Miksi

Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. On yhdistyksen vuosittaisen käyttäytymiskokeen aika. Ryhmä jännittyneitä osallistujia odottelee vuoroaan, samalla kun ensimmäinen pari aloittaa suoritustaan. Henkilöryhmä on asettunut paikoilleen, seuraillen silmä tarkkana tapahtumain kulkua. Jokainen toivoo hyviä suorituksia, onnea ja iloa syksyiseen päivään. Tätä on odotettu, tähän on valmistauduttu - nyt on aika antaa kaikkensa.

Iso musta koira makaa paikallaan, paikassa minne sen emäntä on sen hetkeä aiemmin jättänyt. Koira tarkkailee ympäristöään herpaantumatta ja ennen kuin ensimmäinen koirakko saa kaaviotaan tehtyä, se lähtee. Täysillä, suoraan suorittavan koiran päälle. Seurauksena koiratappelu, josta onneksi selvitään vähäisin vaurioin. Ainakin vähäisin näkyvin vaurioin. Lopputuloshan on nähtävissä vasta myöhemmin, mahdollisesti vielä kauan aikaa. Kenties juuri uransa aloittaneen koiran koko loppuelämän ajan.

Rouva 1 on pitkästä aikaa lähtenyt koiranäyttelyyn. Onneksi tuli lähdettyä, sillä koirahan pärjäsi mahtavasti. Voittajan on helppo hymyillä, rusetit kädessä loistavat kilpaa auringon kanssa. Kunnes lähellä oleva, niin ikään hienosti menestynyt koira hermostuu ja käy rouva 1:n koiraan kiinni. Puree kunnolla sinne mistä ensimmäisenä saa kiinni. No tällaistahan tämä nyt on näiden koirien kanssa, todetaan. Eihän siihen mitään syytä tarvita, koirien kieli vain on erilaista ja se on ihan normaalia. Mahdollisesti jopa mukavan täpäkkä yksilö, selkeää jalostusainesta! Niin ja kenties toinen koira provosoi toista tappeluun, ihan vaikkapa vain katsomalla väärällä tavalla? Ei pitäisi lähteä liikenteeseen provosoivien koirien kanssa!

Rouva 2 on lähtenyt koiransa kanssa lenkille. Ihanassa syyskelissä lenkkeily on todella piristävää, sekä koira että emäntä nauttivat täysillä. Kunnes törmäävät irtokoiraan, jonka omistaja on kaukana eikä tee elettäkään koiraansa hallitakseen. "Se on ihan kiltti, se tulee vain tervehtimään" kuulee usein sanottavan. Kiltti ja varsinkin erittäin tottelevainen! Tottahan nyt kaikilla koirilla on oikeus tulla tervehtimään kaikkia kulkijoita. Mitäpä siitä jos kulkija sattuu vaikkapa pelkäämään koiria, siinäpähän tottuu. Ja jos nyt lipsahtaa tappelun puolelle, koirasi tulee purruksi samalla kun itse saat osuimia niin mitäs siitä. Koirat on koiria ja näiden kanssa nyt sattuu. Mitäs läksit lenkille.

Säännöt. Miksi meillä on säännöt, kaikkien parhaaksi tehdyt, jos niitä ei välitetä noudattaa? Miksi tuomarit jotka näkevät tilanteen eivät niihin puutu ja ilmoita asiasta eteenpäin, kuten sääntöjen mukaan pitäisi tehdä - miksi painetaan villaisella? Miksi meillä koiraihmisillä ei ole enää varmuutta siitä että koiramme ovat koiratapahtumissa turvassa, samalla kun uusia hienoja sääntöjä tehdään kaiken aikaa lisää? Miten monta kertaa ja miten pahasti pitää käydä, ennenkuin asioihin aletaan suhtautumaan järjellä? Miksi me otamme koiria, jos emme halua, viitsi ja kykene pitämään niitä niin ettei niistä ole haittaa muille? Miksi kieltäydymme näkemästä puutteita omissa koirissamme? Miten on mahdollista että aggressiivisesti käyttäytyvä koira - vieläpä toistuvasti näin tekevä - pääsee jatkamaan uraansa, kun todennäköisintä on että se uusii temppunsa ja tuhoaa ties miten monta alkavaa uraa? Ja niin edelleen, loputtomiin.

Miksi, kas siinäpä vasta kysymys. Miettii hän.

Näyttelymatkalla eteläisessä Suomessa

Jossain vaiheessa loppukesää ajattelin että meidän tämän vuoden näyttelyt taisi olla tässä. Vaan tarvitseekos sitä hullua sen kummemmin yllyttää, sen kun ehdottaa jotakin päivämäärää ja niin sitä sitten mennään taas.

Tuulos. Yhtään kauempaahan näyttelyä ei luonnollisestikaan ollut tähän hätään löydettävissä, minkä lisäksi omat epäilyksensä asetti ennakkoluulot parkkihallissa järjestettävästä ryhmänäyttelystä. Nehän on kylmiä ja liukkaita, mitä siitä tulloo... Oman kauhuskenaarionsa asetti aikataulujen saapuminen ja siinä mainittu rodun edustajien määrä, 37 kappaletta. Siis herranjestas, eihän isot KV-näytelmätkään vedä tuollaista määrää! Miten ne mahtuu? Parkkihalliin?

Matkaan kuitenkin päästiin ja loppujen lopuksi iloisen odottavissa tunnelmissa. Näkisihän siellä ainakin paljon tuttuja ja saisi viettää mukavan päivän samanhenkisessä seurassa. Reissuun päätettiin tällä kertaa lähteä Rexin kanssa kahdestaan, laatu-aikaa emännän ja koiran kanssa siis. Isännälle sattui sovittu meni kyseiseen päivään ja Suzy katsottiin paremmaksi jättää kotiin sillä ilmenneiden selkävaivojen vuoksi, autossa matkustaminenhan ei tee selkää potevalle hyvää - ja puhun tässä ihan omasta kokemuksesta. Pakkasin siis toisen koiran, kunnioitettavan määrän tavaraa, sekä itseni isännän maasturiin, lahjoin kotiin jäävän koiran mehukkaalla ydinluulla ja muutamalla lelulla ja sitten eikun suunta kohti etelä-Suomea.

Perillä ensimmäisessä määränpäässä, Vääksyssä, oltiin jo 14 jälkeen. Seutu on hyvin kaunista ja jälkiharrastajana ei voi kuin ihailla niitä runsaita peltoja mitä maalaisteitä ajellessaan väkisinkin näkee. Valtavia, hyvin hoidettuja alueita silmän kantamattomiin. Majoituttiin hotelliin nimeltään Tallukka; siisti ja asiallinen paikka missä ehdotonta plussaa alakerrassa sijaitsevat koirahuoneet joista suora käynti ulos. Rexin kanssa käytiin päivän mittaan useampi mukava kävelylenkki ja muutenkin aika seuraavaa päivää odotellen meni mukavasti.

Aamulla hyvissä ajoin startattiin kohti näyttelypaikkaa. Tuulos sijaitsee lähellä Hämeenlinnaa ja itse näyttely järjestettiin paikallisen ostoskeskuksen parkkihallissa. Säätilannetta arvioidessani pakkasin vaatetta ylleni suunnilleen naparetkelle riittävän määrän ja koirallekin talvitakin päälle. Hieman huvitti kun perille päästessämme huomasin että halli on paitsi melko isokokoinen, myöskin erittäin hyvin lämmitetty. Kyllä oli sukkahousut ja villapaita-toppaliivi yhdistelmä "hieman" liikaa. Hallissa oli melkoiset äänitehosteet jonka vuoksi taluttelin koiraani siellä jonkin aikaa että sai rauhassa katsella missä ollaan. Rex tyylilleen uskollisena kuunteli ääniä vähän aikaa, sitten huokaisi ja asettui häkkiinsä levolle. "Herätä kun tarvitsee mennä kehään" tuntui olevan pojan motto. Sillä on kyllä oikeasti lehmän hermot! Poika sai kehuja kehityksestään paitsi ulkomuodollisesti, myös koulutuksellisesti. Mukavalta tuntuu ajatella että ollaan oikealla tiellä tuon järkäleen kasvattamisessa.

Tulihan se meidän vuorokin sitten lopulta. Kehään mennessään poika näytti olevan melkoisen innoissaan, hänelle iskee toisinaan pieni show-vaihde päälle ja onnittelin itseäni siitä että kasvattajamme vie koiran kehään enemmän kuin mielellään. Pieni kehä kiiltävällä betoni-lattialla, siitä vain sitten pitkäjalkaista ja takuulla sujuvasti etenevää koiraa esittämään... Esiintyminen sujui hienosti ja tuomari näytti pitävän koirasta paljon. Se voitti luokkansa SA:lla tällä arvostelulla:
19 kk. Vankka, iso, kovin valmis uros. Ihana sukupuolileima. Erinomainen pää ja ilme. Erinomaisesti täyttynyt kuono-osa. Mahtava leveä alaleuka ja purenta. Huulilinja saisi olla hieman kuivempi. Voimakas kaula ja niska. Hyvä rintakehä. Hyvä lihaksisto. Mahtava temperamentti. Voimakkaat liikkeet.

Sitten vain odottelemaan paras uros kehää. Sitä saikin odotella jonkinmoisen tovin, sillä koiriahan paikalla oli paljon. Tuomari käytti arvostelussa koko skaalaa ja vaikka erinomaisia uroksia oli paikalla melko paljon, loppupeleissä PU-kehään pääsi vain 5 koiraa - junioreiden voittaja, nuorten luokan voittaja, avoimen voittaja sekä 2 valioluokan koiraa. Upea juniori-uros rajattiin vielä sijoitusten ulkopuolelle ja siellä se meidän poika sitten seisoi kahden kaiken voittaneen valion sekä erittäin komean avoimen luokan uroksen kanssa. PU4 tuntui tässä vaiheessa lottovoitolta, sillä tuomarin kauniista sanoista huolimatta koirani on edelleen keskeneräinen ja näytti siellä isojen poikien seassa hieman honkkelilta. Mutta mikä mahtava päivä. Todella todella tyytyväinen ihanaan koiraani!

Ja eihän se siihen jäänyt, tämän vuoden näyttelyt siis. Vielähän se on yhteen ilmoitettu. Kenties vielä tätä pientä ryhmänäyttelyä isompaan :) Sitä odotellessa, jos välillä vaikkapa tottiksiin.