Nero ja muutoksen tuulet

Blogi on viettänyt hiljaiseloa tänä kesänä mutta samaa ei voi kyllä sanoa omasta elämästä. Kaikenlaista uutta on ollut ilmassa jo jonkin aikaa ja elämässä tapahtuu muutoksia - suurin osa hyviä sellaisia.

Tarkkasilmäisimmät ovatkin jo huomanneet blogini uuden välilehden "Nero". Kun mieheni otti alkuvuodesta puheeksi toivomansa elämänmuutoksen (johon palaan myöhemmin), olin ensin ajatusta vastaan. Vaikka elämä ei todellakaan kohtele aina silkkihansikkain ja ole pelkkää ruusuilla tanssimista, olen kuitenkin pääsääntöisesti ollut omaan elämääni sangen tyytyväinen. Meitä on kuitenkin tässä 2 aikuista ihmistä omine haaveineen ja toiveineen ja pikku hiljaa aloin suhtautumaan mieheni ideaan hieman positiivisemmin. Kuinka ollakaan myös omia ideita virisi, pitäen sisällään ajatuksen pennun ottamisesta kasvamaan.

Ei, minulla ei tosiaankaan ollut varsinaisesti aikeita hankkia lisää koiria juuri nyt. Rex on parhaassa harrastusiässä  ja Suzy puolestaan on jo 8-vuotias; herkkä muutoksille ja melko valikoiva suhteessaan muihin koiriin. Kuitenkin,  let's face it, Suzyn kunto on sellainen että vaikka se voikin vielä elää ihan hyvää koiranelämää, siitä ei oikein ole juoksu- ja painikaveriksi nuoremmalleen. Jokainen joka tietää millaista meno on 40-kiloisen urosbokserin päästessä vauhtiin, ymmärtää tämän - kuten myös sen miten hyvää nuorelle koiralle tekisi päästä säännöllisesti juoksemaan ja telmimään samanveroisen kumppanin kanssa. Lisäksi koirat ovat elämäntapani - suola elämälle joka ilman niitä saattaisi olla melko tasapaksua. Mitä ihmettä minä tekisin ilman koiraharratusta??? Ikäerotkin olisivat sopivat ja jos olosuhteet muuten tulevat ajatusta... Siitähän se ajatus sitten lähti.

Ilmoitin sitten Kasvattajallemme että jos sellainen sopiva pentu sattuisi ilmaantumaan, sellainen jonka haluaisit itsekin pitää, niin meitä voisi ajatella. Ja niinhän siinä sitten kävi että eräänä kesäisenä päivänä viestiboksiini ilmestyi kuva meidän Nerosta.

Piti olla keltainen, juu... Värillä vaan ei väliä jos on muuten hyvä :)

Nero, aivan mielettömän ihana, lupaava ja hurmaava koiralapsi. Näin pennun ensimmäisen kerran sen ollessa reilu 3-viikkoinen ja hän esitteli ylpeänä kulmauksiaan ja livenä erittäin kaunista päätään. Asiaa vähemmän harrastavalle todettakoon että tuon ikäiset ovat yleensä tyyppiä marsu, joissa ei kulmausten ohella ole oikein päätä eikä häntääkään. Tällä on vähintäänkin kaikki mitä tarvitaan, minkä ohella sen luonne vaikuttaa oikein sopivalta laumaamme. Rohkea ja reipas poika jossa riittää potkua, mutta toisaalta rauhoittuu syliin ja on muutenkin sangen mukautuvainen tapaus. Odotan innolla pennun kasvamista!

Tätä kirjoittaessani Nero on meillä neljättä päiväänsä, tai kolmatta jos vain kokonaiset lasketaan. Alamme pikku hiljaa päästä kiinni jonkinlaiseen rytmiin. Isot koirat ovat molemmat aivan hullaantuneita pentuun, mikä varsinkin Suzyn kohdalla on kyllä yllätys - olin melko varma että pennun saavuttua se murjottaa vähintään viikon. Mutta ei, kumpikin on aivan ihastuksissaan, mikä on kyllä hieno asia. Toistaiseksi yhdessäoloa on vain valvotusti, pennun kokoero aikuiseen koiraan verraten on todella suuri eli mitään vahinkoja ei haluta sattuvaksi ja siksi toisekseen haluan käyttää tämän hyvän leimautumisajan hyväkseni.

Tähän ei voi olla rakastumatta!

Välillä (pääsee) joutuu tarhaan... nuorimies osaa olla vauhdikas käänteissään

Palaan Neron & muiden koirien kuulumisiin tuonnempana, mutta tähän loppuun vielä siitä tulevasta elämänmuutoksesta. Puhukoon kuvat puolestaan:

Laatuaikaa pellolla

Tänään starttasimme auton heti aamusta kohti Iiksenjoen suuntaa; osallistuimme Rexin kanssa yksipäiväiseen peltojälkisemmaan jonne kouluttajaksi saapui Annakaisa Loiri. Bongasin koulutuksen tarkkasilmäisen treenikaverini toimesta ja kuin ihmeen kaupalla saimme paikan - niitä oli nimittäin koirakoille tarjolla tasan 6 kappaletta.

Kokoonnuimme porukassa kurssin järjestäjän talon pihaan ja siitä sitten yhtenä letkana kohti peltoja. Tuntui vähän hassulta katsoa silmien eteen piirtyvää loistavaa vehreyttä; monena keväänä tähän aikaan ei ole päässyt vielä pellolle laisinkaan mutta nyt olimme jo toiseen koulutukseen osallistumassa. Kevät on siis todella ajoissa tällä kertaa.

Perillä aloitimme koirien läpikäynnillä, kukin osallistuja sai kertoa vähän koirastaan; sen iän ja rodun, mitä sen kanssa on tehty, onko erityisiä ongelmia jne. Sivumennen mainittuna on aina mukavaa havaita että niitä ongelmia on ihan kaikilla ja se kuuluu ihan asiaankin koiran kouluttamisen saralla.

Ensimmäiset jäljet poljettiin 3 ihmisen ryhmässä, pääsimme ensimmäiseen ryhmään Rexin kanssa. Saimme valita multapellon ja rehupellon välillä, näistä valitsin rehupellon. Tein melko lyhyen jäljen 2 kulmalla ja 3 esineellä. Jäljen ajaminen sujui kohtalaisen hyvin; kouluttaja kertoi että koirallani on hyvä nenä, se on innokas tekemään töitä minkä lisäksi sillä on hyvät, nopeat ja suorat ilmaisut. Sain paljon ohjeita sekä jäljen aikana että sen jälkeen; todella perusteellista kaikenkaikkiaan!

Kaikkien ajettua yhdet jäljet pääsimme ruokatunnin viettoon, kasteltuani itse jalkani perusteellisesti märällä pellolla päätin ajaa kotiin syömään ja vaihtamaan varusteita. Sivumennen mainittuna iltapäivän pelto oli tietenkin rutikuiva ja kumpparit tuntuivat auringonpaisteessa hieman liiallisilta, mutta aina ei voi voittaa :)

Iltapäivällä suunnittelimme jälkiä hieman sen mukaan mihin kukakin halusi puuttua, Rexin kanssa päätimme paneutua askel-tarkkuutteen tyhjällä alustalla harjoituksella jossa suoralta linjalta mennään tyhjälle pienelle kaarelle. Tämä harjoitus auttaa myös kulmaongelmien kanssa, joita meillä on pojan kanssa ollut. Kaarella koira joutuu kääntymään koko ajan ja käyttämään nenäänsä tiiviisti päästäkseen takaisin suoralle missä nameja on taas tarjolla. Ei mennyt ihan jokainen kaari ihan putkeen kiitos jäljen tallaajan (allekirjoittanut) joka onnistui jäljistä päätellen tallaamaan osan kaarista kuin humalassa horjahdellen. Saatiin kuitenkin onnistumisiakin ja se tunne miltä tuntuu kun asia menee oikein. Rexin kanssa pitää myös alkaa harjoittelemaan enemmän erilaisilla alustoilla, iltapäivän alusta oli koiralle vaikeampi ja se hieman näkyi jäljestämisessä. Erilainen alusta ei tässä kohtaa ei tarkoita metsäjäljen ajamista, koska nyt on päätetty jatkaa FH-jäljen saralla niin kriteerien täytyy työskentelyn suhteen olla suht stabiilit.

