8.9.2015

Kisahermot vai kisahermoton?

Taas lähestyy se aika, kun nuoren koiran kanssa pitäisi alkaa suunnittelemaan ensimmäistä koesuoritusta. Pelkkä ajatuskin saa perhoset pomppimaan vatsassa ja hikipisarat helmeilemään otsalla. Kilpaileminen tai koetoiminta - hauskaa ja rentouttavaa puuhaa oman lemmikin kanssa? 

Kun harrastetaan elävien olentojen kanssa, ei lopputulos ole pelkästään omista tekemisistä kiinni. Jos harrastat hevosia, saatat tietää sen tunteen kun leppoisa harrastuskumppanisi muuttuu uuden edessä teutaroivaksi hermokimpuksi.  Omaa jännitystäsi ei välttämättä auta, kun oivallat julkisen epäonnistumisen pelon ohella omaavasi potentiaalisia mahdollisuuksia lennähtää kisa-areenan viereiseen pusikkoon. Puhumattakaan valokuvista joita voit ihailla internetistä päivän päätteeksi. Koiran kanssa taas pelkkä oman koiran suoritumisen hermoilu ei riitä; esimerkiksi palveluskoirakokeissa tottelevaisuusosuudet suoritetaan pareittain. Vaikka oma koirasi onnistuisi olemaan häpäisemättä koko perhettä suorituksellaan, voi parisi koira saada aattehen lähteä ohjaajansa hallinnasta ja hyökätä omasi kimppuun. Siinä vaiheessa kun tapahtuu ei enää välttämättä tiedä kumpi on pahempi vaihtoehto; oman koiran jääminen altavastaavaksi vaiko se että se antaa takaisin. Kumpikin on jo ajatuksen tasolla sellainen joka saa sinut ottamaan suunnan kohti wc:tä. Eikä välttämättä ensimmäistä kertaa.

Muistan elävästi erään kouluratsastuskilpailun seuratasolla; kuinka kaiken sen hermoilun jälkeen sijoituimme lainahevoseni kanssa toiselle sijalle luokassamme. Kilpailun jälkeen kävin tallissa kiittämässä hevosta ja kertomassa sille onnistumisestamme. Kaiken nähnyt ruuna, vanha kisakettu,  katsoi minua viisailla silmillään ja näytti sanovan "no hyvä, tosin ilman sinua oltaisiin kyllä voitettu". Sehän ei nimittäin riitä että eläin tekee parhaansa ja toimii odotetusti - sinun pitäisi itsekin pystyä samaan. Hevostelun saralla tilanne saattaa muuttua nopeastikin; olen vuosien varrella mm. onnistunut voittamaan estekilpailun, kilpailuaamuna selkäni oltua niin kipeä etten muistanut jännittää itse suoritusta laisinkaan ja yritykseni suoriutua hommasta mahdollisimman nopeasti palkittiin. Yhtä monta kertaa olen löytänyt itseni maasta sylkemässä hiekkaa - juuri silloin kun rusetinkuva on alkanut kirkastumaan mielessä. Eläimillä on taito palauttaa maan pinnalle, toisinaan ihan kirjaimellisesti. Mutta yhtä kaikki, voitaisiin varmaan todeta että omalla tunnetilalla voi olla paljonkin vaikutusta lopputulokseen?

Ehkä pahin kisajännityksen aiheuttaja on julkisen epäonnistumisen pelko. Joku asia on sinulle tärkeä ja epäonnistut siinä juuri silloin kun paikalla on katsojia. Muistan kun aikoinaan sangen ennakkoluulottomasti lähdin nuoren Ofelia-bokserini kanssa BH-kokeeseen. Ofelialla oli juoksut pahimmillaan, mutta nuoruuden optimistisuudella en ajatellut sillä olevan vaikutusta suoritukseen. Koira oli huolella koulutettu ja tehtäväänsä valmisteltu. Toisin kävi, sillä elukka oli kuin Marsista pudonnut ja suoritus sen mukainen. Muistan hyvin elävästi koeaamun jännityksen, suoritukseen lähtemisen, mieleen hiipivän pettymyksen ja sen jälkeen potutuksen joka suorituksen edetessä kasvoi potenssiin miljoona. Koko tunneskaala muutamassa minuutissa! Jättäessäni koiran paikkamakuuseen olin niin vihainen ja pettynyt että toisen koirakon tehdessä suoritustaan lähinnä vain kiroilin itsekseni enkä muistanut yhtään jännittää pysyykö oma koirani paikallaan. Sillä hetkellä se tuntui ihan samalta. Ja kuinkas sitten kävikään - suoritus hyväksyttiin ja koulutustunnus saatiin. Pettymykseltäni itse suoritukseen en vain pystynyt siitä moneen päivään nauttimaan. Mikä taas sai mieheni toteamaan että lyhenne BH taitaa tarkoittaa bähkähullua ja viittaa tässä tapauksessa koiran omistajaan... Suzyn kanssa taas muistan suorituksestamme jopa nauttineeni, sillä keskityin vain tunnetilaan ja onnistuimme siinä yhdessä. Tosin Suzynkaan kanssa en kyllä nauttinut oman vuoromme odottamisesta.

Miten kisoissa sitten menestyisi ja miten suorituksista pystyisi hermoilun sijaan jopa nauttimaan? Runsas johdonmukainen treenaaminen auttaa varmasti; en ole vielä kuullut yhdestäkään eläimestä jonka kanssa menestyttäisiin ilman että sen kanssa tehdään töitä. Rutiineista on varmasti myös paljon apua; runsaista onnistuneista toistoista oikein mitoitettuine tehtävineen. Kisoissa asiat eivät juuri koskaan mene niin hyvin kuin kotona ja siksi eläimen pitäisikin olla treenattu niin hyvin että huolimatta kaikista mahdollisista eteen tulevista yllätyksistä tulostavoitteeseen yllettäisiin tyydyttävästi. Että kokonaisuus olisi riittävän hyvä. Nuoren koiran kanssa pitäisi pystyä hallitsemaan omaan toimintaansa niin että koiran totaalisen hämmennyksen sijaan päästäisiin kokemukseen jossa koira kokee saavansa tukea ja hyväksyntää ohjaajaltaan. Sehän ei onnistu kovin helposti jos ohjaaja on kuin jähmettynyt kipsinukke joka selkeiden käskyjen sijaan saa suustaan ulos vain surkeaa pihinää. Eikä sellainen ole kovin reilua koiraakaan kohtaan.

Punainen lanka; sinne kokeeseen olisi joka tapauksessa suunnattava. Otetaan vaikka maksullisena hrjoituksena, keskitytään siihen että eläimellä olisi luottavainen olo ja tunne siitä että se pystyy suoriutumaan siitä mitä siltä vaaditaan. Jos ei mene ihan putkeen, niin sitten ei mene. Kuten ei elämä yleensäkään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti