Ystävänpäivänä

Muistoja menneiltä ajoilta, osa 1 Alma

Blogissani eletään kuten normaalielämässäkin – enimmäkseen tätä hetkeä mutta joskus menneitäkin muistellen. Bokserit ovat kuuluneet elämääni viimeiset 20 vuotta ja vaikka se rotuna onkin minulle jo sangen tuttu, on silti asioita jotka jaksavat edelleen yllättää. Saman rodun edustajissa on aina jotain samaa, silti ne ovat yksilöitä joilla on kullakin omat persoonalliset taipumuksensa ja mieltymyksensä. Samalla tiellä olen edelleen – miten muuttaisin itseäni ja omia tapojani toimia saadakseni koirastani esille parhaan mahdollisen.

Edesmenneet koirani elävät sydämessäni ja muistoissani, joten päätin suoda kullekin oman muisteluosionsa. Millaisia koiria ne olivat, mistä ne pitivät, millaista elämä niiden kanssa oli.

Sarjan aloittaa oikeutetusti Alma, koska tänään 13. helmikuuta olisi ollut Alman syntymäpäivä.

Alma vasemmalla, KK-Kuva

Alman syntyessä vuonna 1996 olin nuori aikuinen. Pahimmat kasvukivut olivat takanapäin; olin saanut opintoni päätökseen, palannut synnyinseudulleni, eronnut avopuolisostani, tavannut nykyisen puolisoni sekä löytänyt itselleni työpaikan. Tunsin olevani hyvin kokenut ja itsenäinen aikuinen, elämästäni tuntui puuttuvan vain toinen koira. Mm. äitini ääneen ajattelemat epäilykset toisen koiran ottamisen järkevyydestä olivat kuin bensaa liekkeihin ja sehän olikin sitten menoa kun pääsin pentuja katsomaan. Ei muuten kannata mennä katsomaan koiranpentuja jos ei ole aikeissa sellaista ottaa :)

Pentuja katsoessani valintani oli kohdistumassa reippaan oloiseen narttupentuun. Silmäni kyllä rekisteröivät pentulaatikon takaosassa pienen ja sievän nartun, mutta pentu ei tuntunut olevan minusta lainkaan kiinnostunut. Kävi kuitenkin niin että istuessani pentuhuoneen lattialla se pieni narttu kiipesi yhtäkkiä syliini, katsoi minua silmiin ja käpertyi siihen nukkumaan - se ratkaisi asian. Kun katselen omaa elämääni taaksepäin on todettava että impulsiivinen luonteeni ja puhtaasti tunteiden pohjalta tehdyt ratkaisut ovat sangen usein saattaneet minut hienoisiin pulmatilanteisiin. Sillä kertaa kuitenkin sattui oikea valinta oikeaan aikaan.

Alma vasemmalla, KK-Kuva

Nimen keksiminen pennulle tuotti vaikeuksia. Pyysin siskoni lapsia keksimään nimiä ja kirjoittamaan ne paperille. Lapset olivat paneutuneet tehtävään suurella innolla ja muistan kiemurrelleeni naurusta lappua lukiessani – osa ehdotuksista oli melko vauhdikkaita. Vahvoilla olivat Alma, Amanda sekä oma keksintöni Magda. Kun valinta oli tehty tunnusti siskoni itsekin osallistuneensa nimikilpaan ja nimi olikin loppujen lopuksi hänen keksimänsä. Alma siitä kuitenkin tuli ja tiedättehän että rakkaalla lapsella on monta nimeä? Allu Papunen (muunnos Al Caponesta), Aapeli, Papu, Paapsu… Yhden tapahtumarikkaan illan päätteeksi mieheni totesi että oikeasti sen nimi on Alma Bin Laden ja se on soluttautunut kotiimme kaikenlaiset pienet jäynät mielessään. Heikkotasoinen vitsi mutta tunnustan nauraneeni.

Alma tuli kotiin ja asettui taloksi. Sillä kesti noin 5 minuuttia tutkia kaikki paikat, hyväksyä ne kelvollisiksi ja vallata Emman peti. Siinä sivussa se hurmasi Emman sekä isännän jolla hetkeä aikaisemmin oli ollut kiire töihin. Minuthan se oli hurmannut jo aiemmin. Se oli päättäväinen pentu jolla oli pirun terävät hampaat ja rutkasti asennetta. Alman kotiuduttua Emma oppi hyvin nopeasti hyppäämään sohvalle (ainoita paikkoja minne pentu ei itse päässyt) ja vetämään jalkansa turvaan mahan alle. Emma suhtautui tulokkaaseen suurella kärsivällisyydellä, mikä ehkä vaikutti siihen että vuosia myöhemmin Alma suhtautui samalla tavalla omiin uusiin tulokkaisiimme.

Alman pentuaikoina meille sattui ikävä juttu. Irti ulkoillut saksanpaimenkoira hyökkäsi pentuni kimppuun. En pystynyt varjelemaan pentua sillä en havainnut takaapäin hyökkäävää koiraa ajoissa. Tapahtuma jätti ikuiset jäljet nuoren koirani sieluun. Sinä päivänä se oppi ettei saksanpaimentimiin ole luottaminen - ei itse asiassa edes rotua etäisesti muistuttaviin koiriin - ja se muisti sen koko loppuelämänsä ajan. Ajan kanssa se oppi sietämään niitä, muttei koskaan pitänyt niistä. Tapahtumalla oli vaikutusta elämäämme sillä tavalla että Almasta ei koskaan yritetty tehdä kisakoiraa mihinkään lajiin joita sen kanssa harrastettiin – näistä mainittakoon toko, agility, flyball sekä verijäljen ajaminen. Ainoa laji jossa se on ”kilpaillut” ovat epäviralliset näyttelyt – niissä se sitten kunnostautuikin Almamaiseen tyyliin haalimalla isot kasat ruusukkeita ja pokaaleita :)

Alma kasvoi sangen vekkuliksi koiraksi sekä luonteeltaan että ulkomuodoltaan. Se oli hirmuisen älykäs koira, joka usein ilmaisi asioita tapahtuvaksi ennen kuin niitä ihmisen aistein pystyi havaitsemaan. Se tuntui vaistomaisesti tietävän mitä haluan ja usein se oppi asiat ennen kuin niitä varsinaisesti ehdin edes opettamaan. Sen topaasinväristen silmien (eivät kovin rodunomaiset, mutta kauniit) katseessa tuntui asuvan ikiaikojen viisaus. Erityispiirteenä Almalla oli pyörre niskassaan – hieman samanlainen kuin pystyharja hevosella. Tämä yhdistettynä pikimustaan maskiin ja ruttuiseen naamatauluun teki siitä muiden koirien silmissä hieman vaikeasti luettavan ja vaikutti ehkä osaltaan siihen ettei Almasta koskaan tullut kovin koirasosiaalista. Pystyharjan vuoksi osa ihmisistäkin arasteli aluksi koiraani, se kuulemma näytti vihaiselta ”säkä pystyssä” pörhistellessään. Tutustumisen myötä sitten selvisi koirani todellinen luonto: kiltimpää koiraa saa hakea.

Alman luonteeseen kuului tietynlainen vieraskoreus, asia jolle toisinaan hyväntahtoisesti naureskelimme. Sille tuntui olevan eräänlainen kunnia-asia edustaa perhettämme julkisilla paikoilla, mikä sai sen esim. hotelleissa vieraillessamme käyttäytymään ällistyttävän hyvin. Usein täysin vieraatkin ihmiset ihastelivat hyvin koulutettua koiraamme, me kiittelimme samalla kun salaa hieman ihmettelimme asiaa itsekin. Kotona koira sitten normalisoitui ja halutessaan se osasi olla todella itsepäinen. Jos Alma oli eri mieltä kanssani jostakin asiasta, se ei todellakaan epäröinyt tuoda mielipidettään esille.

Sangen vaivattomana lemmikkinä Alma pääsi usein mieheni mukana töihin. Mieheni on ammatiltaan yrittäjä ja siihen aikaan yrityksen tilat sijaitsivat erään toisen yrityksen yläkerrassa – avoimessa tilassa heti yläkertaan vievien portaiden päässä. Tilaa kutsuttiin osuvasti hattuhyllyksi josta lasipeitteisten kaiteiden läpi pystyi seuraamaan alakerran suurta myymälätilaa. On hyvin kuvaavaa että Alma oppi heti ensimmäisestä kerrasta mikä on oman myymälän aluetta ja mikä ei – se saattoi viettää aikaansa portaiden yläpäässä maaten mutta koskaan se ei poistunut alueelta ilman isännän lupaa, ei vaikka moni ihminen sitä siihen yritti houkutella. Sama ilmiö oli todettavissa kesämökillä – koira tuntui automaattisesti tietävän missä tontin rajat menevät, eikä se koskaan poistunut niiden ulkopuolelle ilman lupaa. Se mm. ajoi pihaan tulleen vieraan koiran tontin rajalle, ja tuli sitten takaisin. Siinä sivussa se opetti asian Ofeliallekin – sangen kätevää :)

Terveys Almalla oli pääosin hyvä. Nuorempana se aiheutti minulle päänvaivaa syömisellään, se nimittäin piti paastopäivän kerran viikossa ja minulla hieman kesti ymmärtää että se on todellakin vain hänen tapansa vaalia terveyttään. Sterilisaatioon päädyimme koiran ollessa 5-vuotias ja lisäksi sillä oli ajoittaisia selkävaivoja. Muuten se oli sangen terve bokseri. 

Joulun pyhinä 2008, Alman lähestyessä kunnioitettavaa 13 vuoden ikää sille tuli epileptinen kohtaus. Veimme koiran eläinlääkäriin missä todettiin vanhuksen olevan sangen hyvässä kunnossa ja kohtauksen aiheuttajan olevan mitä todennäköisimmin aivoperäistä. Koska koira oli kohtauksensa jälkeen normaali oma itsensä päädyttiin seurantalinjalle. Alma eli tästä vielä 3 viikkoa eteenpäin, kunnes eräänä talvisena päivänä se nukahti päiväunilleen eikä enää koskaan herännyt. Surullista meille, rauhaisa ja kaunis päätös koiralle joka sen ehdottomasti ansaitsi.

Vielä viimeisenä aamunaan Alma suoritti sille tavaksi tulleet rutiinit; söi, kävi ulkona (kierros pihan ympäri kuten joka ikinen aamu), soi minulle katseen topaasisilmistään ja meni takaisin nukkumaan. Ehkä se tiesi että me emme enää tapaa – minä toivon että vielä joskus tavattaisiin.

Kiitos Alma kun taitoit palasen matkaa kanssani. Äippä ei koskaan unohda sinua.

Helmikuinen sunnuntai

Sunnuntai-aamu. Tänään otetaan rennosti!

Suzy hei, et kai sinä taas ole sohvalla!?

Kuka, minäkö?

Kai se on sitten siirryttävä...

... sänkyyn!

Nukuttaa niin vietävästi.

Zzzzz...

(Kuvien laatu on taas vaihteeksi mitä on - koittakaa kestää)

Viikko meni nopeasti, kuten ne nykyään tuntuvat tekevän. Treenaamassa käytiin maanantaina, keskiviikkona, torstaina ja vielä eilen lauantaina erittäin pikaiset hallitreenit. Treeniseurana on ollut vakioporukkaa, sekä uusi tulokas - aivan hurmaava kelpiepentu Arvo josta erittäin toivottavasti saamme ihan vakituisen lisän joukkoomme. Lievästi pentukuumetta herättelevä tapaus... Suzy on juoksutaukonsa jälkeen osallistunut treeneihin suurella innolla, mutta hivenen kokeillen ohjaajansa hermorakennetta. Tauot eivät tee tuolle koiralle hyvää, se mielellään ikään kuin nollaa kaiken oppimansa ja joskus se on hieman turhauttavaa. Vaan mitähän sitä muutakaan tekisi kuin koiransa kanssa puuhastelisi? Joten ei kun suunta eteenpäin!

Autohäkki lähti muokattavaksi keskiviikkona, auto näyttää nyt jotenkin ihan oudolta ilman sitä. Koska häkki nyt lähti takaisin tekijälleen päätimme muokata sitä ihan kunnolla, sellaiseksi että istuu autooni kaikin puolin. Sitä mm. lyhennetään vähän ja lisäksi se maalataan uudelleen jolloin siitä todellakin tulee kuin uusi. Hinta jää silti edullisemmaksi kuin kokonaan uusi häkki olisi maksanut, joten olen hankintaani hyvin tyytyväinen.

Tänään Suzylla on lepopäivä, madotan sen ja saa huilailla vapaasti ulkoillen. Talon emännälle on luvattu pihviannos ravintolassa, sitä innolla odotellen. Ensin kuitenkin hiihtämään!

Ote Suzyn päiväkirjasta - nenä kipeenä

Viikko sitten esitykseni treeneissä oli kuulemma sitä luokkaa että mamma ilmoitti huokaisten minun saavan hieman lomaa. Kotimatkalla käytiin ostamassa iso pussillinen luita (palkinnoksi?) että taisi tosiaan olla aika mahtava esitys minulta!

Ne luut on olleet kyllä tosi hyviä, eilen pakastimesta otettiin esille uusi ja kun se oli vähän sulanut sain sen itselleni. Aah! Söin luuta aikani ja sitten tuli mieleen että oikeastaan loput voisi piilottaa jonnekin. Kyselin ensin luu suussani voisinko viedä sen ulos - ei kuulemma käynyt niin kävin sitten toimeen sisällä.

Yritin ensin piilottaa luuta vierashuoneen sängyn valkoisen päiväpeiton alle, luun osuessa seinään kuului aika kova ääni ja sen jälkeen sain lähdöt vierashuoneesta. Mamma oli vähän äkäinen keskeytyksestä, ne olivat katsomassa Voice of Finlandia eikä silloin kuulemma tarvitse keksiä mitään ylimääräistä. Mamma taitaa olla vähän ihastunut siihen Michael Monroeen, eikä sitä tosiaan perjantaisin meinaa saada pois telkun äärestä millään ilveellä.

No, minä keksin sitten että wc voisi olla tarkoitukseen sopivampi paikka. Porukat jatkoivat sen Voicen töllöttämistä niin sain touhuta ihan rauhassa. Tungin luun wc:n nurkkaan ja taputtelin siellä vessassa olleen pehmeän maton siihen päälle. Sitten vain peittämään ja sen teinkin tosi huolella. Sangen ylpeänä esittelin aikaansaannostani mammalle, joka siinä vaiheessa tuli vilkaisemaan puuhiani. Mamma ei kyllä koskaan petä reaktioissaan, se henkäisi kauhistuneena ja totesi että koko vessa on veren peitossa jota tosiaan taisi hieman valua kuonostani sillä hetkellä. Mitäs pienistä!

Huolella on luu peitetty

Mamma totesi että se on kyllä ihan tyypillistä minulle että mitään ei voi tehdä rauhallisesti - edes syödä luuta. Se kävi hakemassa kaapista jotain kylmää ja kirvelevää ainetta jolla se pyyhki kuonoani ja sitten kuonooni voideltiin jotain voidetta jota joku tohtori nimeltään Jope on kuulemma lämpimästi suositellut.
Iskä totesi että nythän sillä valuu sitten verta molemmista päistä, eräänlainen ennätys kuulemma.

Minä ihan vähän vain innostuin

Minua alkoi se juttu vähän harmittamaan ja niin ne ottivat minut sitten sohvalle väliinsä hellittäväksi ja rapsuteltavaksi. Näin minä että mamma tuijotti herpaantumatta sitä Michaelia, mutta ei se oikeastaan haitannut kun se kuitenkin rapsutteli minua siinä samalla. Eikä minua oikeastaan harmittanut sekään että se luu laitettiin pois. Saan kuulemma Dental Sticksejä sen sijaan ja ne on minusta oikein hyviä. Vaihteeksi!

Eihän sitä edes huomaa

Nyt on sitten lauantai ja on se kuono vähän kipeä, ei kuulemma auta kuin kestää. Mamma sanoi että pääsen illalla lenkille - lienee kuulemma parasta lähteä vasta sitten kun ilta vähän hämärtyy ettei ihmisille tule väärinkäsityksiä hoidostani.

Terveisin Suzy  <3