Koko päivähän siinä mennä hurahti, mutta hyvän asian puolesta. Kotona sitten koiralle ruokaa ja itselle sauna lämpiämään. Ja sitten vain suunnittelemaan seuraavia seikkailuja!

Kevätkausi avattu

Kylläpä on taas vähäiseksi jäänyt blogiin kirjoittaminen. Syyksi kelvannee eriasteiset kiireet sekä useammallakin tapaa sangen takkuinen kevät joka on vetänyt mieltä hieman matalaksi. Mutta uskottavahan se on, kesä on tulossa joka tapauksessa ja kenties blogikin sen myötä heräilee uuteen nousuun.

Viime viikonloppuna starttasimme kohti Lapuaa, suuntana Wanha Karhunmäki ja siellä ESR järjestämä kevätleiri. Kevyt Suomen poikki ajelu siis :) Lähtö itsessään ei (tietenkään) sujunut ongelmitta, sillä kesärenkaiden vaihdon jälkeen autoni alkoi pitämään ihmeellistä ääntä jarrutuksen yhteydessä. Alkuperäinen epäilys renkaan ja jarrupalan väliin jääneestä kivestä sai hieman isommat mittasuhteet kun selvisi että autossa on melko pahoja jarruongelmia, tai jos suoraan sanotaan niin melkeinpä ei jarruja ollenkaan :/ Onneksi mieheni luopui kiltisti omasta autostaan, niin päästiin kuitenkin lähtemään. Oma autokin on tätä kirjoittaessa jo korjattu.

Ahkerimmat leiriläiset olivat saapuneet paikalle jo torstaina ja treenit olivat täydessä käynnissä hurauttaessamme leiripaikan pihaan perjantain edistyttyä jo pitkälle iltapäivään. Majoittumisen ja koiran huollon jälkeen suuntasimme kodalle jossa nautimme illallista sekä vaihdoimme kuulumisia. Taisi siinä jokunen juomakin mennä...

Seuraavana aamuna sitten tositoimiin. Leirille kouluttajaksemme oli saapunut Reijo Rekorius yhdessä Martti Piipposen kanssa. Aamun piti alkaa luennolla, mutta tekniikan takkuillessa päädyimme jättämään luennon iltapäiväksi ja suuntaamaan jäljentekoon jo heti aamusta. Leiripaikan vieressä on isot pellot, mutta koska ne eivät olleet vielä täydessä jäljestämiskunnossa suuntasimme paikkaan missä oli isot nurmialueet käytettävissä. Paikka sijaitsi kosken rannalla, joten tunnelma oli täysin omanlaisensa.

Ensimmäiselle jäljelle lähdettiin ohjaajan hivenen miettiessä että mitähän tästä tulee. Koira on välillä ollut hieman ailahteleva suoritustensa osalta, minkä vuoksi syksyllä tuli aloitettua kutakuinkin alusta sen kanssa nämä peltohommat. Lisäksi koulutuksissa on aina oma tunnelmansa kouluttajan seuratessa herpaantumatta suorituksen edistymistä, minkä lisäksi paikalla on myös yleisö eli muut leiriläiset. Turhaan hermoilin, paalulta lähdettiin nenä maahan liimattuna ja siellä pysyi koko jäljen ajan. Jo muutaman askeleen jälkeen kouluttaja totesi "mukavan maavainuinen koira" ja koko jäljestämisen ajan se sai kehuja tarkasta työskentelystään. Palautetta tuli lähinnä lähdöstä, joka oli hieman hektinen, sekä lopusta jossa omat toimeni niinikään vaativat korjausta. Suoruus on mielestäni hyvä ominaisuus kouluttajassa, eikä vähiten kun siihen liitetään suuri tietämys siitä asiasta mitä ollaan tultu harjoittelemaan.

Paalulta eteenpäin, ohjaajalla tiukka etukeno

"kestää kohtuuhyvin häiriötä" totesi kouluttaja

Melko maavainuinen se tosiaan on...

Runsaan lounaan jälkeen siirryimme luennolle, joka kesti 3 tuntia. Tiesin että kouluttajamme tietää FH-jäljestä lajina kaiken tietämisen arvoisen ja vähän ylikin, mutta silti olen aivan pyörällä päästäni sen tietomäärän suhteen mitä hän tuon luennon ja viikonlopun käytännön harjoitusten aikana pystyi meille tarjoamaan. Ihan kaiken alkaen siitä millainen koira sopii lajiin, millainen ohjaajan pitäisi olla, millaiset varusteet... En pitkästynyt kertaakaan! Koulutus oli kokonaisuutena aivan superhyvä, ihan paras kaikista tähänastisista joihin olen itse osallistunut. Mitenkään toki väheksymättä niitä aiempia. Loppupäivästä ohjelmassa oli tottiksia sekä tietenkin illanvietto kodalla, todella hyvä päivä kaikenkaikkiaan.

Seuraavaan aamuun kun herättiin niin totesin että Rexin maha vinkuu ja koira vaikutti muutenkin hieman vaisulta. Koira ei ole yleensä lainkaan herkkävatsainen,  mutta ruokinta leirillä verraten kotioloihin on epäsäännöllistä koska esimerkiksi ennen koulutusta koiralle ei anneta ruokaa ainakaan suurta annosta. Annoin koiralle vähän ruokaa, kerroin asiasta kouluttajalle ja sovimme että tuon sen pois jo ennen paalua mikäli ei siihen mennessä vaikuta omalta itseltään ja jäljestäkin tehtiin varmuuden vuoksi lyhyt. Loppujen lopuksi Rex kuitenkin piristyi, pääsimme jäljestämään ja koira työskenteli samanlaisella varmuudella kuin edellisenäkin päivänä & ilmaisuakin kehuttiin nopeaksi. Paitsi omasta jäljestäni sain taas runsaasti oppia seuraamalla myös muiden jälkiä; koirien ja ohjaajien toimintaa sekä kouluttajan näkemyksiä niihin.

Nuorimies töissään

Esinekin löytyi

Koko viikonlopun aikana sain todella paljon tietoa kaikesta FH-jälkeen liittyvästä; tärkeimpinä asioina omaan mieleeni jäi mm. se miten koira otetaan autosta, miten siirrytään paalulle ja miten pitkä tämä matka saisi eri koulutusvaiheissa olla, ja miten paalulla toimitaan. Kuulemma suuri osa tuloksia tössitään jo tässä ja täytyy myöntää että omissa toimissa todellakin oli ja on korjaamisen varaa. Koiraa ei kannata laskea jäljelle mikäli se ei ole oikeassa mielentilassa ja tähän se nostetaan siinä ajassa kun siirrytään autosta paalulle. Sain runsaasti ohjeita ihan kädestä pitäen näytettynä siihen kuinka koiraa pidetään oikeassa tunnetilassa jäljestämisen ajan - tietenkin koira vastasi kokeneen kouluttajan otteisiin heti - ja myöskin runsaasti ohjeita siihen miten esineillä tulee toimia. Kouluttaja totesi että koirani on jo opeissaan sen verran pitkällä että sen voi antaa toimia itsenäisemmin, kuitenkin niin että ohjaaja on valmiina puuttumaan asiaan heti tilanteen niin vaatiessa. On todella tärkeää että jatkossa harjoitukset suunnitellaan huolella jo ennakkoon ja lisäksi pitäisi pitää huolta siitä että ne eivät koskaan epäonnistu. Tämähän onkin sitten helpommin sanottu kuin tehty... Sain leirillä runsaasti ajatuksia siihen miten harjoituksista tehdään koiralle motivoivampia. Esimerkiksi harjoitusten ei tarvitse olla aina pitkiä, vaan lyhytkin harjoitus vie onnistuessaan koiraa eteenpäin. Olin todella otettu siitä miten hyvin kouluttaja huomioi kaikessa tekemisessä koiran; vaikka laji on vaativa sen harjoittamisesta ei saa tehdä koiralle liian vaikeaa, vaan jäljet tulee tehdä niin että koiran on mahdollista niistä suoriutua. Sain myös paljon ajatuksia sen suhteen miten sangen merkityksellisenä pitämäni asiat eivät koiran näkövinkkelistä katsoen merkitse välttämättä yhtään mitään, eli liian varovainenkaan ei kannattaisi olla. Kaikenkaikkiaan tunne oli se että pää on räjähtämäisillään kaikesta uudesta tiedosta ja innostus lajia ja harrastamista kohtaan sai taas runsaasti myötätuulta.

Loppupäiväksi laitoin oman koirani lepäämään ennen pitkää kotimatkaa ja seurasin muiden treenejä tottisten ja purujen merkeissä. Tälle leirille lähdin hieman ajatuksella että mikähän se meidän lajimme jatkossa olisi ja sain vahvistusta sille että kannattaa jatkaa jäljen kuninkuuslajia - sitä joka kaikessa vaativuudessaan itseäni eniten kiinnostaa ollen se suurin unelmani. Keskustelimme koirastani kouluttajien kanssa ja sellaiseen tulokseen päädyttiin että maastot kannattaa nyt ainakin toistaiseksi unohtaa ja vahvistaa sitä tarkkuutta mitä koiraan ollaan saatu. Maastoja ei tarvitse sulkea pois loppuiäksi, vaan toistaiseksi että saadaan koiraa vahvemmaksi. Tottisten saralla jatketaan kuten ennenkin, eli taistelu hyppyjen ja noutojen saralla jatkukoon ja esineruutukin pidetään muistissa. Kokonaisuutena olen erittäin tyytyväinen leirin antiin ja tietenkin odotan jo innolla seuraavaa. Kesästä nyt puhumattakaan!

Koska elämässä tulee aina muutoksia ja osa niistä on ihan mukaviakin, niin laitetaan loppuun pari kuvaa jotka viittaavat tulevaan talveen (nautitaan nyt ensin kesästä kuitenkin). Lämpimän treenihallin puuttuessa päätimme tarttua toimeen ja siinä sitä harjoitustilaa nyt olisi tarjolla kaikille halukkaille. Katsotaan ensi talven yli miten kysyntää riittää ja miten hyvin pystymme koiraharrastajien toiveisiin vastaamaan. Eikä tarvitse ainakaan itse kärvistellä ulkona pakkasessa!

Siellä sitä olisi, 500-600 neliötä treenitilaa - kelpaisiko?

Hallia sisältä. Pohjaksi tulee keinonurmi

Vuosien varrella koettua - hemangiosarkooma

Tämän päivän koirat sairastavat siinä missä me ihmisetkin. Eriasteisten tuki- ja liikuntaelinten vaivojen ohella niillä tavataan aivan samoja sairauksia kuin meillä kaksijalkaisillakin. Luultavasti koirat ovat sairastaneet aina, nykyajan toteamis- ja hoitometodit vain ovat tehokkaampia kuin ennen. Ihan kaikkea ei vielä tänäkään päivänä pystytä hoitamaan.

Tänä keväänä tulee kuluneeksi 4 vuotta siitä kun rakas koirani Iita menehtyi syöpään. Sairauteen joka on tilastoissa nouseva kuolinsyy niin koirilla kuin meillä ihmisilläkin. Iitan sairastuminen ja kuolema oli järkyttävä kokemus, josta en pystynyt puhumaan pitkään aikaan. Nyt kun aikaa on kulunut, ajattelin kuitenkin jakaa kokemustani ja ajatuksiani aiheeseen liittyen. Jos siitä olisi hyötyä jollekin joka painiskelee saman asian kanssa?

Se oli ihan tavallinen toukokuinen torstai, kun palasin töistä kotiin ja menin ensi töikseni päästämään koiriani ulos. Huomioni kiinnittyi Iitaan, joka tavanomaisen riehakkuutensa sijaan vaikutti käyttäytyvän epätavallisen vaisusti. Koira pälyili minua jotenkin hermostuneen näköisenä; seisoi sahapukkimaisessa asennossa selkäkarvat pörhöllään. Hetken asiaa ihmeteltyäni ja todettuani ettei koira missään nimessä ole normaali oma itsensä, soitin eläinlääkäriasemalle. Mietimme että allergiaan ja atopiaan taipuvainen koirani olisi kenties voinut saada jonkinlaisen keväisen reaktion ja päädyimme antamaan koiralle kortisonia sekä seuraamaan sen vointia. Seuraavalle päivälle voisin sitten varailla aikaa, jos sellaista vielä tarvittaisiin. Kortisonia antaessani sain ensimmäiset viitteet siitä että jotain on enemmän kuin vähän pielessä: koiran suun limakalvot olivat epätavallisen vaaleat, lähes valkoiset. Soitin uudelleen eläinlääkäriasemalle ja sovimme ajan seuraavalle päivälle.

Seuraavana aamuna koirani oli, kiitos kortisonin, oma riehakas itsensä. Sen suun limakalvojen väri oli palautunut normaaliksi ja oikeastaan ainoa havaittava ero edellisiltaan verrattuna oli sen hivenen turvonnut vatsa. Oma eläinlääkärimme ollessa lomalla pääsimme vieraamman eläinlääkärin tarkasteltavaksi. Koira tutkittiin päällisin puolin, siitä otettiin verikokeita ja röntgenkuvat. Verikokeissa näkyi anemia, joka tosin eläinlääkärin mielestä oli lähtenyt jo korjautumaan, röntgenkuvissa puolestaan näkyi nestettä vatsaontelossa. Eläinlääkäri epäili kyyn puremaa tai myrkkyä, jotka molemmat minusta tuntuivat kovin epätodennäköisiltä vaihtoehdoilta. Koska koiran yleistila oli tutkimushetkellä sangen hyvä, päätyi elänlääkäri päästämään meidät kotiin, odottamaan seuraavalla viikolla lomaltaan palaavaa omaa eläinlääkäriämme. Kysyin asiaa moneen kertaan ja minulle vakuutettiin että koiran vointia voi vallan hyvin seurata seuraavaan viikkoon, ja saimmekin uuden ajan seuraavan viikon keskiviikolle. Näin jälkikäteen ajatellen se tuntuu käsittämättömältä.

Lauantaihin asti kun elettiin, niin koirani siihen asti sangen hyvä vointi romahti. Sitä ei voi kuvata millään muulla tavalla. Kauhuissamme aloimme tavoittelemaan päivystävää eläinlääkäriä, jollainen sattui tällä kertaa löytymään Ilomantsista. Tässä vaiheessa osasin jo epäillä yhtenä mahdollisuutena että koirallani on revennyt kasvain jossain sisäelimessään ja puhelimessa kerroin eläinlääkärille huoleni siitä saammeko sen elävänä päivystykseen saakka. Eläinlääkäri totesi meille puhelimessa ettei päivystysaikaan pysty ihmeitä tekemään, mutta ensiapua pystyy kyllä antamaan. Lähdimme matkaan huojentuneina siitä että vastassa on eläinlääkäri jonka tiesimme erittäin päteväksi.

Ilomantsiin päästyämme eläinlääkäri tutki koiramme nopeasti ja otti siitä verikokeet. Päivystysajan vuoksi emme saaneet verikokeiden tuloksia heti, mutta veren koostumuksen perusteella eläinlääkäri päätteli että yhtenä vaihtoehtona voisi mahdollisesti olla autoimmuunisairaus AIHA. Hoitomuotona on kortisoni suurella annostuksella ja sitä koiralle laitettiinkin välittömästi. Jollain tavalla eläinlääkärikäynti oli huojentava; vaikka meille jo tässä vaiheessa oli selvinnyt että koiramme on erittäin vakavasti sairas, saimme kuitenkin hetkeksi toivoa siitä että sairaus saattaisi olla hoidettavissa. Tätä ajatusta tuki Iita, joka jo kotimatkalla alkoi piristymään. Seuraavana aamuna se oli taas kutakuinkin normaali oma itsensä, lukuunottamatta sen mahaa joka jatkoi turpoamistaan. Saatoimme viettää rauhallisen sunnuntaipäivän kevätauringosta nauttien. Se olikin sitten viimeinen päivä kun kevätauringosta hetkeen nautittiin.

