruoka kuulemma pahasti myöhässä. Mamma alkoikin siinä ottaa sitä ruokaa esille, jolloin tönäisin Suzya hieman sivummalle todeten että tällaisen työillan jälkeen minulle kuuluu kyllä ruoka ensimmäisenä. Suzy käski olla isottelematta tai tulee huolella turpaan ja mamma käski molempien olla ihmisiksi tai jää ruoka saamatta. Kyllä näiden naisten kanssa on joskus todella olemista! Ja kaiken harjakaisiksi sain tosi pienen annoksen, kun olin kuulemma jo syönyt siellä jäljellä.
Ensi viikolla pääsen kuulemma joihinkin kuvauksiin ja koska siellä pitää olla tosi rentona niin saan kuulemma ensimmäiset kännini tapauksen kunniaksi. Ne kuvat otetaan samanlaisella laitteella kun silloin kerran pentuna kun olin nielaissut sen kiven. Se kännijuttu hieman arveluttaa, olen nimittäin nähnyt kun Suzy ottaa kännit ja se ei kyllä ole kovin kaunista katseltavaa. Se horisee ihan sekavia ja näin meidän kesken olen nähnyt sen pissaavan alleenkin. Tosin eihän se sitä myönnä. Ennen niitä kännejä pääsen kuulemma vielä yhteen näyttelyyn ja se on kyllä kivaa kun saa olla komeana ja kaikki ihailee. Mutta näistä lisää sitten myöhemmin.
Eilen me lähdettiin mamman kanssa kahdestaan harrastamaan. Tiesin että jotakin mukavaa on luvassa kun näin sen alkavan pilkkoa lenkkimakkaraa, mikä on lihapullien ohella suurta herkkuani. Yritin kysellä hieman maistiaisia, mutta ei tippunut yhtään palaa joten päätinkin sitten asettautua ulko-oven eteen odottelemaan ettei se vain unohda ottaa minua mukaan. Odotus palkittiin ja pääsin omalle paikalleni autoon. Suzy ei tällä kertaa päässyt mukaan, mistä se oli aika näreissään.Se on kyllä muutenkin aika kipakka lady.
Me ajeltiinkin sitten aika kauas, mamma sanoi että sen paikan nimi on Mattisenlahti ja että minä olen kuulemma käynyt siellä monta kertaa jo viime kesänä. Tutulta se paikka näyttikin ja tiesin kyllä heti mitä sinne on tultu tekemään - jäljestämään tietysti. Pian sinne saapui muutakin porukkaa, vanhoja tuttuja kaikki. Päätin ottaa pienet tirsat omaa vuoroani odotellessa.
Myöhemmin koitti se hetki kun ne sanoivat että niitä jälkiä voitaisiin alkaa ajamaan ja sisälläni kytevä into pääsi täyteen liekkiin. Pahus sentään, ne ottivat toisen koiran ensin - sen jonka kanssa ollaan joskus käyty yhdessä reissussakin. Sellainen aika karvainen kaveri. Se ajoi jälkensä vissiin aika hyvin ja kovasti ne kuuluivat sitä kehuvan sekä jäljen aikana että sen jälkeen. Meinasin läkähtyä intooni vuoroani odotellessa, että pääsisin näyttämään miten hyvä MINÄ olen. Lääh!
Lopulta mamma sitten tuli minua hakemaan ja käski heti ensi töikseen minun rauhoittua. Sillä on joskus aika kummallisia ajatuksia näistä hommista, aina se toppuuttelee menoa ja tänäänkin se sai päähänsä ottaa oikein kunnon sulkeiset siinä kaikkien nähden. Samalla se selitti että helteiden takia tekemiset on jääneet vähemmälle ja olen kuulemma välillä hieman kuriton. Vaikka minähän olen aina kiltti. Kun mamma ei tuntunut ymmärtävän että tässä pitäisi nyt laittaa hanaa kaiken sipistelyn sijaan, päätin ottaa ohjakset omiin käsiini. En jaksanut kuunnella niitä sen rutkutuksia ja ilmoitin reteästi että se voi tunkea komentonsa vaikka sinne missä päivä ei paista, minä haluan jäljelle nyt heti. Mammahan taisi vähän suutahtaa. Hetken näytti että sen päästä alkaa nousemaan savua. Sitten se nappasi minua pannasta kiinni ja vei minut takaisin autolle, ilmoittaen samalla että jos en halua käyttäytyä niin ei tarvitse sitten lähteä jäljellekään. Niin noloa! Se paiskasi häkkini luukun kiinni ja lähti takaisin muiden luo. Näin miten sen suu kävi kuin Singerin ompelukone ja arvasin kyllä mistä siellä puhuttiin. Huohhh....
Jonkin aikaa siinä meni kärvistellessä ja mahan murinaa kuunnellessa, muistin nimittäin ne lenkkimakkarat ja harmitti aika tavalla. Onneksi mamma tuli takaisin kysymään että kiinnostaisiko se työnteko kuitenkin ja päätin varmuuden vuoksi ottaa oikein viimeisen päälle tämän käytöshomman. Malttia kehiin siis. Lopultakin me päästiin sinne paalulle, ihan parasta! Rakastan jäljestämistä ja kaikki sanoo että olen siinä aika hyvä. Mammahan ei tietenkään koskaan ole täysin tyytyväinen, se saattaa esimerkiksi kesken työnteon kiskaista liinasta ja karjaista että pitää olla tarkkana. Kokeilisi vain samaa omaa työtä tehdessään... Tänään sain kuitenkin jäljestää aika rauhassa ja kuulin miten mamma sanoi että ei lainkaan paskempi jälki kun ottaa huomioon alkuvaikeudet. Ei paskempi - ihan huippuhan se oli!
Noh, loppujen lopuksi kaikki meni hyvin, sain kehuja ja sitä ihanaa makkaraa ja mammakin taipui myöntämään että olen hieno nuori mies ja että on se minusta sentään aika ylpeä, toisinaan. Ajettiin kotiin ihan mukavissa tunnelmissa. Kotona Suzy oli vastassa ja halusi heti tietää missä ollaan oltu ja kenen kanssa. Lisäksi sillä oli hirveä nälkä ja ruoka kuulemma pahasti myöhässä. Mamma alkoikin siinä ottaa sitä ruokaa esille, jolloin tönäisin Suzya hieman sivummalle todeten että tällaisen työillan jälkeen minulle kuuluu kyllä ruoka ensimmäisenä. Suzy käski olla isottelematta tai tulee huolella turpaan ja mamma käski molempien olla ihmisiksi tai jää ruoka saamatta. Kyllä näiden naisten kanssa on joskus todella olemista! Ja kaiken harjakaisiksi sain tosi pienen annoksen, kun olin kuulemma jo syönyt siellä jäljellä.
Ensi viikolla pääsen kuulemma joihinkin kuvauksiin ja koska siellä pitää olla tosi rentona niin saan kuulemma ensimmäiset kännini tapauksen kunniaksi. Ne kuvat otetaan samanlaisella laitteella kun silloin kerran pentuna kun olin nielaissut sen kiven. Se kännijuttu hieman arveluttaa, olen nimittäin nähnyt kun Suzy ottaa kännit ja se ei kyllä ole kovin kaunista katseltavaa. Se horisee ihan sekavia ja näin meidän kesken olen nähnyt sen pissaavan alleenkin. Tosin eihän se sitä myönnä. Ennen niitä kännejä pääsen kuulemma vielä yhteen näyttelyyn ja se on kyllä kivaa kun saa olla komeana ja kaikki ihailee. Mutta näistä lisää sitten myöhemmin.
27.7.2014
Rennosti mökkeillen
Elämä on joskus aika kiireistä. Arki menee todella vaihdikkaasti, kun päivät viettää työpaikallaan ja illat erilaisten koira- ja muiden harrasteiden parissa. Viikon loppupuolella ei aina ihan tiedä mikä iski ja usein elimistö suorastaan huutaa pientä breikkiä. Onneksi siihen on lääke olemassa.
Mökille! Kun sääennuste lupailee kesän helteisintä jaksoa, mikä voisi olla sen parempi ajatus kuin ottaa suunta kohti sitä paikkaa jossa tietää ihan varmasti saavansa olla rauhassa; paitsi kaikilta maailman murheilta, myös mitä suurimmassa määrin muilta ihmisiltä. Meidän mökki nimittäin sijaitsee saaressa eikä sinne pääse kuin veneellä.
Siispä tavarat kasaan, koirat autoon ja tölkillinen Batterya kitusiin, edessä vielä viimeinen voimainkoitos stressintäyteisen viikon päälle ennen huilia. Ensin autolla ajaen ja lopuksi viimeinen pätkä veneellä. Melkoista rahtautumista kaikkien pussien ja nytsyköiden kanssa mutta maksaa lopulta vaivan.
Koirille ei tarvitse kertoa mitä tarkoittaa mökki. Ne kyllä tietää ja viimeistään mökkirannassa molemmat huomaavat mistä on kysymys. Kohta pääsee vapaalle hauskan pitoon! Rexille veneessä tarvittavien pelastusliivien pukeminen on kuin tunkisi vastaan hangoittelevaa nakkia kuoreensa, Suzyn kanssa sujuu vähän helpommin, vaikka innoissaan on sekin. Veneessä kumpikin istuu ja odottaa joko ollaan perillä, jokojokojoko saa hypätä pois veneestä...
Viimeinkin perillä. Kun meidän mökillä paistaa aurinko, se paistaa koko päivän ja illan. Mikä voisi olla mukavampaa kuin viettää aikaansa patiolla auringonpaisteessa kylpien, välillä lämpimässä vedessä vilvoitellen. Vierellä virkistävä juoma ;) En ihan hetkeen muista koska olisi tullut uitua niin monta kertaa kuin tänä viikonloppuna. Sää oli todellakin helteinen.
Rexin lempipuuhaa mökillä on järvessä oleminen, sitä ei voi oikein muuten kuvailla kuin ryplääminen. Herra kahlailee, polskuttelee, pärskyttelee ja välillä käy uimassa ihan kunnon kierrokset. Tänä kesänä se on uinut vähemmmän kuin viime kesänä, mutta alkaa pikkuhiljaa päästä taas vauhtiin. Tämän viikonlopun suurin merkillepantava asia on että Suzykin innostui kahlailemaan ja teki sitä lopulta oma-alotteisesti vähän väliä. Niille jotka miettivät mitä ihmeellistä tuossa nyt on, kerrottakoon että tähän asti Suzy ei koskaan ole mennyt veteen vapaaehtoisesti. Sitä on toki vedessä viilennetty ja yritetty houkutella uimaan, tai edes kahlaamaan, mutta ei. Aiemmat veteen nostamiset ovat johtaneet lähinnä siihen että koira seisoo uikuttaen vedessä, eikä uskalla kävellä edes rantaan. Aivan ilmeisesti se olisi myöskin voinut kuolla janoon ilman hänelle erikseen täytettyä vesikuppia - saarimökillä. Joten ilmeisesti Rexin riemu oli tarttuvaa, mallioppiminen toimii ja helle viimeisteli homman - hyvä Suzy! Eihän siihen mennytkään kuin 6 vuotta :)
Helteessä on myös varjopuolensa. Päivällä auringossa on ihanaa, yöllä helteen lämmittämässä mökissä ei niinkään. Läähättäviä koiria ja tuskaantunutta isäntäväkeä - tästähän seuraa uimareissuja keskellä yötä ja muita epätoivoisia yrityksiä saada itseään edes hieman viilennettyä. Kai se on niin että kaikissa asioissa on myös varjopuolensa? Emme valita kuitenkaan, viikonloppu oli ihana ja paluussa sivistyksen pariinkin taas puolensa. Ainakin seuraavaan mökkireissuun saakka!
 |
| Näkymää mökin saunan patiolta |
Mökille! Kun sääennuste lupailee kesän helteisintä jaksoa, mikä voisi olla sen parempi ajatus kuin ottaa suunta kohti sitä paikkaa jossa tietää ihan varmasti saavansa olla rauhassa; paitsi kaikilta maailman murheilta, myös mitä suurimmassa määrin muilta ihmisiltä. Meidän mökki nimittäin sijaitsee saaressa eikä sinne pääse kuin veneellä.
Siispä tavarat kasaan, koirat autoon ja tölkillinen Batterya kitusiin, edessä vielä viimeinen voimainkoitos stressintäyteisen viikon päälle ennen huilia. Ensin autolla ajaen ja lopuksi viimeinen pätkä veneellä. Melkoista rahtautumista kaikkien pussien ja nytsyköiden kanssa mutta maksaa lopulta vaivan.
Koirille ei tarvitse kertoa mitä tarkoittaa mökki. Ne kyllä tietää ja viimeistään mökkirannassa molemmat huomaavat mistä on kysymys. Kohta pääsee vapaalle hauskan pitoon! Rexille veneessä tarvittavien pelastusliivien pukeminen on kuin tunkisi vastaan hangoittelevaa nakkia kuoreensa, Suzyn kanssa sujuu vähän helpommin, vaikka innoissaan on sekin. Veneessä kumpikin istuu ja odottaa joko ollaan perillä, jokojokojoko saa hypätä pois veneestä...
 |
| Ja sit mentiin! |
Viimeinkin perillä. Kun meidän mökillä paistaa aurinko, se paistaa koko päivän ja illan. Mikä voisi olla mukavampaa kuin viettää aikaansa patiolla auringonpaisteessa kylpien, välillä lämpimässä vedessä vilvoitellen. Vierellä virkistävä juoma ;) En ihan hetkeen muista koska olisi tullut uitua niin monta kertaa kuin tänä viikonloppuna. Sää oli todellakin helteinen.
 |
| Samassa paikassa on grilliherkkuja kerjätty ennenkin... |
Rexin lempipuuhaa mökillä on järvessä oleminen, sitä ei voi oikein muuten kuvailla kuin ryplääminen. Herra kahlailee, polskuttelee, pärskyttelee ja välillä käy uimassa ihan kunnon kierrokset. Tänä kesänä se on uinut vähemmmän kuin viime kesänä, mutta alkaa pikkuhiljaa päästä taas vauhtiin. Tämän viikonlopun suurin merkillepantava asia on että Suzykin innostui kahlailemaan ja teki sitä lopulta oma-alotteisesti vähän väliä. Niille jotka miettivät mitä ihmeellistä tuossa nyt on, kerrottakoon että tähän asti Suzy ei koskaan ole mennyt veteen vapaaehtoisesti. Sitä on toki vedessä viilennetty ja yritetty houkutella uimaan, tai edes kahlaamaan, mutta ei. Aiemmat veteen nostamiset ovat johtaneet lähinnä siihen että koira seisoo uikuttaen vedessä, eikä uskalla kävellä edes rantaan. Aivan ilmeisesti se olisi myöskin voinut kuolla janoon ilman hänelle erikseen täytettyä vesikuppia - saarimökillä. Joten ilmeisesti Rexin riemu oli tarttuvaa, mallioppiminen toimii ja helle viimeisteli homman - hyvä Suzy! Eihän siihen mennytkään kuin 6 vuotta :)
 |
| Välillä maataan varvikossa ja puss... HEI joku otti kuvan! |
Helteessä on myös varjopuolensa. Päivällä auringossa on ihanaa, yöllä helteen lämmittämässä mökissä ei niinkään. Läähättäviä koiria ja tuskaantunutta isäntäväkeä - tästähän seuraa uimareissuja keskellä yötä ja muita epätoivoisia yrityksiä saada itseään edes hieman viilennettyä. Kai se on niin että kaikissa asioissa on myös varjopuolensa? Emme valita kuitenkaan, viikonloppu oli ihana ja paluussa sivistyksen pariinkin taas puolensa. Ainakin seuraavaan mökkireissuun saakka!
 |
| Lopultakin viileä vuode... |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)