Alun perin meille piti tulla saksanpaimenkoira; sopiva yhdistelmä oli jo katsottuna ja urospentuhan se tietenkin siinteli mielessä ensimmäiseksi koiraksi... Sattui kuitenkin niin että kyseinen narttu jäi sillä kertaa tyhjäksi. Joskus mietin onko elämässä kaikki ennalta määrättyä; nimittäin pian tämän jälkeen löysin itseni ratsastustallilla puhumassa erään bokseri-ihmisen kanssa. Hän mainitsi että tuttavilleen oli juuri syntynyt todella laadukkaat pennut. Kertoessani että etsimme enemmänkin harrastus- ja perhekoiraa, emme niinkään hienoa näyttelykoiraa (silloin ei vielä oltu niin pitkällä) sain kuulla että pentueessa on myös 2 valkoista pentua joille etsitään juuri meidänlaisiamme omia ihmisiä. Että siitä se sitten lähti ja samalla tiellä olen edelleen. Joskus mietin olisiko elämä saksanpaimentimen kanssa ollut erilaista - luultavasti. Haluaisinko palata takaisin ja vaihtaa rotua - en ole ainakaan vielä halunnut :)
Kun näimme pennun ensimmäisen kerran, se ihan suoraan sanottuna muistutti enemmän pientä vaaleanpunaista porsasta kuin koiraa. Turha kai sanoakaan että olimme täysin myytyjä. Ihan niin helposti se ei kuitenkaan käynyt, kasvattajat nimittäin suhtautuivat kasvatustyöhönsä erittäin vastuullisesti ja saimme tehdä töitä saadaksemme heidät uskomaan että pärjäämme pennun kanssa ja huolehdimme siitä hyvin. Urospennusta ei edes keskusteltu, vaan alusta alkaen oli selvää että se on narttu tai ei mitään. Loppujen lopuksi saimme pennun, sekä kasvattajista kaksi aivan ihanaa uutta ystävää itsellemme. Omalla tavallaan voitolle jäi myös Emma, joka siihen aikaan oli melkoinen harvinaisuus. Ei värinsä vuoksi, vaan siksi että oli hengissä - siihen aikaan lähes kaikki valkoiset pennut lopetettiin. Jos ei lopetettu, niin ainakin jätettiin rekisteröimättä.
Emman saavuttua meille kävi nopeasti selväksi että pienellä koiran alullamme on erityisen luja oma tahto. Suoraan sanottuna se oli aikamoinen riiviö, joka mm. komennettaessa vastasi iskemällä hampaansa täysillä ranteeseen. Muistan lueskelleeni lahjaksi saamaani englantilaisen eläinlääkärin kirjoittamaa koirakirjaa ja huomioni kiinnittyi erityisesti yhteen kirjan osaan. Kyseisessä kappaleessa kuvattiin luonteeltaan epänormaalia pentua; kuvaus vastasi melko täydellisesti omaani ja päättyi pahoittelevaan "valitettavasti tällaiset pennut kannattaisi lopettaa saman tien". Onneksi en silloin uskonut enkä vielä tänäkään päivänä usko ihan kaikkea mitä luen...
Vuodet vierivät ja koirastani kasvoi vallan mainio yksilö. Opiskelujen päätyttyä muutimme takaisin kotiseudullemme ja pian sen jälkeen päädyimme silloisen kumppanini kanssa eroon. Omaisuudessa tehtiin tasajako: minä sain koiran ja ex-avopuolisoni sai auton. Eron jälkeen vietin lähes kaiken vapaa-aikani koirani kanssa ja Emma vastasi täydellisellä kiintymyksellä ja uskollisuudella. Se oli koira joka halusi aina olla lähelläni ja joka tietyistä luonteen puutteistaan huolimatta olisi suojellut minua hengellään tarvittaessa. Onneksi ihan niin pitkälle ei tarvinnut mennä :)
Emman kanssa harrastimme monipuolisesti; kävin sen kanssa kaikki mahdolliset kurssit ja koulutukset. Kilpailin sen kanssa tokossa nykyisen koulutustunnus TK1 verran; koiraa kyllä koulutettiin enemmänkin mutta oma kilpailuviettini ei kantanut pidemmälle. Emman kanssa vastaanotimme myös Toko Tulokas palkinnon, joka edelleen komeilee kirjahyllyssämme muistona. Siihen aikaan rekisteröimättömille rotukoirille (jotka luettiin sekarotuisiksi) oli kilpailuissa oma sarjansa: x-rotuiset.
Koska kukaan meistä ei ole täydellinen, myös Emman luonteessa oli omat puutteensa. Uskon että pystyin sen kanssa harrastamaan ja tekemään kaikenlaista koska se luotti minuun ja tiesi etten vaadi siltä asioita mihin se ei pysty. Joskus sen luonteen tietyt ominaisuudet pääsivät kuitenkin hieman yllättämään; se pelkäsi kovia ääniä ja noin ylipäätään kaikenlaiset muutokset olivat sille vakava epäilyksen aihe. Epämukavuusalueelle joutuminen saattoi aiheuttaa sille vahvan pakoreaktion. Muistan kerran keskustelleeni melko kovaäänisesti äitini kanssa aiheesta miksi en voi mennä Jyväskylään viikonlopuksi kylään junalla matkustaen. Äitini ei suostunut millään uskomaan että en saa tottelevaista ja kilttiä koiraani junaan, enkä varsinkaan tilanteessa missä iso ja kovaa ääntä pitävä juna vain pysähtyy hetkeksi... Olen ymmärtänyt että Emma ei ollut sisaruksistaan ainoa joilla näitä luonteen piirteitä oli, mutta korostettakoon että ne eivät juurikaan vaivanneet arkeamme. Ainoastaan ne oli hyvä tiedostaa.
Emman terveys oli melko hyvä. Muistelen että sillä oli jonkun verran ns. "normaaleja" juttuja, siis ohimeneviä sairauksia joista selvittiin antibioottikuurilla tai vastaavalla. Sillä oli jonkinlaista ruoka-aineherkkyyttä, josta selvittiin rajaamalla ruokavaliosta pois soija, vehnä, maissi ja kana. Lisäksi sillä oli selässään spondyloosia, joka tietysti silloin järkytti mutta joka nykytietämykselläni tuskin olisi saanut edes kulmiani kohoamaan. Sydämessään koirallani ei koskaan todettu olevan mitään vikaa; itse asiassa sen sydän oli kuunneltu joitakin viikkoja aiemmin kun tuli koirani aika lähteä tästä maailmasta. Emma menehtyi kesken lenkin sydänkohtaukseen, vain 8.5 vuotiaana. Lähti kuten elikin, erittäin vauhdikkaasti.
Tämä on toistaiseksi ainoa kuva mikä minulla on skannattuna Emmasta. Lisää kuvia on kyllä paperimuodossa kokonainen albumillinen, sen tietää suurin osa meille kylään tulijoista. Tiedättehän höpsähtäneet tädit jotka haluavat näyttää kuvia lapsistaan?
 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti