Sain idean tämänkertaiseen bloggaukseeni treenikentän laidalla käydyn keskustelun pohjalta. Asia itsessään tulee rönsyilemään aika tavalla siitä mitä keskustelumme koski, mutta tässä kuitenkin joitakin ajatuksiani koiran treenaamisesta tänä päivänä.
Ideaalitilanteessa hankit itsellesi koiranpennun, kasvatat sen aikuiseksi kouluttaen sitä ja meno on täyttä voittokulkua kohti auringonlaskua. Tarinan loppupuolella sinulla on monen lajin valio, tai vähintäänkin jollain tapaa menestynyt yksilö, ja vuodet ovat hioneet yhteistyönne kimmeltäväksi timantiksi.
Todellisuus... noh, siinä todellisuudessa saattaa olla aika monta muttaa. Jos aloitetaan siitä koirasta itsestään, niin nehän ovat yksilöitä siinä missä me ihmisetkin. Jos olet kouluttanut useamman koiran, olet varmasti matkan varrella oppinut paljon asioita ja omaat mahdollisesti melko vankkojakin näkemyksiä siitä miten koira pitää kouluttaa. Saattaa kuitenkin käydä niin että koirasi on täysin erilainen kuin aiemmat koirasi ovat olleet ja jälleen kerran huomaatkin koirasi sijasta kouluttavasi itseäsi. Mitä muuttaisin itsessäni että saisin tästä parhaan irti. Miten poimia ne konstit jotka toimii parhaiten ja mistä löytää uskoa tehdä niin vaikka joku muu voi neuvoa tekemään ihan toisin. Parhaimmillaan antoisaa ja erittäin palkitsevaa, pahimmillaan turhauttavaa, eikä tosiaankaan pelkästään kivaa.
Treeniporukoissakin on eroja. Se hyväuskoinen ihminen joka joskus vuonna nakki saatoit olla on vuosien saatoissa saanut nähdä ne ilmiöt joihin koirapiireissä törmää tämän tästä: kateellisuus, pätemisen tarve ja ihmismielen mutkat. Ei tosin välttämättä tässä järjestyksessä. Saatat joutua huomaamaan että suurin osa ihmisistä ajattelee vain itseään ja omaa koiraansa ja se mitä sinä koirinesi mahdollisesti haluaisit tai tarvitsisit on melko toissijaista. Koirapiireissä näkee myös paljon sitä että ollaan nenän edessä ystävällisiä, mutta selän takana ei niinkään. Ne tyypit jotka uskaltavat puuttua epäkohtiin nenätysten, eivät välttämättä ole kovin suosittuja. Selviätkö siis harrastuksestasi - siitä minkä pitäisi olla kivaa ja antoisaa ja voimavarasi elämässä - menemättä itse rikki? Kestätkö tarkkaan ajatellen aina edes itseäsi ja omia toimiasi? Osaatko erottaa jyvät akanoista ja arvostaa niitä ihmisiä jotka vuodesta toiseen ja sangen pyyteettömästi seisovat rinnallasi, pitävät puoliasi ja ennen kaikkea ovat sinulle rehellisiä? Kannattaisi ehkä osata. Toisaalta, jos kestät koirapiirejä kaikkine lieveilmiöineen, saatat jonain päivänä havaita olevasi aika vahva ihminen. Mikä ei tapa, se vahvistaa :)
Ja se rikki meneminen; nyt päästäänkin siihen osioon josta treeneissä varsinaisesti keskustelimme. Jos omistaja kestää, niin kestääkö koira? Tämän päivän harrastuksia ajatellen koiran pitäisi olla mitä suurimmassa määrin terve. Ei nyt välttämättä ihan priima - suurin osa koiristahan ei sitä ole kun ajatellaan mitä kaikkea nykyään pystytään tutkimaan, aina löytyy jotain kun oikein kaivellaan - mutta sellainen että kestää valitun lajin vaatimukset hyppyineen ja muine rasituksineen. Pk-esteet eivät ole helppo nakki koiralle; eivät pienelle koiralle mutta eivät myöskään isolle ja raskasrakenteiselle koiralle. Sanotaan että jos koira ei suoriudu pk-lajien vaatimuksista, se ei silloin sovi pk-lajeihin ja sellaisia harrastaakseen pitäisi hankkia lajiin sopiva koira, tässä tapauksessa siis joko malinois tai bordercollie. Valitettavasti vain saatat olla mieltynyt aivan muun rotuisiin ja omaat edelleen halua harrastaa pk-lajeja. Jos ajatellaan aikaa taaksepäin, niin pk-lajithan kaiketi alun perin oli suunnattu ns. työkoirille, joiden pitääkin suoriutua vaativimmista tehtävistä. Nykypäivänä suurin osa koirista joiden kanssa harrastetaan on kuitenkin ns. kotikoiria ja pistää miettimään miksi niiden kanssa pitää harrastaa lajeja joissa niiden rikki meneminen on ihan varteenotettava riski. Yksi huono alastulo A-esteeltä ja se saattoi olla siinä - koirasi kisaura tai kenties koko elämä. Onko se sen arvoista? Lopetetaanko harrastaminen vai voisiko laji edes jossain määrin vastata harrastajien toiveisiin? Turvallisuuden verran? Koiran edun verran? Ja jos ajatellaan pk-lajeja harrastuksena niin eihän ne ole edes pahimmasta päästä - jos mietitään vaikkapa agilityä joka esiin noustessaan oli lähinnä tapa pitää hauskaa koiransa kanssa. Tänä päivänä se on jotakin aivan muuta, kas kun meillä ihmisillä on joku sisäänrakennettu ominaisuus haluta mennä aina nopeammin, korkeammalta ja voimakkaammin.
Mitä tulee koiraan, niin fyysisen terveyden ohella myös sen psyykkille hyvinvoinnille kannattaa suoda muutama ajatus. Nykyään monet lajit ovat melko suorituskeskeisiä, jos et suorita kovaa ja korkealta et ole mitään. Ihan sama miten kauan olet harrastanut, tasosi mitataan viimeaikaisten suoritustesi pohjalta. Jos taas kuulut niihin joille kovaa ja korkealta suoritukset ovat ns. must, tarkoittaa se melko todennäköisesti sitä että mitä nuoremmalla koiralla pääset aloittamaan, sen parempi. Vaatimustaso usein jo hyvin nuoren koiran kohdalla kasvaakin sellaiseksi, että koira voi olla vähintäänkin hämillään tai ei yksinkertaisesti kestä niitä vaatimuksia mitä siltä vaaditaan. Puhumattakaan siitä että ohjaajakin saattaa olla melko paineistunut tulosten tavoittelu-stressissään. Herää taas kysymys oliko se sen arvoista? Onko koirasi onnellinen ja oletko itse?
Palataan alkuun; sinulla on iäkäs koira jonka kanssa yhteistyö on hioutunut saumattomaksi. Muuttaisitko mitään niistä vuosista jotka tähän johtivat? Onko koirasi saanut elää hyvää elämää omilla ehdoillaan? Nauttiko se matkasta kanssasi siksi että se oli kivaa vai siksi että olit ainoa kaveri jota sille oli tarjolla? Koska elän koiran kanssa joka ei terveystilanteensa vuoksi tuloksia voinut enempää saada, enkä tosiaankaan edes ensimmäistä kertaa, on toki helppo todeta että matka oli tärkein, ei ne tulokset. Silti, janoan niitä tuloksia nuoremman koirani kanssa. Eli summa summarum - ei ole aina ihan helppoa tämä koiraharrastuskaan. Ei meille ihmisille eikä myöskään koirille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti