Meitä koiranomistajia on joka lähtöön ja tapoja pitää koiraa on monenlaisia. Luin hiljattain erästä blogia jossa nuori äiti kertoi perheensä kuulumisia pohtien samalla saako äitiä vituttaa ja voiko sitä edes kysyä ääneen. Kirjoitus oli aivan loistava, nauroin maha kippurassa. Samalla takaraivossa heräsi muutama vastaava ajatus koskien koiraharrastusta. Saako omat koirat ärsyttää, tai muut koiraharrastajat? Asiaa kun aloin oikein miettimään, niin keksin nopeastikin monta asiaa jotka, jos nyt eivät suorastaan potuta, niin ainakin pistävät miettimään.
Jos nyt aloitetaan sangen neutraalista asiasta, eli koiran ruokinnasta, niin koiramaailmassa saa kyllä huomata että näinkin simppelistä aiheesta saadaan toisinaan melkoisen meheviä keskusteluja aikaan. Koiran ruokinnassa haluan henkilökohtaisesti satsata laatuun ja uskon että säästäminen koiran ruoassa johtaa suurempiin kuluihin eläinlääkäriasemalla. Jos iso säkki kuivamuonaa maksaa 20 euroa, olematta edes supertarjouksessa, niin en usko että siihen käytetyt raaka-aineet voisivat olla kovin laadukkaita. En nyt ole niin naiivi että uskoisin sitäkään että pelkkä kallis hinta on tae laadusta, mutta koirien ruoassa en suostu tinkimään.
Nykyään näkee melko paljon esimerkiksi ihoaan oireilevia koiria. Allergisiakin koiria valitettavasti on, mutta väitänpä silti että osalla koirista oireet johtuvat vähemmän laadukkaan ravinnon vaikutuksista suolistoon ja sitä kautta koko koiraan. Joillakin ihmisillä on sellainen käsitys että ollakseen terve koiran pitäisi pärjätä millä tahansa saatavissa olevalla koiran (market)ruoalla ja jos näin ei ole niin koirahan on sairas - huonon jalostuksen uhri suorastaan. Että lääkitystä kehiin sitten vain. Kysyn vain miten hyvin itse pärjäisi esim. syömällä vain Mäkkärin eväitä?
Lemmikkien eläinlääkäripalstat. Koirien myyntiin tarkoitetun Apula-palstan helmien ohella näistä saa usein päivän parhaat kicksit, ihan vain pistäytymällä sivuilla. Hyvin usein keskustelu noudattaa samaa kaavaa; eläin on kuolemaisillaan tai ainakin kauhean kipeä, on ollut jo monta päivää eikä vain ymmärrä parantua. Että olisikohan jollakulla antaa varmaa vinkkiä mikä sitä voisi vaivata ja mitähän lääkkeitä voisi itse kokeilla. Voi pyhä jumalan äiti sentään! Jos itsellä olisi vastaavat oireet niin lähtisiköhän tuota lääkäriin? Ottaen huomioon että esim. koiralle on lajityypillistä peittää oireensa viimeiseen asti ja siinä vaiheessa kun se ilmaisee olevansa kipeä, se on usein jo todella kipeä. Tähän kun erehdyt neuvomaan että vie nyt herranjestas sentään se elukka lääkäriin, niin vastaukseksi tulee usein närkästynyt näpäytys tyyliin osaan kyllä hoitaa lemmikkini ja sitäpaitsi se voi jo paljon paremmin. Että sellainen ihmeparantuminen. Kysyä nyt piti kuitenkin!
SKL sivuja selaillessani huomaan monella uroksella mainnan kivekset poistettu. Uroskoirien omistajana olen tietysti vielä aika noviisi, mutta tämä on asia mitä huomaan toistuvasti ihmetteleväni. Kivekset voidaan toki joutua poistamaan terveyssyistä (kivesvika, kasvaimet jne.) ja toki luonnepuolen ongelmatkin voivat johtaa tällaiseen ratkaisuun - toisinaan se voi olla hyväkin päätös. Mutta jos Sinulla on nuori, terve ja ongelmaton uros jolta poistetaan pallit mukavuusyistä, niin sitä en voi kuin ihmetellä. Miksi halutaan kaikin puolin priima uroskoira jos kivekset kuitenkin sitten halutaan pois, heti kun uros käyttäytyy uroksen lailla? Vähän sama juttu kun ihmiseltä katkaistaisiin keskisormi heti kun kerran lipsahtaa viisastelemaan. Tiettävästi on yleisesti tiedossa oleva asia että urospuolisilla elävillä on kivekset ja luonto on ihan tarkoittanut sen niin. Kasvattajallakin saattoi olla ihan muita toiveita sen koiran kohdalle kuin elämä eunukkina.
Lapset. Pidän lapsista vaikkei meillä omia olekaan ja uskon että vanhemmilla on tässä kohtaa avainasema vaikuttaa siihen miten lapset tulevaisuudessa eläimiin suhtautuvat. Luulen että eläinrakkaus on tietyllä tapaa perinnöllistä ja aivan erityisesti uskon että rakkaus ja kunnioitus luontoa & eläimiä kohtaan on hyvä asia. Koiraihmiset eivät potki mummoja kadulla. Silti, ajatus täysin vieraasta pikku piltistä juoksemassa vastaan lenkkipolulla kädet ojennettuina valmiina tarraamaan koiraani on ehdoton nou nou. Jos haluaa lähemmin tutustua eläimiin, voi mennä vaikkapa eläintarhaan. Tosin sielläkin kannattaa suoda pari ajatusta sille onko järkevää mennä koskemaan eläimiä ilman lupaa...
Irtokoirat ja piittaamattomat omistajat. Asumme alueella jossa jostain syystä törmää jatkuvasti irti oleviin koiriin, joiden tottelevaisuus on hieman niin ja näin. Joka ikinen kerta näen punaista. Ei tulisi mieleenkään päästää omia koiria irti keskellä taajamaa ja samanlaista otetta toivoisin muiltakin koira-ihmisiltä. Koirat tulisi pitää niin ettei niistä ole haittaa muille ja mielestäni me kaikki koiranomistajat voisimme pitää kunnia-asianamme kantaa vastuuta tässä kohtaa. Minua ei niinkään haittaa jos joku hihnassa oleva pikkukoira jää rotutyypilleen uskollisena keskelle menoreittiä rätkyttämään - sekin kyllä ärsyttää, mutta jokainen pitäköön huolta omistaan ja ohihan aina pääsee. Mutta se haittaa jos kuljen 40 kg painavan urokseni kanssa ja eteen tulee irtokoira karvat pystyssä ja hampaat irvessä. En kaipaa sen sortin jännitystä elämääni, kun se olisi 95% estettävissä laittamalla se pullistelija hihnaan. Vahinkoja toki voi sattua, mutta useampi kerta samalle tyypille on harvoin vahinko. Pikemminkin niin että jos se koira sattuisi tottelemaan niin siinä voitaisiin jo puhua vahingosta...
Koirapiirit, harrastuspiirit ja aivan erityisesti rotupiirit... ei, lienee parasta olla lähtemättä tälle linjalle. Kaikissa asioissa on hyvät ja huonot puolensa ja lienee loppujen lopuksi viisautta jos kykenee keskittymään niihin parempiin. Sama juttu omien koirien kanssa, toisinaan ne ärsyttävät, mutta enimmäkseen ne ovat elämän suola ja aivan erityisen rakkaita. Joskus vaan hetkellisesti verenpaine nousee, mutta ehkä se on osa sitä kuuluisaa elämää? Ja onneksi koiran silittäminen auttaa siihen - tämä kai on ihan tieteellisesti todettu ;)
25.8.2016
Lopultakin kuulumisia
Kyllähän se on niin että kun ihmisellä on 3 koiraa ja vielä ratsastus harrastuksena kaupan päälle, niin aika blogiin kirjoittamiseksi on melko kortilla. Monta kertaa olen miettinyt blogin jatkamisen mielekkyyttä, mutta toimiihan tämä mukavana muistona ainakin itselle. Joten... yritämme raapustaa hieman kuulumisia edes joskus.
Aloitetaan Rexistä. Sen kanssa palattiin näyttelykehiin SBY:n Klubsieger näyttelyn merkeissä viime lauantaina. Tänä vuonna näyttelyissä ei ole juuri käyty, ensinnäkään koska koira ei Suomen näyttelyistä tarvitse enää mitään ja siksi toisekseen aina tuntuu tulevan joku este. Esimerkkinä mainittakoon kesäkuinen SBY erikoisnäyttely, jonne kyllä oltiin menossa mutta koiraa pisti 2 päivää ennen lähtöä useampi ampiainen. Maa-ampiaiset tuntuvat tänä kesänä olevan todellinen riesa... Se siitä lähdöstä sitten sillä kertaa. Pettymys oli aikamoinen, mutta tuleehan näitä tapahtumia.
No, tällä kertaa päästiin kehään asti ja mikäs oli päästessä kun näyttely sattui kerrankin olemaan suht lähellä; Leppävirralla noin 1.5 tunnin ajomatkan päässä. Lähtiessä saa vaikutti ihan kauhealta, vettä tuli niin että autolla ajaminenkin tuntui ahdistavalta - kunnes päästiin Karvioon ja alkoi kirkastumaan. Ihmeiden ihme, perille päästessämme aurinko paistoi eikä koko päivänä sääennusteista huolimatta satanut yhtään. Näyttely itsessään oli mahtavasti järjestetty ja upealla paikalla - ainoana miinuksena runsas ampiaisten (melko ärhäköiden sellaisten) määrä mutta niillehän ei tähän aikaan vuodesta voi mitään. Useampikin osallistuja sai kivuliaita ampiaisenpistoja osakseen :(
Rexin osallistuminen sujui mukavasti, se sijoittui luokassaan toiseksi erinomaisella arvostelulla ja sai ainoana keltaisena uroksena SA:n voittamatta luokkaansa. Koska sieger-näyttelyissä pelin henki on luokkavoitto - titteliähän siellä haetaan, loppui jännitys meidän kohdalla tähän paikkaan. Rex kävi vielä PU-kehässä kokeilemassa onneaan sijoituksen suhteen, mutta joutui lopulta taipumaan luokkavoittajille ja jäi siis sijalle 5. Olen kuitenkin tyytyväinen, sillä saksalaistuomarilta tämä oli mielestäni oikein hyvä saavutus. Kyseisen maan edustaja yleisesti hakee ehkä hieman matalampaa, perinteisempää tyyppiä? Lisäksi poika osallistui kanssani kasvattajaluokkaan ja toi yhtenä nelikosta kasvattajalleen BIS-kasvattajan tittelin. Kannatti lähteä, aivan mahtava päivä parhaassa seurassa ja mikä parasta, ensi kesänä näitä mukavia tapahtumia olisi luvassa kahden koiran kanssa.
Niin, Nero voi hyvin ja kasvaa kovaa vauhtia. Hänellä on italialainen temperamentti, eli sangen luonteikkaan oloinen tenava. Syttyy huolella, omaa kivasti saalisviettiä, puree hanakasti ja kun jostain saa otteen niin ei välttämättä ole ihan hetkeen irrottamassa. On myöskin erittäin ahne ruoalle, eli lähtökohdat kouluttamiselle ovat nähdäkseni mitä mainioimmat. Reipas (todellakin) ja rohkea pentu jossa pohjimmiltaan on myös taipuisuutta, eli kunnioittaa vanhempia koiria ja joskus meitä ihmisiäkin :D
Rexin kanssa pentu tulee toimeen loistavasti ja olenkin melko vaikuttunut siitä miten hyvin lähes 40 kiloinen urokseni jaksaa hillitä itseään pennun kanssa, samalla kun leikkii sen kanssa väsymättä niin kauan kuin pentu kerrallaan haluaa tai sen annetaan tehdä. Rex ei missään olosuhteissa satuta pentua, ei vaikka leikit toisinaan hieman raisuilta näyttävätkin ja pentu mm. roikkuu Rexin kaulanahkoissa hampaillaan. Toivon kovasti että nämä kaksi tulisivat toimeen keskenään vielä aikuisiälläkin. Kahden molossiuroksen kanssa sitä ei voi varmaksi tietää, joten eletään ja katsotaan.
Suzy voi hyvin ja viettää leppoisia eläkepäiviä lenkkeillen ja välillä makoisia päiväunia ottaen. Toisinaan Suzy pääsee mukaan treeneihin ja aina silloin sen moottori käynnistyy ripeästi vanhasta muistista - se on joka kerta yhtä innoissaan. Ensi viikolla olen menossa sen kanssa eläinlääkäriin, ihan vain teettämään yleistarkastuksen voinnista. Veikkaan että sanomista saattaa tulla hieman painosta, Suzy on nimittäin expertti varastamaan pennun ruoan ylijäämät aina kun saa tilaisuuden. Ja siinä kaikki ylimääräinen näkyy heti - vähän niinkuin koiran omistajassakin :) Varttuneemmat naiset.... Mutta taistelu painon kanssa jatkukoon ja toivotaan Suzylle monia hyviä ja rauhallisia vuosia.
Syksy etenee ja meidän hallihanke etenee pikku hiljaa. Ihan syyskuulla ei päästäne vielä aloittamaan, hallin pohjamateriaalin hankkimisen haasteellisuuden vuoksi. Käytettynä ei saa ja uutena joutuu tilaamaan ulkomailta, kiitos tämän ihanan kalliin kotimaamme. Koirien kanssa aletaan aktivoitumaan kesätauolta ja pikku Nerokin pääsee vähän kerrassaan osallistumaan harjoituksiin. Tällä hetkellä ajatuksia herättää autoni riittäminen tarpeisiini, kolmen koiran kanssa kun se käy auttamatta hieman ahtaaksi. Saattaa olla että kahdelle aikuiselle uroksellekin himppasen ahdas. Vaikkakin Nero näyttäisi - luojan kiitos - jäävän hieman "isoveikkaansa" pienemmäksi.
Mukavaa alkavaa syksyä kaikille, nykäiskäähän hihasta kun tavataan!
Aloitetaan Rexistä. Sen kanssa palattiin näyttelykehiin SBY:n Klubsieger näyttelyn merkeissä viime lauantaina. Tänä vuonna näyttelyissä ei ole juuri käyty, ensinnäkään koska koira ei Suomen näyttelyistä tarvitse enää mitään ja siksi toisekseen aina tuntuu tulevan joku este. Esimerkkinä mainittakoon kesäkuinen SBY erikoisnäyttely, jonne kyllä oltiin menossa mutta koiraa pisti 2 päivää ennen lähtöä useampi ampiainen. Maa-ampiaiset tuntuvat tänä kesänä olevan todellinen riesa... Se siitä lähdöstä sitten sillä kertaa. Pettymys oli aikamoinen, mutta tuleehan näitä tapahtumia.
No, tällä kertaa päästiin kehään asti ja mikäs oli päästessä kun näyttely sattui kerrankin olemaan suht lähellä; Leppävirralla noin 1.5 tunnin ajomatkan päässä. Lähtiessä saa vaikutti ihan kauhealta, vettä tuli niin että autolla ajaminenkin tuntui ahdistavalta - kunnes päästiin Karvioon ja alkoi kirkastumaan. Ihmeiden ihme, perille päästessämme aurinko paistoi eikä koko päivänä sääennusteista huolimatta satanut yhtään. Näyttely itsessään oli mahtavasti järjestetty ja upealla paikalla - ainoana miinuksena runsas ampiaisten (melko ärhäköiden sellaisten) määrä mutta niillehän ei tähän aikaan vuodesta voi mitään. Useampikin osallistuja sai kivuliaita ampiaisenpistoja osakseen :(
 |
| Rex tuomari Angelika Hartmannin arvioitavana, kuva Outi Hänninen |
 |
| PU-kehässä |
Rexin osallistuminen sujui mukavasti, se sijoittui luokassaan toiseksi erinomaisella arvostelulla ja sai ainoana keltaisena uroksena SA:n voittamatta luokkaansa. Koska sieger-näyttelyissä pelin henki on luokkavoitto - titteliähän siellä haetaan, loppui jännitys meidän kohdalla tähän paikkaan. Rex kävi vielä PU-kehässä kokeilemassa onneaan sijoituksen suhteen, mutta joutui lopulta taipumaan luokkavoittajille ja jäi siis sijalle 5. Olen kuitenkin tyytyväinen, sillä saksalaistuomarilta tämä oli mielestäni oikein hyvä saavutus. Kyseisen maan edustaja yleisesti hakee ehkä hieman matalampaa, perinteisempää tyyppiä? Lisäksi poika osallistui kanssani kasvattajaluokkaan ja toi yhtenä nelikosta kasvattajalleen BIS-kasvattajan tittelin. Kannatti lähteä, aivan mahtava päivä parhaassa seurassa ja mikä parasta, ensi kesänä näitä mukavia tapahtumia olisi luvassa kahden koiran kanssa.
 |
| BIS kasvattajaryhmä, Rex toinen vasemmalta, kuva Timo Kokko |
Niin, Nero voi hyvin ja kasvaa kovaa vauhtia. Hänellä on italialainen temperamentti, eli sangen luonteikkaan oloinen tenava. Syttyy huolella, omaa kivasti saalisviettiä, puree hanakasti ja kun jostain saa otteen niin ei välttämättä ole ihan hetkeen irrottamassa. On myöskin erittäin ahne ruoalle, eli lähtökohdat kouluttamiselle ovat nähdäkseni mitä mainioimmat. Reipas (todellakin) ja rohkea pentu jossa pohjimmiltaan on myös taipuisuutta, eli kunnioittaa vanhempia koiria ja joskus meitä ihmisiäkin :D
 |
| Pikkumies... |
 |
| ... jolla on omiakin mielipiteitä :) |
 |
| Pojat painilla |
 |
| Näitä on vaikea kuvata... |
 |
| ... koska liikkuvat koko ajan |
Suzy voi hyvin ja viettää leppoisia eläkepäiviä lenkkeillen ja välillä makoisia päiväunia ottaen. Toisinaan Suzy pääsee mukaan treeneihin ja aina silloin sen moottori käynnistyy ripeästi vanhasta muistista - se on joka kerta yhtä innoissaan. Ensi viikolla olen menossa sen kanssa eläinlääkäriin, ihan vain teettämään yleistarkastuksen voinnista. Veikkaan että sanomista saattaa tulla hieman painosta, Suzy on nimittäin expertti varastamaan pennun ruoan ylijäämät aina kun saa tilaisuuden. Ja siinä kaikki ylimääräinen näkyy heti - vähän niinkuin koiran omistajassakin :) Varttuneemmat naiset.... Mutta taistelu painon kanssa jatkukoon ja toivotaan Suzylle monia hyviä ja rauhallisia vuosia.
 |
| Äipän murunen <3 |
Syksy etenee ja meidän hallihanke etenee pikku hiljaa. Ihan syyskuulla ei päästäne vielä aloittamaan, hallin pohjamateriaalin hankkimisen haasteellisuuden vuoksi. Käytettynä ei saa ja uutena joutuu tilaamaan ulkomailta, kiitos tämän ihanan kalliin kotimaamme. Koirien kanssa aletaan aktivoitumaan kesätauolta ja pikku Nerokin pääsee vähän kerrassaan osallistumaan harjoituksiin. Tällä hetkellä ajatuksia herättää autoni riittäminen tarpeisiini, kolmen koiran kanssa kun se käy auttamatta hieman ahtaaksi. Saattaa olla että kahdelle aikuiselle uroksellekin himppasen ahdas. Vaikkakin Nero näyttäisi - luojan kiitos - jäävän hieman "isoveikkaansa" pienemmäksi.
 |
| Toistaiseksi vielä mahdutaan... |
 |
| ... pieniä järjestelyitä tekemällä |
2.8.2016
20.7.2016
Nero ja muutoksen tuulet
Blogi on viettänyt hiljaiseloa tänä kesänä mutta samaa ei voi kyllä sanoa omasta elämästä. Kaikenlaista uutta on ollut ilmassa jo jonkin aikaa ja elämässä tapahtuu muutoksia - suurin osa hyviä sellaisia.
Tarkkasilmäisimmät ovatkin jo huomanneet blogini uuden välilehden "Nero". Kun mieheni otti alkuvuodesta puheeksi toivomansa elämänmuutoksen (johon palaan myöhemmin), olin ensin ajatusta vastaan. Vaikka elämä ei todellakaan kohtele aina silkkihansikkain ja ole pelkkää ruusuilla tanssimista, olen kuitenkin pääsääntöisesti ollut omaan elämääni sangen tyytyväinen. Meitä on kuitenkin tässä 2 aikuista ihmistä omine haaveineen ja toiveineen ja pikku hiljaa aloin suhtautumaan mieheni ideaan hieman positiivisemmin. Kuinka ollakaan myös omia ideita virisi, pitäen sisällään ajatuksen pennun ottamisesta kasvamaan.
Ei, minulla ei tosiaankaan ollut varsinaisesti aikeita hankkia lisää koiria juuri nyt. Rex on parhaassa harrastusiässä ja Suzy puolestaan on jo 8-vuotias; herkkä muutoksille ja melko valikoiva suhteessaan muihin koiriin. Kuitenkin, let's face it, Suzyn kunto on sellainen että vaikka se voikin vielä elää ihan hyvää koiranelämää, siitä ei oikein ole juoksu- ja painikaveriksi nuoremmalleen. Jokainen joka tietää millaista meno on 40-kiloisen urosbokserin päästessä vauhtiin, ymmärtää tämän - kuten myös sen miten hyvää nuorelle koiralle tekisi päästä säännöllisesti juoksemaan ja telmimään samanveroisen kumppanin kanssa. Lisäksi koirat ovat elämäntapani - suola elämälle joka ilman niitä saattaisi olla melko tasapaksua. Mitä ihmettä minä tekisin ilman koiraharratusta??? Ikäerotkin olisivat sopivat ja jos olosuhteet muuten tulevat ajatusta... Siitähän se ajatus sitten lähti.
Ilmoitin sitten Kasvattajallemme että jos sellainen sopiva pentu sattuisi ilmaantumaan, sellainen jonka haluaisit itsekin pitää, niin meitä voisi ajatella. Ja niinhän siinä sitten kävi että eräänä kesäisenä päivänä viestiboksiini ilmestyi kuva meidän Nerosta.
Nero, aivan mielettömän ihana, lupaava ja hurmaava koiralapsi. Näin pennun ensimmäisen kerran sen ollessa reilu 3-viikkoinen ja hän esitteli ylpeänä kulmauksiaan ja livenä erittäin kaunista päätään. Asiaa vähemmän harrastavalle todettakoon että tuon ikäiset ovat yleensä tyyppiä marsu, joissa ei kulmausten ohella ole oikein päätä eikä häntääkään. Tällä on vähintäänkin kaikki mitä tarvitaan, minkä ohella sen luonne vaikuttaa oikein sopivalta laumaamme. Rohkea ja reipas poika jossa riittää potkua, mutta toisaalta rauhoittuu syliin ja on muutenkin sangen mukautuvainen tapaus. Odotan innolla pennun kasvamista!
Tätä kirjoittaessani Nero on meillä neljättä päiväänsä, tai kolmatta jos vain kokonaiset lasketaan. Alamme pikku hiljaa päästä kiinni jonkinlaiseen rytmiin. Isot koirat ovat molemmat aivan hullaantuneita pentuun, mikä varsinkin Suzyn kohdalla on kyllä yllätys - olin melko varma että pennun saavuttua se murjottaa vähintään viikon. Mutta ei, kumpikin on aivan ihastuksissaan, mikä on kyllä hieno asia. Toistaiseksi yhdessäoloa on vain valvotusti, pennun kokoero aikuiseen koiraan verraten on todella suuri eli mitään vahinkoja ei haluta sattuvaksi ja siksi toisekseen haluan käyttää tämän hyvän leimautumisajan hyväkseni.
Palaan Neron & muiden koirien kuulumisiin tuonnempana, mutta tähän loppuun vielä siitä tulevasta elämänmuutoksesta. Puhukoon kuvat puolestaan:
Tarkkasilmäisimmät ovatkin jo huomanneet blogini uuden välilehden "Nero". Kun mieheni otti alkuvuodesta puheeksi toivomansa elämänmuutoksen (johon palaan myöhemmin), olin ensin ajatusta vastaan. Vaikka elämä ei todellakaan kohtele aina silkkihansikkain ja ole pelkkää ruusuilla tanssimista, olen kuitenkin pääsääntöisesti ollut omaan elämääni sangen tyytyväinen. Meitä on kuitenkin tässä 2 aikuista ihmistä omine haaveineen ja toiveineen ja pikku hiljaa aloin suhtautumaan mieheni ideaan hieman positiivisemmin. Kuinka ollakaan myös omia ideita virisi, pitäen sisällään ajatuksen pennun ottamisesta kasvamaan.
Ei, minulla ei tosiaankaan ollut varsinaisesti aikeita hankkia lisää koiria juuri nyt. Rex on parhaassa harrastusiässä ja Suzy puolestaan on jo 8-vuotias; herkkä muutoksille ja melko valikoiva suhteessaan muihin koiriin. Kuitenkin, let's face it, Suzyn kunto on sellainen että vaikka se voikin vielä elää ihan hyvää koiranelämää, siitä ei oikein ole juoksu- ja painikaveriksi nuoremmalleen. Jokainen joka tietää millaista meno on 40-kiloisen urosbokserin päästessä vauhtiin, ymmärtää tämän - kuten myös sen miten hyvää nuorelle koiralle tekisi päästä säännöllisesti juoksemaan ja telmimään samanveroisen kumppanin kanssa. Lisäksi koirat ovat elämäntapani - suola elämälle joka ilman niitä saattaisi olla melko tasapaksua. Mitä ihmettä minä tekisin ilman koiraharratusta??? Ikäerotkin olisivat sopivat ja jos olosuhteet muuten tulevat ajatusta... Siitähän se ajatus sitten lähti.
Ilmoitin sitten Kasvattajallemme että jos sellainen sopiva pentu sattuisi ilmaantumaan, sellainen jonka haluaisit itsekin pitää, niin meitä voisi ajatella. Ja niinhän siinä sitten kävi että eräänä kesäisenä päivänä viestiboksiini ilmestyi kuva meidän Nerosta.
 |
| Piti olla keltainen, juu... Värillä vaan ei väliä jos on muuten hyvä :) |
Nero, aivan mielettömän ihana, lupaava ja hurmaava koiralapsi. Näin pennun ensimmäisen kerran sen ollessa reilu 3-viikkoinen ja hän esitteli ylpeänä kulmauksiaan ja livenä erittäin kaunista päätään. Asiaa vähemmän harrastavalle todettakoon että tuon ikäiset ovat yleensä tyyppiä marsu, joissa ei kulmausten ohella ole oikein päätä eikä häntääkään. Tällä on vähintäänkin kaikki mitä tarvitaan, minkä ohella sen luonne vaikuttaa oikein sopivalta laumaamme. Rohkea ja reipas poika jossa riittää potkua, mutta toisaalta rauhoittuu syliin ja on muutenkin sangen mukautuvainen tapaus. Odotan innolla pennun kasvamista!
Tätä kirjoittaessani Nero on meillä neljättä päiväänsä, tai kolmatta jos vain kokonaiset lasketaan. Alamme pikku hiljaa päästä kiinni jonkinlaiseen rytmiin. Isot koirat ovat molemmat aivan hullaantuneita pentuun, mikä varsinkin Suzyn kohdalla on kyllä yllätys - olin melko varma että pennun saavuttua se murjottaa vähintään viikon. Mutta ei, kumpikin on aivan ihastuksissaan, mikä on kyllä hieno asia. Toistaiseksi yhdessäoloa on vain valvotusti, pennun kokoero aikuiseen koiraan verraten on todella suuri eli mitään vahinkoja ei haluta sattuvaksi ja siksi toisekseen haluan käyttää tämän hyvän leimautumisajan hyväkseni.
 |
| Tähän ei voi olla rakastumatta! |
 |
| Välillä (pääsee) joutuu tarhaan... nuorimies osaa olla vauhdikas käänteissään |
Palaan Neron & muiden koirien kuulumisiin tuonnempana, mutta tähän loppuun vielä siitä tulevasta elämänmuutoksesta. Puhukoon kuvat puolestaan:
22.5.2016
Laatuaikaa pellolla
Tänään starttasimme auton heti aamusta kohti Iiksenjoen suuntaa; osallistuimme Rexin kanssa yksipäiväiseen peltojälkisemmaan jonne kouluttajaksi saapui Annakaisa Loiri. Bongasin koulutuksen tarkkasilmäisen treenikaverini toimesta ja kuin ihmeen kaupalla saimme paikan - niitä oli nimittäin koirakoille tarjolla tasan 6 kappaletta.
Kokoonnuimme porukassa kurssin järjestäjän talon pihaan ja siitä sitten yhtenä letkana kohti peltoja. Tuntui vähän hassulta katsoa silmien eteen piirtyvää loistavaa vehreyttä; monena keväänä tähän aikaan ei ole päässyt vielä pellolle laisinkaan mutta nyt olimme jo toiseen koulutukseen osallistumassa. Kevät on siis todella ajoissa tällä kertaa.
Perillä aloitimme koirien läpikäynnillä, kukin osallistuja sai kertoa vähän koirastaan; sen iän ja rodun, mitä sen kanssa on tehty, onko erityisiä ongelmia jne. Sivumennen mainittuna on aina mukavaa havaita että niitä ongelmia on ihan kaikilla ja se kuuluu ihan asiaankin koiran kouluttamisen saralla.
Ensimmäiset jäljet poljettiin 3 ihmisen ryhmässä, pääsimme ensimmäiseen ryhmään Rexin kanssa. Saimme valita multapellon ja rehupellon välillä, näistä valitsin rehupellon. Tein melko lyhyen jäljen 2 kulmalla ja 3 esineellä. Jäljen ajaminen sujui kohtalaisen hyvin; kouluttaja kertoi että koirallani on hyvä nenä, se on innokas tekemään töitä minkä lisäksi sillä on hyvät, nopeat ja suorat ilmaisut. Sain paljon ohjeita sekä jäljen aikana että sen jälkeen; todella perusteellista kaikenkaikkiaan!
Kaikkien ajettua yhdet jäljet pääsimme ruokatunnin viettoon, kasteltuani itse jalkani perusteellisesti märällä pellolla päätin ajaa kotiin syömään ja vaihtamaan varusteita. Sivumennen mainittuna iltapäivän pelto oli tietenkin rutikuiva ja kumpparit tuntuivat auringonpaisteessa hieman liiallisilta, mutta aina ei voi voittaa :)
Iltapäivällä suunnittelimme jälkiä hieman sen mukaan mihin kukakin halusi puuttua, Rexin kanssa päätimme paneutua askel-tarkkuutteen tyhjällä alustalla harjoituksella jossa suoralta linjalta mennään tyhjälle pienelle kaarelle. Tämä harjoitus auttaa myös kulmaongelmien kanssa, joita meillä on pojan kanssa ollut. Kaarella koira joutuu kääntymään koko ajan ja käyttämään nenäänsä tiiviisti päästäkseen takaisin suoralle missä nameja on taas tarjolla. Ei mennyt ihan jokainen kaari ihan putkeen kiitos jäljen tallaajan (allekirjoittanut) joka onnistui jäljistä päätellen tallaamaan osan kaarista kuin humalassa horjahdellen. Saatiin kuitenkin onnistumisiakin ja se tunne miltä tuntuu kun asia menee oikein. Rexin kanssa pitää myös alkaa harjoittelemaan enemmän erilaisilla alustoilla, iltapäivän alusta oli koiralle vaikeampi ja se hieman näkyi jäljestämisessä. Erilainen alusta ei tässä kohtaa ei tarkoita metsäjäljen ajamista, koska nyt on päätetty jatkaa FH-jäljen saralla niin kriteerien täytyy työskentelyn suhteen olla suht stabiilit.
Koko päivähän siinä mennä hurahti, mutta hyvän asian puolesta. Kotona sitten koiralle ruokaa ja itselle sauna lämpiämään. Ja sitten vain suunnittelemaan seuraavia seikkailuja!
Kokoonnuimme porukassa kurssin järjestäjän talon pihaan ja siitä sitten yhtenä letkana kohti peltoja. Tuntui vähän hassulta katsoa silmien eteen piirtyvää loistavaa vehreyttä; monena keväänä tähän aikaan ei ole päässyt vielä pellolle laisinkaan mutta nyt olimme jo toiseen koulutukseen osallistumassa. Kevät on siis todella ajoissa tällä kertaa.
Perillä aloitimme koirien läpikäynnillä, kukin osallistuja sai kertoa vähän koirastaan; sen iän ja rodun, mitä sen kanssa on tehty, onko erityisiä ongelmia jne. Sivumennen mainittuna on aina mukavaa havaita että niitä ongelmia on ihan kaikilla ja se kuuluu ihan asiaankin koiran kouluttamisen saralla.
Ensimmäiset jäljet poljettiin 3 ihmisen ryhmässä, pääsimme ensimmäiseen ryhmään Rexin kanssa. Saimme valita multapellon ja rehupellon välillä, näistä valitsin rehupellon. Tein melko lyhyen jäljen 2 kulmalla ja 3 esineellä. Jäljen ajaminen sujui kohtalaisen hyvin; kouluttaja kertoi että koirallani on hyvä nenä, se on innokas tekemään töitä minkä lisäksi sillä on hyvät, nopeat ja suorat ilmaisut. Sain paljon ohjeita sekä jäljen aikana että sen jälkeen; todella perusteellista kaikenkaikkiaan!
Kaikkien ajettua yhdet jäljet pääsimme ruokatunnin viettoon, kasteltuani itse jalkani perusteellisesti märällä pellolla päätin ajaa kotiin syömään ja vaihtamaan varusteita. Sivumennen mainittuna iltapäivän pelto oli tietenkin rutikuiva ja kumpparit tuntuivat auringonpaisteessa hieman liiallisilta, mutta aina ei voi voittaa :)
Iltapäivällä suunnittelimme jälkiä hieman sen mukaan mihin kukakin halusi puuttua, Rexin kanssa päätimme paneutua askel-tarkkuutteen tyhjällä alustalla harjoituksella jossa suoralta linjalta mennään tyhjälle pienelle kaarelle. Tämä harjoitus auttaa myös kulmaongelmien kanssa, joita meillä on pojan kanssa ollut. Kaarella koira joutuu kääntymään koko ajan ja käyttämään nenäänsä tiiviisti päästäkseen takaisin suoralle missä nameja on taas tarjolla. Ei mennyt ihan jokainen kaari ihan putkeen kiitos jäljen tallaajan (allekirjoittanut) joka onnistui jäljistä päätellen tallaamaan osan kaarista kuin humalassa horjahdellen. Saatiin kuitenkin onnistumisiakin ja se tunne miltä tuntuu kun asia menee oikein. Rexin kanssa pitää myös alkaa harjoittelemaan enemmän erilaisilla alustoilla, iltapäivän alusta oli koiralle vaikeampi ja se hieman näkyi jäljestämisessä. Erilainen alusta ei tässä kohtaa ei tarkoita metsäjäljen ajamista, koska nyt on päätetty jatkaa FH-jäljen saralla niin kriteerien täytyy työskentelyn suhteen olla suht stabiilit.
Koko päivähän siinä mennä hurahti, mutta hyvän asian puolesta. Kotona sitten koiralle ruokaa ja itselle sauna lämpiämään. Ja sitten vain suunnittelemaan seuraavia seikkailuja!
28.4.2016
Kevätkausi avattu
Kylläpä on taas vähäiseksi jäänyt blogiin kirjoittaminen. Syyksi kelvannee eriasteiset kiireet sekä useammallakin tapaa sangen takkuinen kevät joka on vetänyt mieltä hieman matalaksi. Mutta uskottavahan se on, kesä on tulossa joka tapauksessa ja kenties blogikin sen myötä heräilee uuteen nousuun.
Viime viikonloppuna starttasimme kohti Lapuaa, suuntana Wanha Karhunmäki ja siellä ESR järjestämä kevätleiri. Kevyt Suomen poikki ajelu siis :) Lähtö itsessään ei (tietenkään) sujunut ongelmitta, sillä kesärenkaiden vaihdon jälkeen autoni alkoi pitämään ihmeellistä ääntä jarrutuksen yhteydessä. Alkuperäinen epäilys renkaan ja jarrupalan väliin jääneestä kivestä sai hieman isommat mittasuhteet kun selvisi että autossa on melko pahoja jarruongelmia, tai jos suoraan sanotaan niin melkeinpä ei jarruja ollenkaan :/ Onneksi mieheni luopui kiltisti omasta autostaan, niin päästiin kuitenkin lähtemään. Oma autokin on tätä kirjoittaessa jo korjattu.
Ahkerimmat leiriläiset olivat saapuneet paikalle jo torstaina ja treenit olivat täydessä käynnissä hurauttaessamme leiripaikan pihaan perjantain edistyttyä jo pitkälle iltapäivään. Majoittumisen ja koiran huollon jälkeen suuntasimme kodalle jossa nautimme illallista sekä vaihdoimme kuulumisia. Taisi siinä jokunen juomakin mennä...
Seuraavana aamuna sitten tositoimiin. Leirille kouluttajaksemme oli saapunut Reijo Rekorius yhdessä Martti Piipposen kanssa. Aamun piti alkaa luennolla, mutta tekniikan takkuillessa päädyimme jättämään luennon iltapäiväksi ja suuntaamaan jäljentekoon jo heti aamusta. Leiripaikan vieressä on isot pellot, mutta koska ne eivät olleet vielä täydessä jäljestämiskunnossa suuntasimme paikkaan missä oli isot nurmialueet käytettävissä. Paikka sijaitsi kosken rannalla, joten tunnelma oli täysin omanlaisensa.
Ensimmäiselle jäljelle lähdettiin ohjaajan hivenen miettiessä että mitähän tästä tulee. Koira on välillä ollut hieman ailahteleva suoritustensa osalta, minkä vuoksi syksyllä tuli aloitettua kutakuinkin alusta sen kanssa nämä peltohommat. Lisäksi koulutuksissa on aina oma tunnelmansa kouluttajan seuratessa herpaantumatta suorituksen edistymistä, minkä lisäksi paikalla on myös yleisö eli muut leiriläiset. Turhaan hermoilin, paalulta lähdettiin nenä maahan liimattuna ja siellä pysyi koko jäljen ajan. Jo muutaman askeleen jälkeen kouluttaja totesi "mukavan maavainuinen koira" ja koko jäljestämisen ajan se sai kehuja tarkasta työskentelystään. Palautetta tuli lähinnä lähdöstä, joka oli hieman hektinen, sekä lopusta jossa omat toimeni niinikään vaativat korjausta. Suoruus on mielestäni hyvä ominaisuus kouluttajassa, eikä vähiten kun siihen liitetään suuri tietämys siitä asiasta mitä ollaan tultu harjoittelemaan.
Runsaan lounaan jälkeen siirryimme luennolle, joka kesti 3 tuntia. Tiesin että kouluttajamme tietää FH-jäljestä lajina kaiken tietämisen arvoisen ja vähän ylikin, mutta silti olen aivan pyörällä päästäni sen tietomäärän suhteen mitä hän tuon luennon ja viikonlopun käytännön harjoitusten aikana pystyi meille tarjoamaan. Ihan kaiken alkaen siitä millainen koira sopii lajiin, millainen ohjaajan pitäisi olla, millaiset varusteet... En pitkästynyt kertaakaan! Koulutus oli kokonaisuutena aivan superhyvä, ihan paras kaikista tähänastisista joihin olen itse osallistunut. Mitenkään toki väheksymättä niitä aiempia. Loppupäivästä ohjelmassa oli tottiksia sekä tietenkin illanvietto kodalla, todella hyvä päivä kaikenkaikkiaan.
Seuraavaan aamuun kun herättiin niin totesin että Rexin maha vinkuu ja koira vaikutti muutenkin hieman vaisulta. Koira ei ole yleensä lainkaan herkkävatsainen, mutta ruokinta leirillä verraten kotioloihin on epäsäännöllistä koska esimerkiksi ennen koulutusta koiralle ei anneta ruokaa ainakaan suurta annosta. Annoin koiralle vähän ruokaa, kerroin asiasta kouluttajalle ja sovimme että tuon sen pois jo ennen paalua mikäli ei siihen mennessä vaikuta omalta itseltään ja jäljestäkin tehtiin varmuuden vuoksi lyhyt. Loppujen lopuksi Rex kuitenkin piristyi, pääsimme jäljestämään ja koira työskenteli samanlaisella varmuudella kuin edellisenäkin päivänä & ilmaisuakin kehuttiin nopeaksi. Paitsi omasta jäljestäni sain taas runsaasti oppia seuraamalla myös muiden jälkiä; koirien ja ohjaajien toimintaa sekä kouluttajan näkemyksiä niihin.
Koko viikonlopun aikana sain todella paljon tietoa kaikesta FH-jälkeen liittyvästä; tärkeimpinä asioina omaan mieleeni jäi mm. se miten koira otetaan autosta, miten siirrytään paalulle ja miten pitkä tämä matka saisi eri koulutusvaiheissa olla, ja miten paalulla toimitaan. Kuulemma suuri osa tuloksia tössitään jo tässä ja täytyy myöntää että omissa toimissa todellakin oli ja on korjaamisen varaa. Koiraa ei kannata laskea jäljelle mikäli se ei ole oikeassa mielentilassa ja tähän se nostetaan siinä ajassa kun siirrytään autosta paalulle. Sain runsaasti ohjeita ihan kädestä pitäen näytettynä siihen kuinka koiraa pidetään oikeassa tunnetilassa jäljestämisen ajan - tietenkin koira vastasi kokeneen kouluttajan otteisiin heti - ja myöskin runsaasti ohjeita siihen miten esineillä tulee toimia. Kouluttaja totesi että koirani on jo opeissaan sen verran pitkällä että sen voi antaa toimia itsenäisemmin, kuitenkin niin että ohjaaja on valmiina puuttumaan asiaan heti tilanteen niin vaatiessa. On todella tärkeää että jatkossa harjoitukset suunnitellaan huolella jo ennakkoon ja lisäksi pitäisi pitää huolta siitä että ne eivät koskaan epäonnistu. Tämähän onkin sitten helpommin sanottu kuin tehty... Sain leirillä runsaasti ajatuksia siihen miten harjoituksista tehdään koiralle motivoivampia. Esimerkiksi harjoitusten ei tarvitse olla aina pitkiä, vaan lyhytkin harjoitus vie onnistuessaan koiraa eteenpäin. Olin todella otettu siitä miten hyvin kouluttaja huomioi kaikessa tekemisessä koiran; vaikka laji on vaativa sen harjoittamisesta ei saa tehdä koiralle liian vaikeaa, vaan jäljet tulee tehdä niin että koiran on mahdollista niistä suoriutua. Sain myös paljon ajatuksia sen suhteen miten sangen merkityksellisenä pitämäni asiat eivät koiran näkövinkkelistä katsoen merkitse välttämättä yhtään mitään, eli liian varovainenkaan ei kannattaisi olla. Kaikenkaikkiaan tunne oli se että pää on räjähtämäisillään kaikesta uudesta tiedosta ja innostus lajia ja harrastamista kohtaan sai taas runsaasti myötätuulta.
Loppupäiväksi laitoin oman koirani lepäämään ennen pitkää kotimatkaa ja seurasin muiden treenejä tottisten ja purujen merkeissä. Tälle leirille lähdin hieman ajatuksella että mikähän se meidän lajimme jatkossa olisi ja sain vahvistusta sille että kannattaa jatkaa jäljen kuninkuuslajia - sitä joka kaikessa vaativuudessaan itseäni eniten kiinnostaa ollen se suurin unelmani. Keskustelimme koirastani kouluttajien kanssa ja sellaiseen tulokseen päädyttiin että maastot kannattaa nyt ainakin toistaiseksi unohtaa ja vahvistaa sitä tarkkuutta mitä koiraan ollaan saatu. Maastoja ei tarvitse sulkea pois loppuiäksi, vaan toistaiseksi että saadaan koiraa vahvemmaksi. Tottisten saralla jatketaan kuten ennenkin, eli taistelu hyppyjen ja noutojen saralla jatkukoon ja esineruutukin pidetään muistissa. Kokonaisuutena olen erittäin tyytyväinen leirin antiin ja tietenkin odotan jo innolla seuraavaa. Kesästä nyt puhumattakaan!
Koska elämässä tulee aina muutoksia ja osa niistä on ihan mukaviakin, niin laitetaan loppuun pari kuvaa jotka viittaavat tulevaan talveen (nautitaan nyt ensin kesästä kuitenkin). Lämpimän treenihallin puuttuessa päätimme tarttua toimeen ja siinä sitä harjoitustilaa nyt olisi tarjolla kaikille halukkaille. Katsotaan ensi talven yli miten kysyntää riittää ja miten hyvin pystymme koiraharrastajien toiveisiin vastaamaan. Eikä tarvitse ainakaan itse kärvistellä ulkona pakkasessa!
Viime viikonloppuna starttasimme kohti Lapuaa, suuntana Wanha Karhunmäki ja siellä ESR järjestämä kevätleiri. Kevyt Suomen poikki ajelu siis :) Lähtö itsessään ei (tietenkään) sujunut ongelmitta, sillä kesärenkaiden vaihdon jälkeen autoni alkoi pitämään ihmeellistä ääntä jarrutuksen yhteydessä. Alkuperäinen epäilys renkaan ja jarrupalan väliin jääneestä kivestä sai hieman isommat mittasuhteet kun selvisi että autossa on melko pahoja jarruongelmia, tai jos suoraan sanotaan niin melkeinpä ei jarruja ollenkaan :/ Onneksi mieheni luopui kiltisti omasta autostaan, niin päästiin kuitenkin lähtemään. Oma autokin on tätä kirjoittaessa jo korjattu.
Ahkerimmat leiriläiset olivat saapuneet paikalle jo torstaina ja treenit olivat täydessä käynnissä hurauttaessamme leiripaikan pihaan perjantain edistyttyä jo pitkälle iltapäivään. Majoittumisen ja koiran huollon jälkeen suuntasimme kodalle jossa nautimme illallista sekä vaihdoimme kuulumisia. Taisi siinä jokunen juomakin mennä...
Seuraavana aamuna sitten tositoimiin. Leirille kouluttajaksemme oli saapunut Reijo Rekorius yhdessä Martti Piipposen kanssa. Aamun piti alkaa luennolla, mutta tekniikan takkuillessa päädyimme jättämään luennon iltapäiväksi ja suuntaamaan jäljentekoon jo heti aamusta. Leiripaikan vieressä on isot pellot, mutta koska ne eivät olleet vielä täydessä jäljestämiskunnossa suuntasimme paikkaan missä oli isot nurmialueet käytettävissä. Paikka sijaitsi kosken rannalla, joten tunnelma oli täysin omanlaisensa.
Ensimmäiselle jäljelle lähdettiin ohjaajan hivenen miettiessä että mitähän tästä tulee. Koira on välillä ollut hieman ailahteleva suoritustensa osalta, minkä vuoksi syksyllä tuli aloitettua kutakuinkin alusta sen kanssa nämä peltohommat. Lisäksi koulutuksissa on aina oma tunnelmansa kouluttajan seuratessa herpaantumatta suorituksen edistymistä, minkä lisäksi paikalla on myös yleisö eli muut leiriläiset. Turhaan hermoilin, paalulta lähdettiin nenä maahan liimattuna ja siellä pysyi koko jäljen ajan. Jo muutaman askeleen jälkeen kouluttaja totesi "mukavan maavainuinen koira" ja koko jäljestämisen ajan se sai kehuja tarkasta työskentelystään. Palautetta tuli lähinnä lähdöstä, joka oli hieman hektinen, sekä lopusta jossa omat toimeni niinikään vaativat korjausta. Suoruus on mielestäni hyvä ominaisuus kouluttajassa, eikä vähiten kun siihen liitetään suuri tietämys siitä asiasta mitä ollaan tultu harjoittelemaan.
 |
| Paalulta eteenpäin, ohjaajalla tiukka etukeno |
 | ||
| "kestää kohtuuhyvin häiriötä" totesi kouluttaja |
 |
| Melko maavainuinen se tosiaan on... |
Runsaan lounaan jälkeen siirryimme luennolle, joka kesti 3 tuntia. Tiesin että kouluttajamme tietää FH-jäljestä lajina kaiken tietämisen arvoisen ja vähän ylikin, mutta silti olen aivan pyörällä päästäni sen tietomäärän suhteen mitä hän tuon luennon ja viikonlopun käytännön harjoitusten aikana pystyi meille tarjoamaan. Ihan kaiken alkaen siitä millainen koira sopii lajiin, millainen ohjaajan pitäisi olla, millaiset varusteet... En pitkästynyt kertaakaan! Koulutus oli kokonaisuutena aivan superhyvä, ihan paras kaikista tähänastisista joihin olen itse osallistunut. Mitenkään toki väheksymättä niitä aiempia. Loppupäivästä ohjelmassa oli tottiksia sekä tietenkin illanvietto kodalla, todella hyvä päivä kaikenkaikkiaan.
Seuraavaan aamuun kun herättiin niin totesin että Rexin maha vinkuu ja koira vaikutti muutenkin hieman vaisulta. Koira ei ole yleensä lainkaan herkkävatsainen, mutta ruokinta leirillä verraten kotioloihin on epäsäännöllistä koska esimerkiksi ennen koulutusta koiralle ei anneta ruokaa ainakaan suurta annosta. Annoin koiralle vähän ruokaa, kerroin asiasta kouluttajalle ja sovimme että tuon sen pois jo ennen paalua mikäli ei siihen mennessä vaikuta omalta itseltään ja jäljestäkin tehtiin varmuuden vuoksi lyhyt. Loppujen lopuksi Rex kuitenkin piristyi, pääsimme jäljestämään ja koira työskenteli samanlaisella varmuudella kuin edellisenäkin päivänä & ilmaisuakin kehuttiin nopeaksi. Paitsi omasta jäljestäni sain taas runsaasti oppia seuraamalla myös muiden jälkiä; koirien ja ohjaajien toimintaa sekä kouluttajan näkemyksiä niihin.
 |
| Nuorimies töissään |
 |
| Esinekin löytyi |
Koko viikonlopun aikana sain todella paljon tietoa kaikesta FH-jälkeen liittyvästä; tärkeimpinä asioina omaan mieleeni jäi mm. se miten koira otetaan autosta, miten siirrytään paalulle ja miten pitkä tämä matka saisi eri koulutusvaiheissa olla, ja miten paalulla toimitaan. Kuulemma suuri osa tuloksia tössitään jo tässä ja täytyy myöntää että omissa toimissa todellakin oli ja on korjaamisen varaa. Koiraa ei kannata laskea jäljelle mikäli se ei ole oikeassa mielentilassa ja tähän se nostetaan siinä ajassa kun siirrytään autosta paalulle. Sain runsaasti ohjeita ihan kädestä pitäen näytettynä siihen kuinka koiraa pidetään oikeassa tunnetilassa jäljestämisen ajan - tietenkin koira vastasi kokeneen kouluttajan otteisiin heti - ja myöskin runsaasti ohjeita siihen miten esineillä tulee toimia. Kouluttaja totesi että koirani on jo opeissaan sen verran pitkällä että sen voi antaa toimia itsenäisemmin, kuitenkin niin että ohjaaja on valmiina puuttumaan asiaan heti tilanteen niin vaatiessa. On todella tärkeää että jatkossa harjoitukset suunnitellaan huolella jo ennakkoon ja lisäksi pitäisi pitää huolta siitä että ne eivät koskaan epäonnistu. Tämähän onkin sitten helpommin sanottu kuin tehty... Sain leirillä runsaasti ajatuksia siihen miten harjoituksista tehdään koiralle motivoivampia. Esimerkiksi harjoitusten ei tarvitse olla aina pitkiä, vaan lyhytkin harjoitus vie onnistuessaan koiraa eteenpäin. Olin todella otettu siitä miten hyvin kouluttaja huomioi kaikessa tekemisessä koiran; vaikka laji on vaativa sen harjoittamisesta ei saa tehdä koiralle liian vaikeaa, vaan jäljet tulee tehdä niin että koiran on mahdollista niistä suoriutua. Sain myös paljon ajatuksia sen suhteen miten sangen merkityksellisenä pitämäni asiat eivät koiran näkövinkkelistä katsoen merkitse välttämättä yhtään mitään, eli liian varovainenkaan ei kannattaisi olla. Kaikenkaikkiaan tunne oli se että pää on räjähtämäisillään kaikesta uudesta tiedosta ja innostus lajia ja harrastamista kohtaan sai taas runsaasti myötätuulta.
Loppupäiväksi laitoin oman koirani lepäämään ennen pitkää kotimatkaa ja seurasin muiden treenejä tottisten ja purujen merkeissä. Tälle leirille lähdin hieman ajatuksella että mikähän se meidän lajimme jatkossa olisi ja sain vahvistusta sille että kannattaa jatkaa jäljen kuninkuuslajia - sitä joka kaikessa vaativuudessaan itseäni eniten kiinnostaa ollen se suurin unelmani. Keskustelimme koirastani kouluttajien kanssa ja sellaiseen tulokseen päädyttiin että maastot kannattaa nyt ainakin toistaiseksi unohtaa ja vahvistaa sitä tarkkuutta mitä koiraan ollaan saatu. Maastoja ei tarvitse sulkea pois loppuiäksi, vaan toistaiseksi että saadaan koiraa vahvemmaksi. Tottisten saralla jatketaan kuten ennenkin, eli taistelu hyppyjen ja noutojen saralla jatkukoon ja esineruutukin pidetään muistissa. Kokonaisuutena olen erittäin tyytyväinen leirin antiin ja tietenkin odotan jo innolla seuraavaa. Kesästä nyt puhumattakaan!
Koska elämässä tulee aina muutoksia ja osa niistä on ihan mukaviakin, niin laitetaan loppuun pari kuvaa jotka viittaavat tulevaan talveen (nautitaan nyt ensin kesästä kuitenkin). Lämpimän treenihallin puuttuessa päätimme tarttua toimeen ja siinä sitä harjoitustilaa nyt olisi tarjolla kaikille halukkaille. Katsotaan ensi talven yli miten kysyntää riittää ja miten hyvin pystymme koiraharrastajien toiveisiin vastaamaan. Eikä tarvitse ainakaan itse kärvistellä ulkona pakkasessa!
 |
| Siellä sitä olisi, 500-600 neliötä treenitilaa - kelpaisiko? |
 |
| Hallia sisältä. Pohjaksi tulee keinonurmi |
1.2.2016
Vuosien varrella koettua - hemangiosarkooma
Tämän päivän koirat sairastavat siinä missä me ihmisetkin. Eriasteisten tuki- ja liikuntaelinten vaivojen ohella niillä tavataan aivan samoja sairauksia kuin meillä kaksijalkaisillakin. Luultavasti koirat ovat sairastaneet aina, nykyajan toteamis- ja hoitometodit vain ovat tehokkaampia kuin ennen. Ihan kaikkea ei vielä tänäkään päivänä pystytä hoitamaan.
Tänä keväänä tulee kuluneeksi 4 vuotta siitä kun rakas koirani Iita menehtyi syöpään. Sairauteen joka on tilastoissa nouseva kuolinsyy niin koirilla kuin meillä ihmisilläkin. Iitan sairastuminen ja kuolema oli järkyttävä kokemus, josta en pystynyt puhumaan pitkään aikaan. Nyt kun aikaa on kulunut, ajattelin kuitenkin jakaa kokemustani ja ajatuksiani aiheeseen liittyen. Jos siitä olisi hyötyä jollekin joka painiskelee saman asian kanssa?
Se oli ihan tavallinen toukokuinen torstai, kun palasin töistä kotiin ja menin ensi töikseni päästämään koiriani ulos. Huomioni kiinnittyi Iitaan, joka tavanomaisen riehakkuutensa sijaan vaikutti käyttäytyvän epätavallisen vaisusti. Koira pälyili minua jotenkin hermostuneen näköisenä; seisoi sahapukkimaisessa asennossa selkäkarvat pörhöllään. Hetken asiaa ihmeteltyäni ja todettuani ettei koira missään nimessä ole normaali oma itsensä, soitin eläinlääkäriasemalle. Mietimme että allergiaan ja atopiaan taipuvainen koirani olisi kenties voinut saada jonkinlaisen keväisen reaktion ja päädyimme antamaan koiralle kortisonia sekä seuraamaan sen vointia. Seuraavalle päivälle voisin sitten varailla aikaa, jos sellaista vielä tarvittaisiin. Kortisonia antaessani sain ensimmäiset viitteet siitä että jotain on enemmän kuin vähän pielessä: koiran suun limakalvot olivat epätavallisen vaaleat, lähes valkoiset. Soitin uudelleen eläinlääkäriasemalle ja sovimme ajan seuraavalle päivälle.
Seuraavana aamuna koirani oli, kiitos kortisonin, oma riehakas itsensä. Sen suun limakalvojen väri oli palautunut normaaliksi ja oikeastaan ainoa havaittava ero edellisiltaan verrattuna oli sen hivenen turvonnut vatsa. Oma eläinlääkärimme ollessa lomalla pääsimme vieraamman eläinlääkärin tarkasteltavaksi. Koira tutkittiin päällisin puolin, siitä otettiin verikokeita ja röntgenkuvat. Verikokeissa näkyi anemia, joka tosin eläinlääkärin mielestä oli lähtenyt jo korjautumaan, röntgenkuvissa puolestaan näkyi nestettä vatsaontelossa. Eläinlääkäri epäili kyyn puremaa tai myrkkyä, jotka molemmat minusta tuntuivat kovin epätodennäköisiltä vaihtoehdoilta. Koska koiran yleistila oli tutkimushetkellä sangen hyvä, päätyi elänlääkäri päästämään meidät kotiin, odottamaan seuraavalla viikolla lomaltaan palaavaa omaa eläinlääkäriämme. Kysyin asiaa moneen kertaan ja minulle vakuutettiin että koiran vointia voi vallan hyvin seurata seuraavaan viikkoon, ja saimmekin uuden ajan seuraavan viikon keskiviikolle. Näin jälkikäteen ajatellen se tuntuu käsittämättömältä.
Lauantaihin asti kun elettiin, niin koirani siihen asti sangen hyvä vointi romahti. Sitä ei voi kuvata millään muulla tavalla. Kauhuissamme aloimme tavoittelemaan päivystävää eläinlääkäriä, jollainen sattui tällä kertaa löytymään Ilomantsista. Tässä vaiheessa osasin jo epäillä yhtenä mahdollisuutena että koirallani on revennyt kasvain jossain sisäelimessään ja puhelimessa kerroin eläinlääkärille huoleni siitä saammeko sen elävänä päivystykseen saakka. Eläinlääkäri totesi meille puhelimessa ettei päivystysaikaan pysty ihmeitä tekemään, mutta ensiapua pystyy kyllä antamaan. Lähdimme matkaan huojentuneina siitä että vastassa on eläinlääkäri jonka tiesimme erittäin päteväksi.
Ilomantsiin päästyämme eläinlääkäri tutki koiramme nopeasti ja otti siitä verikokeet. Päivystysajan vuoksi emme saaneet verikokeiden tuloksia heti, mutta veren koostumuksen perusteella eläinlääkäri päätteli että yhtenä vaihtoehtona voisi mahdollisesti olla autoimmuunisairaus AIHA. Hoitomuotona on kortisoni suurella annostuksella ja sitä koiralle laitettiinkin välittömästi. Jollain tavalla eläinlääkärikäynti oli huojentava; vaikka meille jo tässä vaiheessa oli selvinnyt että koiramme on erittäin vakavasti sairas, saimme kuitenkin hetkeksi toivoa siitä että sairaus saattaisi olla hoidettavissa. Tätä ajatusta tuki Iita, joka jo kotimatkalla alkoi piristymään. Seuraavana aamuna se oli taas kutakuinkin normaali oma itsensä, lukuunottamatta sen mahaa joka jatkoi turpoamistaan. Saatoimme viettää rauhallisen sunnuntaipäivän kevätauringosta nauttien. Se olikin sitten viimeinen päivä kun kevätauringosta hetkeen nautittiin.
Maanataina lauantaina päivystänyt eläinlääkäri soitti minulle; verikokeen tulokset olivat saapuneet ja ell ilmoitti aloittavansa koiralleni kortisonin lisäksi antibioottikuurin; sen lisäksi että sen veriarvot olivat täysin sekaisin myös tulehdusarvot olivat nousseet hälyttävän korkeiksi. Painelin koetulosten ja lääkereseptien kanssa lomaltaan juuri palanneen omaeläinlääkärimme vastaanotolle ja kävimme tilanteen lyhyesti läpi. Koska koira oli reagoinut kortisonilääkitykseen suotuisasti, päädyimme jatkamaan sitä sekä rauhoittamaan tilannetta antibioottikuurilla. Keskiviikkona sitten alkuperäisen suunnitelman mukaisesti ultraisimme koiran ja katsoisimme jatkoa. Olen moneen kertaan miettinyt olisiko minun pitänyt vaatia koiralle aikaa aiempaan ajankohtaan, mutta tulehduksen rauhoittamisen vuoksi katsoimme järkeväksi menetellä näin. Lisäksi, vaikka koiran veriarvot olivat sekaisin ne eivät olleet niin huonot että olisivat vaatineet esimerkiksi välitöntä verensiirtoa. Palasin siis kotiin ja aloitin koiralleni antibiootin muun lääkearsenaalin lisäksi.
Keskiviikkona koira alkoi olemaan jo melkoisen väsyneen oloinen, mutta jaksoi esittää reipasta vastaanotolla. Koiran sisäelimet ultrattiin ja vika saatiin paikallistettua pernaan. Pernassa oli jotain ylimääräistä, minkä vuoksi se oli revennyt ja aiheuttanut verenvuodon vatsaonteloon. Koska pernasta ei mielellään oteta koepaloja (jäävät herkästi vuotamaan) ja koska tilanne muutenkin vaati nopeaa ratkaisua päädyimme pikaiseen leikkaukseen seuraavana päivänä. Eläinlääkäri perui muiden aikoja saadakseen leikkauksen mahtumaan aikatauluihinsa. Ilman koepalaa on mahdotonta tietää onko pernassa oleva muutos hyvän- vaiko pahanlaatuinen; koiralla voi olla aivan jättiperna jonka muutokset ovat kuitenkin hyvänlaatuisia ja vastaavasti taas ulkoisesti sangen pieni muutos voi olla fataali. Koska varmaa on että aikuinen koira voi kuitenkin elää ilman pernaa, päädyimme antamaan koiralle mahdollisuuden. Eläinlääkärin kanssa käytiin läpi eri vaihtoehdot ja sovittiin että mikäli tilanne näyttää pahalta koiraa ei enää herätetä leikkauksesta vaan sen annetaan nukkua ikiuneen. Näillä tiedoilla varustettuna poistuimme odottamaan seuraavaa päivää - selvisin lähes autoon saakka itkemättä.
Torstai-aamuun mennessä Iitan vointi oli jo todella heikko, eikä se jaksanut enää normaaliin tapaansa välittää ympäristöstään. Sovimme että Iita viedään eläinlääkäriasemalle heti sen avauduttua, odottamaan leikkaustaan. Koira saatiin näin tippaan ja sen vointia pystyttiin seuraamaan tehokkaammin kuin olisimme kotona pystyneet tekemään. Meillähän oli normaalit työpäivät edessä molemmilla. Normipäivästä ei voi kyllä puhua kun sen päivän sujumista ajattelee, mutta iltapäivään ehdittyämme sain kauhunsekaisin tuntein odottamani puhelun. Koiralla kasvain pernassa, perna haljennut ja koira menettänyt paljon verta. Perna poistettu. Maksassa pieni muutos, muuten kaikki puhdasta - ei mitään minkä perusteella tarvitsisi välittömästi lopettaa, aletaan herättämään koiraa. Riemuissani välitin terveiset vähintään yhtä huojentuneelle miehelleni ja aloimme odottamaan klo 18 jolloin saimme luvan hakea koiran kotiin.
Saattaa olla että koirallesi on pitänyt tehdä nukutuksessa jonkinlainen pienehkö toimenpide. Näistä koiran kotiin noutaminen noudattaa aina tietynlaista kaavaa; yleensä vastassa on ollut sangen kännissä oleva yksilö, joka kuitenkin tietyllä tavalla kirkassilmäisenä siellä odottelee ja on mitä suurimmalla innolla lähdössä kotiin. Heti vastaanotolle päästyämme menin katsomaan koiraani ja totesin tilanteen poikkeavan näistä aiemmista kokemuksistani melkoisesti. Kuolemansairas oli ensimmäinen sana joka tuli mieleeni. Muistan sen kaksijakoisen tunteen kun riemu siitä että koira on selvinnyt tähän asti sekoittui pelkoon siitä miten pärjäämme sen kanssa kotona.
Ilta ja yö olivat tosi vaikeita. Koska Iita ei pystynyt kävelemään, saimme lainaksi paarit joilla saatoimme sitä kuljettaa. Onneksemme meillä oli siihen aikaan suurikokoinen tila-auto jonne saatoimme koiran paareineen työntää kuljetuksen ajaksi, vähän niinkuin koira-ambulanssiin. Suuren leikkauksen ja lääkityksen vuoksi sekava, levoton ja kipeä koira vaati jatkuvaa tarkkailua eikä meidän perheessä seuraavana yönä juurikaan nukuttu. Jollain tavalla siitä yöstä, koiran kanssa patjalla lattialla aikaa viettäen, kuitenkin selvittiin ja aamun tultua lähdimme sovitusti viemään koiraa takaisin ell-asemalle tiputukseen. Siinä koiraa paareilla kantaessamme muistan ajatelleeni lämmöllä miestäni, joka koirien vuoksi venyy tarvittaessa aika pitkälle. Kuljetettuaan meidät perille mieheni poistui töihinsä; minä sen sijaan jäin viettämään sovittua vapaapäivää koirani seuraksi. Eläinlääkäriasemalla sanoivat ettei läsnäoloni ole välttämätöntä, mutta halusin kuitenkin olla paikalla ja näin jälkikäteen ajatellen olen iloinen että sen tein. Ne olivat onnellisia hetkiä, seuraten piristyvää koiraani täynnä toivoa sen toipumisesta. Elettiin siis perjantaita.
Perjantain ja lauantain välinen yö sujui jo paljon paremmin ja lauantaihin mennessä olimme melko ällistyneitä siitä miten nopeasti koiran toipuminen lähtee käyntiin. Pienen pieniä ruoka-annoksia saava koirani söi ne uskolla, nurkuen lisää ja alkoi jo tapailemaan leluaankin. Sen jalat alkoivat kantamaan vähän kerrassaan ja saatoimme käyttää sitä jo ulkona tarpeillaan - ulos ja sisään kuljettiin kantamalla mutta tarpeensa koira teki jo omilla jaloillaan itseään kannatellen. Tässä vaiheessa olimme melko väsyneitä mutta täynnä toivoa koiran toipumisesta. Koiran joka näytti hyvin päättäväisesti uskovan asiaan itsekin.
Sunnuntaina hyvä toipuminen näytti jatkuvan, kunnes jossain vaiheessa aamupäivää tuli komplikaatio. Koiran siihen asti hyvänä jatkunut vointi heikkeni yhtäkkisesti ja katsoessani sen suuhun huomasin limakalvojen muuttuneen taas vaaleiksi. Verenvuoto jossain. Saimme koiraa hoitaneen eläinlääkärin kiinni ja yritimme lääkitä koiraa, mutta valitettavasti mitään ei ollut tehtävissä. Olisi ehkä ollut jos olisimme saaneet koiran heti uuteen leikkaukseen, mutta valitettavasti - ja onneksi - se ei ollut mahdollista. Urheasti taistellut koiramme poistui tästä maailmasta ja elämästä äitienpäivänä 2012.
Iitan kuoleman jälkeen koin jonkinlaisen hetkellisen henkisen romahduksen. Jotain meni rikki ja sen korjautumisessa on mennyt aikansa. Kuolema itsessään on hyvin luonnollinen asia, me kaikki kuolemme joskus. Pidän myös asiaan kuuluvana sitä että omistaja saattaa lemmikkinsä viimeiselle matkalleen, niin sen kuuluu mennä koska lemmikillä maallinen vaellus on yleensä ihmisen elinikää lyhyempi. Mutta se että joutuu hautaamaan vain hetkeä aiemmin elinvoimaa ja elämänhalua puhkuneen koiransa - se tuntui maailman suurimmalta vääryydeltä silloin. Iitan kuoleman jälkeen olin vakuuttunut siitä etten koskaan enää halua koiraa, enkä varsinkaan bokseria. Sittemmin tilanne muuttui ja tarinaa jatkaa nuori Rex - kuninkaan mukaan nimetty keisarin poika :) Toivotaan että onni on myötäisempi hänen kanssaan, kuten tietysti myös Suzyn kanssa.
2 päivää Iitan kuoleman jälkeen saimme puhelinsoiton eläinlääkäriltämme. Tulokset olivat tulleet. Iitan kasvain oli hemangiosarkooma. Tämäntyyppiset kasvaimet ovat paitsi pahanlaatuisia, myös erittäin aggressiivisesti käyttäytyviä. Ne saavat alkunsa joko sydämestä tai, kuten Iitan tapauksessa, pernasta ja ne leviävät verisuonia pitkin vieden tuhoa mennessään - siksi niistä käytetään myös termiä verisyöpä. Ennuste tämänkaltaisissa kasvaimissa on erittäin huono, eläin voi menehtyä verenvuotoon ilman ennakoivia oireita. Itkin taas puhelimessa ja niin teki eläinlääkärikin. Yritimme niin paljon ja parhaamme, mutta kuitenkin turhaan. Lopputulosta ei olisi muuttanut mikään.
Summa summarum: miten menettelisin jos jompikumpi nykyisistä tai mahdollisesti tulevista koiristani sairastuisi syöpään? Iitan kohdalla yritimme, koska emme tienneet onko kysymyksessä pahan- vaiko hyvänlaatuinen kasvain. Mahdollisuudet olivat 50/50 ja jälkimmäisessä tapauksessa lopputulos olisi voinut olla hyvä. Jos olisin tiennyt että koirallani on näinkin agressiivinen syöpä, se olisi päässyt pois samantien. Leikkausta ei oltaisi missään tapauksessa edes yritetty. Syövän lajikkeesta riippuen; jos koira pystyisi tautinsa kanssa elämään, saisi elää niin kauan kuin sen laadukkaasti ja kivuitta pystyisi tekemään. Mihinkään syöpähoitoihin meillä ei tietoisesti lähdettäisi. Koska koiralla on oikeus ja meillä koiranomistajilla velvollisuus.
Tänä keväänä tulee kuluneeksi 4 vuotta siitä kun rakas koirani Iita menehtyi syöpään. Sairauteen joka on tilastoissa nouseva kuolinsyy niin koirilla kuin meillä ihmisilläkin. Iitan sairastuminen ja kuolema oli järkyttävä kokemus, josta en pystynyt puhumaan pitkään aikaan. Nyt kun aikaa on kulunut, ajattelin kuitenkin jakaa kokemustani ja ajatuksiani aiheeseen liittyen. Jos siitä olisi hyötyä jollekin joka painiskelee saman asian kanssa?
Se oli ihan tavallinen toukokuinen torstai, kun palasin töistä kotiin ja menin ensi töikseni päästämään koiriani ulos. Huomioni kiinnittyi Iitaan, joka tavanomaisen riehakkuutensa sijaan vaikutti käyttäytyvän epätavallisen vaisusti. Koira pälyili minua jotenkin hermostuneen näköisenä; seisoi sahapukkimaisessa asennossa selkäkarvat pörhöllään. Hetken asiaa ihmeteltyäni ja todettuani ettei koira missään nimessä ole normaali oma itsensä, soitin eläinlääkäriasemalle. Mietimme että allergiaan ja atopiaan taipuvainen koirani olisi kenties voinut saada jonkinlaisen keväisen reaktion ja päädyimme antamaan koiralle kortisonia sekä seuraamaan sen vointia. Seuraavalle päivälle voisin sitten varailla aikaa, jos sellaista vielä tarvittaisiin. Kortisonia antaessani sain ensimmäiset viitteet siitä että jotain on enemmän kuin vähän pielessä: koiran suun limakalvot olivat epätavallisen vaaleat, lähes valkoiset. Soitin uudelleen eläinlääkäriasemalle ja sovimme ajan seuraavalle päivälle.
Seuraavana aamuna koirani oli, kiitos kortisonin, oma riehakas itsensä. Sen suun limakalvojen väri oli palautunut normaaliksi ja oikeastaan ainoa havaittava ero edellisiltaan verrattuna oli sen hivenen turvonnut vatsa. Oma eläinlääkärimme ollessa lomalla pääsimme vieraamman eläinlääkärin tarkasteltavaksi. Koira tutkittiin päällisin puolin, siitä otettiin verikokeita ja röntgenkuvat. Verikokeissa näkyi anemia, joka tosin eläinlääkärin mielestä oli lähtenyt jo korjautumaan, röntgenkuvissa puolestaan näkyi nestettä vatsaontelossa. Eläinlääkäri epäili kyyn puremaa tai myrkkyä, jotka molemmat minusta tuntuivat kovin epätodennäköisiltä vaihtoehdoilta. Koska koiran yleistila oli tutkimushetkellä sangen hyvä, päätyi elänlääkäri päästämään meidät kotiin, odottamaan seuraavalla viikolla lomaltaan palaavaa omaa eläinlääkäriämme. Kysyin asiaa moneen kertaan ja minulle vakuutettiin että koiran vointia voi vallan hyvin seurata seuraavaan viikkoon, ja saimmekin uuden ajan seuraavan viikon keskiviikolle. Näin jälkikäteen ajatellen se tuntuu käsittämättömältä.
Lauantaihin asti kun elettiin, niin koirani siihen asti sangen hyvä vointi romahti. Sitä ei voi kuvata millään muulla tavalla. Kauhuissamme aloimme tavoittelemaan päivystävää eläinlääkäriä, jollainen sattui tällä kertaa löytymään Ilomantsista. Tässä vaiheessa osasin jo epäillä yhtenä mahdollisuutena että koirallani on revennyt kasvain jossain sisäelimessään ja puhelimessa kerroin eläinlääkärille huoleni siitä saammeko sen elävänä päivystykseen saakka. Eläinlääkäri totesi meille puhelimessa ettei päivystysaikaan pysty ihmeitä tekemään, mutta ensiapua pystyy kyllä antamaan. Lähdimme matkaan huojentuneina siitä että vastassa on eläinlääkäri jonka tiesimme erittäin päteväksi.
Ilomantsiin päästyämme eläinlääkäri tutki koiramme nopeasti ja otti siitä verikokeet. Päivystysajan vuoksi emme saaneet verikokeiden tuloksia heti, mutta veren koostumuksen perusteella eläinlääkäri päätteli että yhtenä vaihtoehtona voisi mahdollisesti olla autoimmuunisairaus AIHA. Hoitomuotona on kortisoni suurella annostuksella ja sitä koiralle laitettiinkin välittömästi. Jollain tavalla eläinlääkärikäynti oli huojentava; vaikka meille jo tässä vaiheessa oli selvinnyt että koiramme on erittäin vakavasti sairas, saimme kuitenkin hetkeksi toivoa siitä että sairaus saattaisi olla hoidettavissa. Tätä ajatusta tuki Iita, joka jo kotimatkalla alkoi piristymään. Seuraavana aamuna se oli taas kutakuinkin normaali oma itsensä, lukuunottamatta sen mahaa joka jatkoi turpoamistaan. Saatoimme viettää rauhallisen sunnuntaipäivän kevätauringosta nauttien. Se olikin sitten viimeinen päivä kun kevätauringosta hetkeen nautittiin.
 |
| Sunnuntaina voimissaan |
Maanataina lauantaina päivystänyt eläinlääkäri soitti minulle; verikokeen tulokset olivat saapuneet ja ell ilmoitti aloittavansa koiralleni kortisonin lisäksi antibioottikuurin; sen lisäksi että sen veriarvot olivat täysin sekaisin myös tulehdusarvot olivat nousseet hälyttävän korkeiksi. Painelin koetulosten ja lääkereseptien kanssa lomaltaan juuri palanneen omaeläinlääkärimme vastaanotolle ja kävimme tilanteen lyhyesti läpi. Koska koira oli reagoinut kortisonilääkitykseen suotuisasti, päädyimme jatkamaan sitä sekä rauhoittamaan tilannetta antibioottikuurilla. Keskiviikkona sitten alkuperäisen suunnitelman mukaisesti ultraisimme koiran ja katsoisimme jatkoa. Olen moneen kertaan miettinyt olisiko minun pitänyt vaatia koiralle aikaa aiempaan ajankohtaan, mutta tulehduksen rauhoittamisen vuoksi katsoimme järkeväksi menetellä näin. Lisäksi, vaikka koiran veriarvot olivat sekaisin ne eivät olleet niin huonot että olisivat vaatineet esimerkiksi välitöntä verensiirtoa. Palasin siis kotiin ja aloitin koiralleni antibiootin muun lääkearsenaalin lisäksi.
Keskiviikkona koira alkoi olemaan jo melkoisen väsyneen oloinen, mutta jaksoi esittää reipasta vastaanotolla. Koiran sisäelimet ultrattiin ja vika saatiin paikallistettua pernaan. Pernassa oli jotain ylimääräistä, minkä vuoksi se oli revennyt ja aiheuttanut verenvuodon vatsaonteloon. Koska pernasta ei mielellään oteta koepaloja (jäävät herkästi vuotamaan) ja koska tilanne muutenkin vaati nopeaa ratkaisua päädyimme pikaiseen leikkaukseen seuraavana päivänä. Eläinlääkäri perui muiden aikoja saadakseen leikkauksen mahtumaan aikatauluihinsa. Ilman koepalaa on mahdotonta tietää onko pernassa oleva muutos hyvän- vaiko pahanlaatuinen; koiralla voi olla aivan jättiperna jonka muutokset ovat kuitenkin hyvänlaatuisia ja vastaavasti taas ulkoisesti sangen pieni muutos voi olla fataali. Koska varmaa on että aikuinen koira voi kuitenkin elää ilman pernaa, päädyimme antamaan koiralle mahdollisuuden. Eläinlääkärin kanssa käytiin läpi eri vaihtoehdot ja sovittiin että mikäli tilanne näyttää pahalta koiraa ei enää herätetä leikkauksesta vaan sen annetaan nukkua ikiuneen. Näillä tiedoilla varustettuna poistuimme odottamaan seuraavaa päivää - selvisin lähes autoon saakka itkemättä.
Torstai-aamuun mennessä Iitan vointi oli jo todella heikko, eikä se jaksanut enää normaaliin tapaansa välittää ympäristöstään. Sovimme että Iita viedään eläinlääkäriasemalle heti sen avauduttua, odottamaan leikkaustaan. Koira saatiin näin tippaan ja sen vointia pystyttiin seuraamaan tehokkaammin kuin olisimme kotona pystyneet tekemään. Meillähän oli normaalit työpäivät edessä molemmilla. Normipäivästä ei voi kyllä puhua kun sen päivän sujumista ajattelee, mutta iltapäivään ehdittyämme sain kauhunsekaisin tuntein odottamani puhelun. Koiralla kasvain pernassa, perna haljennut ja koira menettänyt paljon verta. Perna poistettu. Maksassa pieni muutos, muuten kaikki puhdasta - ei mitään minkä perusteella tarvitsisi välittömästi lopettaa, aletaan herättämään koiraa. Riemuissani välitin terveiset vähintään yhtä huojentuneelle miehelleni ja aloimme odottamaan klo 18 jolloin saimme luvan hakea koiran kotiin.
 |
| Kipeänä |
Saattaa olla että koirallesi on pitänyt tehdä nukutuksessa jonkinlainen pienehkö toimenpide. Näistä koiran kotiin noutaminen noudattaa aina tietynlaista kaavaa; yleensä vastassa on ollut sangen kännissä oleva yksilö, joka kuitenkin tietyllä tavalla kirkassilmäisenä siellä odottelee ja on mitä suurimmalla innolla lähdössä kotiin. Heti vastaanotolle päästyämme menin katsomaan koiraani ja totesin tilanteen poikkeavan näistä aiemmista kokemuksistani melkoisesti. Kuolemansairas oli ensimmäinen sana joka tuli mieleeni. Muistan sen kaksijakoisen tunteen kun riemu siitä että koira on selvinnyt tähän asti sekoittui pelkoon siitä miten pärjäämme sen kanssa kotona.
Ilta ja yö olivat tosi vaikeita. Koska Iita ei pystynyt kävelemään, saimme lainaksi paarit joilla saatoimme sitä kuljettaa. Onneksemme meillä oli siihen aikaan suurikokoinen tila-auto jonne saatoimme koiran paareineen työntää kuljetuksen ajaksi, vähän niinkuin koira-ambulanssiin. Suuren leikkauksen ja lääkityksen vuoksi sekava, levoton ja kipeä koira vaati jatkuvaa tarkkailua eikä meidän perheessä seuraavana yönä juurikaan nukuttu. Jollain tavalla siitä yöstä, koiran kanssa patjalla lattialla aikaa viettäen, kuitenkin selvittiin ja aamun tultua lähdimme sovitusti viemään koiraa takaisin ell-asemalle tiputukseen. Siinä koiraa paareilla kantaessamme muistan ajatelleeni lämmöllä miestäni, joka koirien vuoksi venyy tarvittaessa aika pitkälle. Kuljetettuaan meidät perille mieheni poistui töihinsä; minä sen sijaan jäin viettämään sovittua vapaapäivää koirani seuraksi. Eläinlääkäriasemalla sanoivat ettei läsnäoloni ole välttämätöntä, mutta halusin kuitenkin olla paikalla ja näin jälkikäteen ajatellen olen iloinen että sen tein. Ne olivat onnellisia hetkiä, seuraten piristyvää koiraani täynnä toivoa sen toipumisesta. Elettiin siis perjantaita.
Perjantain ja lauantain välinen yö sujui jo paljon paremmin ja lauantaihin mennessä olimme melko ällistyneitä siitä miten nopeasti koiran toipuminen lähtee käyntiin. Pienen pieniä ruoka-annoksia saava koirani söi ne uskolla, nurkuen lisää ja alkoi jo tapailemaan leluaankin. Sen jalat alkoivat kantamaan vähän kerrassaan ja saatoimme käyttää sitä jo ulkona tarpeillaan - ulos ja sisään kuljettiin kantamalla mutta tarpeensa koira teki jo omilla jaloillaan itseään kannatellen. Tässä vaiheessa olimme melko väsyneitä mutta täynnä toivoa koiran toipumisesta. Koiran joka näytti hyvin päättäväisesti uskovan asiaan itsekin.
Sunnuntaina hyvä toipuminen näytti jatkuvan, kunnes jossain vaiheessa aamupäivää tuli komplikaatio. Koiran siihen asti hyvänä jatkunut vointi heikkeni yhtäkkisesti ja katsoessani sen suuhun huomasin limakalvojen muuttuneen taas vaaleiksi. Verenvuoto jossain. Saimme koiraa hoitaneen eläinlääkärin kiinni ja yritimme lääkitä koiraa, mutta valitettavasti mitään ei ollut tehtävissä. Olisi ehkä ollut jos olisimme saaneet koiran heti uuteen leikkaukseen, mutta valitettavasti - ja onneksi - se ei ollut mahdollista. Urheasti taistellut koiramme poistui tästä maailmasta ja elämästä äitienpäivänä 2012.
Iitan kuoleman jälkeen koin jonkinlaisen hetkellisen henkisen romahduksen. Jotain meni rikki ja sen korjautumisessa on mennyt aikansa. Kuolema itsessään on hyvin luonnollinen asia, me kaikki kuolemme joskus. Pidän myös asiaan kuuluvana sitä että omistaja saattaa lemmikkinsä viimeiselle matkalleen, niin sen kuuluu mennä koska lemmikillä maallinen vaellus on yleensä ihmisen elinikää lyhyempi. Mutta se että joutuu hautaamaan vain hetkeä aiemmin elinvoimaa ja elämänhalua puhkuneen koiransa - se tuntui maailman suurimmalta vääryydeltä silloin. Iitan kuoleman jälkeen olin vakuuttunut siitä etten koskaan enää halua koiraa, enkä varsinkaan bokseria. Sittemmin tilanne muuttui ja tarinaa jatkaa nuori Rex - kuninkaan mukaan nimetty keisarin poika :) Toivotaan että onni on myötäisempi hänen kanssaan, kuten tietysti myös Suzyn kanssa.
2 päivää Iitan kuoleman jälkeen saimme puhelinsoiton eläinlääkäriltämme. Tulokset olivat tulleet. Iitan kasvain oli hemangiosarkooma. Tämäntyyppiset kasvaimet ovat paitsi pahanlaatuisia, myös erittäin aggressiivisesti käyttäytyviä. Ne saavat alkunsa joko sydämestä tai, kuten Iitan tapauksessa, pernasta ja ne leviävät verisuonia pitkin vieden tuhoa mennessään - siksi niistä käytetään myös termiä verisyöpä. Ennuste tämänkaltaisissa kasvaimissa on erittäin huono, eläin voi menehtyä verenvuotoon ilman ennakoivia oireita. Itkin taas puhelimessa ja niin teki eläinlääkärikin. Yritimme niin paljon ja parhaamme, mutta kuitenkin turhaan. Lopputulosta ei olisi muuttanut mikään.
Summa summarum: miten menettelisin jos jompikumpi nykyisistä tai mahdollisesti tulevista koiristani sairastuisi syöpään? Iitan kohdalla yritimme, koska emme tienneet onko kysymyksessä pahan- vaiko hyvänlaatuinen kasvain. Mahdollisuudet olivat 50/50 ja jälkimmäisessä tapauksessa lopputulos olisi voinut olla hyvä. Jos olisin tiennyt että koirallani on näinkin agressiivinen syöpä, se olisi päässyt pois samantien. Leikkausta ei oltaisi missään tapauksessa edes yritetty. Syövän lajikkeesta riippuen; jos koira pystyisi tautinsa kanssa elämään, saisi elää niin kauan kuin sen laadukkaasti ja kivuitta pystyisi tekemään. Mihinkään syöpähoitoihin meillä ei tietoisesti lähdettäisi. Koska koiralla on oikeus ja meillä koiranomistajilla velvollisuus.
 |
| Aina muistoissa, ikuisesti sydämessä <3 |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)