Vuosien varrella koettua - hemangiosarkooma

Tämän päivän koirat sairastavat siinä missä me ihmisetkin. Eriasteisten tuki- ja liikuntaelinten vaivojen ohella niillä tavataan aivan samoja sairauksia kuin meillä kaksijalkaisillakin. Luultavasti koirat ovat sairastaneet aina, nykyajan toteamis- ja hoitometodit vain ovat tehokkaampia kuin ennen. Ihan kaikkea ei vielä tänäkään päivänä pystytä hoitamaan.

Tänä keväänä tulee kuluneeksi 4 vuotta siitä kun rakas koirani Iita menehtyi syöpään. Sairauteen joka on tilastoissa nouseva kuolinsyy niin koirilla kuin meillä ihmisilläkin. Iitan sairastuminen ja kuolema oli järkyttävä kokemus, josta en pystynyt puhumaan pitkään aikaan. Nyt kun aikaa on kulunut, ajattelin kuitenkin jakaa kokemustani ja ajatuksiani aiheeseen liittyen. Jos siitä olisi hyötyä jollekin joka painiskelee saman asian kanssa?

Se oli ihan tavallinen toukokuinen torstai, kun palasin töistä kotiin ja menin ensi töikseni päästämään koiriani ulos. Huomioni kiinnittyi Iitaan, joka tavanomaisen riehakkuutensa sijaan vaikutti käyttäytyvän epätavallisen vaisusti. Koira pälyili minua jotenkin hermostuneen näköisenä; seisoi sahapukkimaisessa asennossa selkäkarvat pörhöllään. Hetken asiaa ihmeteltyäni ja todettuani ettei koira missään nimessä ole normaali oma itsensä, soitin eläinlääkäriasemalle. Mietimme että allergiaan ja atopiaan taipuvainen koirani olisi kenties voinut saada jonkinlaisen keväisen reaktion ja päädyimme antamaan koiralle kortisonia sekä seuraamaan sen vointia. Seuraavalle päivälle voisin sitten varailla aikaa, jos sellaista vielä tarvittaisiin. Kortisonia antaessani sain ensimmäiset viitteet siitä että jotain on enemmän kuin vähän pielessä: koiran suun limakalvot olivat epätavallisen vaaleat, lähes valkoiset. Soitin uudelleen eläinlääkäriasemalle ja sovimme ajan seuraavalle päivälle.

Seuraavana aamuna koirani oli, kiitos kortisonin, oma riehakas itsensä. Sen suun limakalvojen väri oli palautunut normaaliksi ja oikeastaan ainoa havaittava ero edellisiltaan verrattuna oli sen hivenen turvonnut vatsa. Oma eläinlääkärimme ollessa lomalla pääsimme vieraamman eläinlääkärin tarkasteltavaksi. Koira tutkittiin päällisin puolin, siitä otettiin verikokeita ja röntgenkuvat. Verikokeissa näkyi anemia, joka tosin eläinlääkärin mielestä oli lähtenyt jo korjautumaan, röntgenkuvissa puolestaan näkyi nestettä vatsaontelossa. Eläinlääkäri epäili kyyn puremaa tai myrkkyä, jotka molemmat minusta tuntuivat kovin epätodennäköisiltä vaihtoehdoilta. Koska koiran yleistila oli tutkimushetkellä sangen hyvä, päätyi elänlääkäri päästämään meidät kotiin, odottamaan seuraavalla viikolla lomaltaan palaavaa omaa eläinlääkäriämme. Kysyin asiaa moneen kertaan ja minulle vakuutettiin että koiran vointia voi vallan hyvin seurata seuraavaan viikkoon, ja saimmekin uuden ajan seuraavan viikon keskiviikolle. Näin jälkikäteen ajatellen se tuntuu käsittämättömältä.

Lauantaihin asti kun elettiin, niin koirani siihen asti sangen hyvä vointi romahti. Sitä ei voi kuvata millään muulla tavalla. Kauhuissamme aloimme tavoittelemaan päivystävää eläinlääkäriä, jollainen sattui tällä kertaa löytymään Ilomantsista. Tässä vaiheessa osasin jo epäillä yhtenä mahdollisuutena että koirallani on revennyt kasvain jossain sisäelimessään ja puhelimessa kerroin eläinlääkärille huoleni siitä saammeko sen elävänä päivystykseen saakka. Eläinlääkäri totesi meille puhelimessa ettei päivystysaikaan pysty ihmeitä tekemään, mutta ensiapua pystyy kyllä antamaan. Lähdimme matkaan huojentuneina siitä että vastassa on eläinlääkäri jonka tiesimme erittäin päteväksi.

Ilomantsiin päästyämme eläinlääkäri tutki koiramme nopeasti ja otti siitä verikokeet. Päivystysajan vuoksi emme saaneet verikokeiden tuloksia heti, mutta veren koostumuksen perusteella eläinlääkäri päätteli että yhtenä vaihtoehtona voisi mahdollisesti olla autoimmuunisairaus AIHA. Hoitomuotona on kortisoni suurella annostuksella ja sitä koiralle laitettiinkin välittömästi. Jollain tavalla eläinlääkärikäynti oli huojentava; vaikka meille jo tässä vaiheessa oli selvinnyt että koiramme on erittäin vakavasti sairas, saimme kuitenkin hetkeksi toivoa siitä että sairaus saattaisi olla hoidettavissa. Tätä ajatusta tuki Iita, joka jo kotimatkalla alkoi piristymään. Seuraavana aamuna se oli taas kutakuinkin normaali oma itsensä, lukuunottamatta sen mahaa joka jatkoi turpoamistaan. Saatoimme viettää rauhallisen sunnuntaipäivän kevätauringosta nauttien. Se olikin sitten viimeinen päivä kun kevätauringosta hetkeen nautittiin.

Sunnuntaina voimissaan

Maanataina lauantaina päivystänyt eläinlääkäri soitti minulle; verikokeen tulokset olivat saapuneet ja ell ilmoitti aloittavansa koiralleni kortisonin lisäksi antibioottikuurin; sen lisäksi että sen veriarvot olivat täysin sekaisin myös tulehdusarvot olivat nousseet hälyttävän korkeiksi. Painelin koetulosten ja lääkereseptien kanssa lomaltaan juuri palanneen omaeläinlääkärimme vastaanotolle ja kävimme tilanteen lyhyesti läpi. Koska koira oli reagoinut kortisonilääkitykseen suotuisasti, päädyimme jatkamaan sitä sekä rauhoittamaan tilannetta antibioottikuurilla. Keskiviikkona sitten alkuperäisen suunnitelman mukaisesti ultraisimme koiran ja katsoisimme jatkoa. Olen moneen kertaan miettinyt olisiko minun pitänyt vaatia koiralle aikaa aiempaan ajankohtaan, mutta tulehduksen rauhoittamisen vuoksi katsoimme järkeväksi menetellä näin. Lisäksi, vaikka koiran veriarvot olivat sekaisin ne eivät olleet niin huonot että olisivat vaatineet esimerkiksi välitöntä verensiirtoa. Palasin siis kotiin ja aloitin koiralleni antibiootin muun lääkearsenaalin lisäksi.

Keskiviikkona koira alkoi olemaan jo melkoisen väsyneen oloinen, mutta jaksoi esittää reipasta vastaanotolla. Koiran sisäelimet ultrattiin ja vika saatiin paikallistettua pernaan. Pernassa oli jotain ylimääräistä, minkä vuoksi se oli revennyt ja aiheuttanut verenvuodon vatsaonteloon. Koska pernasta ei mielellään oteta koepaloja (jäävät herkästi vuotamaan) ja koska tilanne muutenkin vaati nopeaa ratkaisua päädyimme pikaiseen leikkaukseen seuraavana päivänä. Eläinlääkäri perui muiden aikoja saadakseen leikkauksen mahtumaan aikatauluihinsa. Ilman koepalaa on mahdotonta tietää onko pernassa oleva muutos hyvän- vaiko pahanlaatuinen; koiralla voi olla aivan jättiperna jonka muutokset ovat kuitenkin hyvänlaatuisia ja vastaavasti taas ulkoisesti sangen pieni muutos voi olla fataali. Koska varmaa on että aikuinen koira voi kuitenkin elää ilman pernaa, päädyimme antamaan koiralle mahdollisuuden. Eläinlääkärin kanssa käytiin läpi eri vaihtoehdot ja sovittiin että mikäli tilanne näyttää pahalta koiraa ei enää herätetä leikkauksesta vaan sen annetaan nukkua ikiuneen. Näillä tiedoilla varustettuna poistuimme odottamaan seuraavaa päivää - selvisin lähes autoon saakka itkemättä.

Torstai-aamuun mennessä Iitan vointi oli jo todella heikko, eikä se jaksanut enää normaaliin tapaansa välittää ympäristöstään. Sovimme että Iita viedään eläinlääkäriasemalle heti sen avauduttua, odottamaan leikkaustaan. Koira saatiin näin tippaan ja sen vointia pystyttiin seuraamaan tehokkaammin kuin olisimme kotona pystyneet tekemään. Meillähän oli normaalit työpäivät edessä molemmilla. Normipäivästä ei voi kyllä puhua kun sen päivän sujumista ajattelee, mutta iltapäivään ehdittyämme sain kauhunsekaisin tuntein odottamani puhelun. Koiralla kasvain pernassa, perna haljennut ja koira menettänyt paljon verta. Perna poistettu. Maksassa pieni muutos, muuten kaikki puhdasta - ei mitään minkä perusteella tarvitsisi välittömästi lopettaa, aletaan herättämään koiraa. Riemuissani välitin terveiset vähintään yhtä huojentuneelle miehelleni ja aloimme odottamaan klo 18 jolloin saimme luvan hakea koiran kotiin.

Kipeänä

Saattaa olla että koirallesi on pitänyt tehdä nukutuksessa jonkinlainen pienehkö toimenpide. Näistä koiran kotiin noutaminen noudattaa aina tietynlaista kaavaa; yleensä vastassa on ollut sangen kännissä oleva yksilö, joka kuitenkin tietyllä tavalla kirkassilmäisenä siellä odottelee ja on mitä suurimmalla innolla lähdössä kotiin. Heti vastaanotolle päästyämme menin katsomaan koiraani ja totesin tilanteen poikkeavan näistä aiemmista kokemuksistani melkoisesti. Kuolemansairas oli ensimmäinen sana joka tuli mieleeni. Muistan sen kaksijakoisen tunteen kun riemu siitä että koira on selvinnyt tähän asti sekoittui pelkoon siitä miten pärjäämme sen kanssa kotona.

Ilta ja yö olivat tosi vaikeita. Koska Iita ei pystynyt kävelemään, saimme lainaksi paarit joilla saatoimme sitä kuljettaa. Onneksemme meillä oli siihen aikaan suurikokoinen tila-auto jonne saatoimme koiran paareineen työntää kuljetuksen ajaksi, vähän niinkuin koira-ambulanssiin. Suuren leikkauksen ja lääkityksen vuoksi sekava, levoton ja kipeä koira vaati jatkuvaa tarkkailua eikä meidän perheessä seuraavana yönä juurikaan nukuttu. Jollain tavalla siitä yöstä, koiran kanssa patjalla lattialla aikaa viettäen, kuitenkin selvittiin ja aamun tultua lähdimme sovitusti viemään koiraa takaisin ell-asemalle tiputukseen. Siinä koiraa paareilla kantaessamme muistan ajatelleeni lämmöllä miestäni, joka koirien vuoksi venyy tarvittaessa aika pitkälle. Kuljetettuaan meidät perille mieheni poistui töihinsä; minä sen sijaan jäin viettämään sovittua vapaapäivää koirani seuraksi. Eläinlääkäriasemalla sanoivat ettei läsnäoloni ole välttämätöntä, mutta halusin kuitenkin olla paikalla ja näin jälkikäteen ajatellen olen iloinen että sen tein. Ne olivat onnellisia hetkiä, seuraten piristyvää koiraani täynnä toivoa sen toipumisesta. Elettiin siis perjantaita.

Perjantain ja lauantain välinen yö sujui jo paljon paremmin ja lauantaihin mennessä olimme melko ällistyneitä siitä miten nopeasti koiran toipuminen lähtee käyntiin. Pienen pieniä ruoka-annoksia saava koirani söi ne uskolla, nurkuen lisää ja alkoi jo tapailemaan leluaankin. Sen jalat alkoivat kantamaan vähän kerrassaan ja saatoimme käyttää sitä jo ulkona tarpeillaan - ulos ja sisään kuljettiin kantamalla mutta tarpeensa koira teki jo omilla jaloillaan itseään kannatellen. Tässä vaiheessa olimme melko väsyneitä mutta täynnä toivoa koiran toipumisesta. Koiran joka näytti hyvin päättäväisesti uskovan asiaan itsekin.

Sunnuntaina hyvä toipuminen näytti jatkuvan, kunnes jossain vaiheessa aamupäivää tuli komplikaatio. Koiran siihen asti hyvänä jatkunut vointi heikkeni yhtäkkisesti ja katsoessani sen suuhun huomasin limakalvojen muuttuneen taas vaaleiksi. Verenvuoto jossain. Saimme koiraa hoitaneen eläinlääkärin kiinni ja yritimme lääkitä koiraa, mutta valitettavasti mitään ei ollut tehtävissä. Olisi ehkä ollut jos olisimme saaneet koiran heti uuteen leikkaukseen, mutta valitettavasti - ja onneksi - se ei ollut mahdollista. Urheasti taistellut koiramme poistui tästä maailmasta ja elämästä äitienpäivänä 2012.

Iitan kuoleman jälkeen koin jonkinlaisen hetkellisen henkisen romahduksen. Jotain meni rikki ja sen korjautumisessa on mennyt aikansa. Kuolema itsessään on hyvin luonnollinen asia, me kaikki kuolemme joskus. Pidän myös asiaan kuuluvana sitä että omistaja saattaa lemmikkinsä viimeiselle matkalleen, niin sen kuuluu mennä koska lemmikillä maallinen vaellus on yleensä ihmisen elinikää lyhyempi. Mutta se että joutuu hautaamaan vain hetkeä aiemmin elinvoimaa ja elämänhalua puhkuneen koiransa - se tuntui maailman suurimmalta vääryydeltä silloin. Iitan kuoleman jälkeen olin vakuuttunut siitä etten koskaan enää halua koiraa, enkä varsinkaan bokseria. Sittemmin tilanne muuttui ja tarinaa jatkaa nuori Rex - kuninkaan mukaan nimetty keisarin poika :) Toivotaan että onni on myötäisempi hänen kanssaan, kuten tietysti myös Suzyn kanssa.

2 päivää Iitan kuoleman jälkeen saimme puhelinsoiton eläinlääkäriltämme. Tulokset olivat tulleet. Iitan kasvain oli hemangiosarkooma. Tämäntyyppiset kasvaimet ovat paitsi pahanlaatuisia, myös erittäin aggressiivisesti käyttäytyviä. Ne saavat alkunsa joko sydämestä tai, kuten Iitan tapauksessa, pernasta ja ne leviävät verisuonia pitkin vieden tuhoa mennessään - siksi niistä käytetään myös termiä verisyöpä. Ennuste tämänkaltaisissa kasvaimissa on erittäin huono, eläin voi menehtyä verenvuotoon ilman ennakoivia oireita. Itkin taas puhelimessa ja niin teki eläinlääkärikin. Yritimme niin paljon ja parhaamme, mutta kuitenkin turhaan. Lopputulosta ei olisi muuttanut mikään.

Summa summarum: miten menettelisin jos jompikumpi nykyisistä tai mahdollisesti tulevista koiristani sairastuisi syöpään? Iitan kohdalla yritimme, koska emme tienneet onko kysymyksessä pahan- vaiko hyvänlaatuinen kasvain. Mahdollisuudet olivat 50/50 ja jälkimmäisessä tapauksessa lopputulos olisi voinut olla hyvä. Jos olisin tiennyt että koirallani on näinkin agressiivinen syöpä, se olisi päässyt pois samantien. Leikkausta ei oltaisi missään tapauksessa edes yritetty. Syövän lajikkeesta riippuen; jos koira pystyisi tautinsa kanssa elämään, saisi elää niin kauan kuin sen laadukkaasti ja kivuitta pystyisi tekemään. Mihinkään syöpähoitoihin meillä ei tietoisesti lähdettäisi. Koska koiralla on oikeus ja meillä koiranomistajilla velvollisuus.

Aina muistoissa, ikuisesti sydämessä <3