Sunnuntaina voimissaan

Maanataina lauantaina päivystänyt eläinlääkäri soitti minulle; verikokeen tulokset olivat saapuneet ja ell ilmoitti aloittavansa koiralleni kortisonin lisäksi antibioottikuurin; sen lisäksi että sen veriarvot olivat täysin sekaisin myös tulehdusarvot olivat nousseet hälyttävän korkeiksi. Painelin koetulosten ja lääkereseptien kanssa lomaltaan juuri palanneen omaeläinlääkärimme vastaanotolle ja kävimme tilanteen lyhyesti läpi. Koska koira oli reagoinut kortisonilääkitykseen suotuisasti, päädyimme jatkamaan sitä sekä rauhoittamaan tilannetta antibioottikuurilla. Keskiviikkona sitten alkuperäisen suunnitelman mukaisesti ultraisimme koiran ja katsoisimme jatkoa. Olen moneen kertaan miettinyt olisiko minun pitänyt vaatia koiralle aikaa aiempaan ajankohtaan, mutta tulehduksen rauhoittamisen vuoksi katsoimme järkeväksi menetellä näin. Lisäksi, vaikka koiran veriarvot olivat sekaisin ne eivät olleet niin huonot että olisivat vaatineet esimerkiksi välitöntä verensiirtoa. Palasin siis kotiin ja aloitin koiralleni antibiootin muun lääkearsenaalin lisäksi.

Keskiviikkona koira alkoi olemaan jo melkoisen väsyneen oloinen, mutta jaksoi esittää reipasta vastaanotolla. Koiran sisäelimet ultrattiin ja vika saatiin paikallistettua pernaan. Pernassa oli jotain ylimääräistä, minkä vuoksi se oli revennyt ja aiheuttanut verenvuodon vatsaonteloon. Koska pernasta ei mielellään oteta koepaloja (jäävät herkästi vuotamaan) ja koska tilanne muutenkin vaati nopeaa ratkaisua päädyimme pikaiseen leikkaukseen seuraavana päivänä. Eläinlääkäri perui muiden aikoja saadakseen leikkauksen mahtumaan aikatauluihinsa. Ilman koepalaa on mahdotonta tietää onko pernassa oleva muutos hyvän- vaiko pahanlaatuinen; koiralla voi olla aivan jättiperna jonka muutokset ovat kuitenkin hyvänlaatuisia ja vastaavasti taas ulkoisesti sangen pieni muutos voi olla fataali. Koska varmaa on että aikuinen koira voi kuitenkin elää ilman pernaa, päädyimme antamaan koiralle mahdollisuuden. Eläinlääkärin kanssa käytiin läpi eri vaihtoehdot ja sovittiin että mikäli tilanne näyttää pahalta koiraa ei enää herätetä leikkauksesta vaan sen annetaan nukkua ikiuneen. Näillä tiedoilla varustettuna poistuimme odottamaan seuraavaa päivää - selvisin lähes autoon saakka itkemättä.

Torstai-aamuun mennessä Iitan vointi oli jo todella heikko, eikä se jaksanut enää normaaliin tapaansa välittää ympäristöstään. Sovimme että Iita viedään eläinlääkäriasemalle heti sen avauduttua, odottamaan leikkaustaan. Koira saatiin näin tippaan ja sen vointia pystyttiin seuraamaan tehokkaammin kuin olisimme kotona pystyneet tekemään. Meillähän oli normaalit työpäivät edessä molemmilla. Normipäivästä ei voi kyllä puhua kun sen päivän sujumista ajattelee, mutta iltapäivään ehdittyämme sain kauhunsekaisin tuntein odottamani puhelun. Koiralla kasvain pernassa, perna haljennut ja koira menettänyt paljon verta. Perna poistettu. Maksassa pieni muutos, muuten kaikki puhdasta - ei mitään minkä perusteella tarvitsisi välittömästi lopettaa, aletaan herättämään koiraa. Riemuissani välitin terveiset vähintään yhtä huojentuneelle miehelleni ja aloimme odottamaan klo 18 jolloin saimme luvan hakea koiran kotiin.

Kipeänä

Saattaa olla että koirallesi on pitänyt tehdä nukutuksessa jonkinlainen pienehkö toimenpide. Näistä koiran kotiin noutaminen noudattaa aina tietynlaista kaavaa; yleensä vastassa on ollut sangen kännissä oleva yksilö, joka kuitenkin tietyllä tavalla kirkassilmäisenä siellä odottelee ja on mitä suurimmalla innolla lähdössä kotiin. Heti vastaanotolle päästyämme menin katsomaan koiraani ja totesin tilanteen poikkeavan näistä aiemmista kokemuksistani melkoisesti. Kuolemansairas oli ensimmäinen sana joka tuli mieleeni. Muistan sen kaksijakoisen tunteen kun riemu siitä että koira on selvinnyt tähän asti sekoittui pelkoon siitä miten pärjäämme sen kanssa kotona.

Ilta ja yö olivat tosi vaikeita. Koska Iita ei pystynyt kävelemään, saimme lainaksi paarit joilla saatoimme sitä kuljettaa. Onneksemme meillä oli siihen aikaan suurikokoinen tila-auto jonne saatoimme koiran paareineen työntää kuljetuksen ajaksi, vähän niinkuin koira-ambulanssiin. Suuren leikkauksen ja lääkityksen vuoksi sekava, levoton ja kipeä koira vaati jatkuvaa tarkkailua eikä meidän perheessä seuraavana yönä juurikaan nukuttu. Jollain tavalla siitä yöstä, koiran kanssa patjalla lattialla aikaa viettäen, kuitenkin selvittiin ja aamun tultua lähdimme sovitusti viemään koiraa takaisin ell-asemalle tiputukseen. Siinä koiraa paareilla kantaessamme muistan ajatelleeni lämmöllä miestäni, joka koirien vuoksi venyy tarvittaessa aika pitkälle. Kuljetettuaan meidät perille mieheni poistui töihinsä; minä sen sijaan jäin viettämään sovittua vapaapäivää koirani seuraksi. Eläinlääkäriasemalla sanoivat ettei läsnäoloni ole välttämätöntä, mutta halusin kuitenkin olla paikalla ja näin jälkikäteen ajatellen olen iloinen että sen tein. Ne olivat onnellisia hetkiä, seuraten piristyvää koiraani täynnä toivoa sen toipumisesta. Elettiin siis perjantaita.

Perjantain ja lauantain välinen yö sujui jo paljon paremmin ja lauantaihin mennessä olimme melko ällistyneitä siitä miten nopeasti koiran toipuminen lähtee käyntiin. Pienen pieniä ruoka-annoksia saava koirani söi ne uskolla, nurkuen lisää ja alkoi jo tapailemaan leluaankin. Sen jalat alkoivat kantamaan vähän kerrassaan ja saatoimme käyttää sitä jo ulkona tarpeillaan - ulos ja sisään kuljettiin kantamalla mutta tarpeensa koira teki jo omilla jaloillaan itseään kannatellen. Tässä vaiheessa olimme melko väsyneitä mutta täynnä toivoa koiran toipumisesta. Koiran joka näytti hyvin päättäväisesti uskovan asiaan itsekin.

Sunnuntaina hyvä toipuminen näytti jatkuvan, kunnes jossain vaiheessa aamupäivää tuli komplikaatio. Koiran siihen asti hyvänä jatkunut vointi heikkeni yhtäkkisesti ja katsoessani sen suuhun huomasin limakalvojen muuttuneen taas vaaleiksi. Verenvuoto jossain. Saimme koiraa hoitaneen eläinlääkärin kiinni ja yritimme lääkitä koiraa, mutta valitettavasti mitään ei ollut tehtävissä. Olisi ehkä ollut jos olisimme saaneet koiran heti uuteen leikkaukseen, mutta valitettavasti - ja onneksi - se ei ollut mahdollista. Urheasti taistellut koiramme poistui tästä maailmasta ja elämästä äitienpäivänä 2012.

Iitan kuoleman jälkeen koin jonkinlaisen hetkellisen henkisen romahduksen. Jotain meni rikki ja sen korjautumisessa on mennyt aikansa. Kuolema itsessään on hyvin luonnollinen asia, me kaikki kuolemme joskus. Pidän myös asiaan kuuluvana sitä että omistaja saattaa lemmikkinsä viimeiselle matkalleen, niin sen kuuluu mennä koska lemmikillä maallinen vaellus on yleensä ihmisen elinikää lyhyempi. Mutta se että joutuu hautaamaan vain hetkeä aiemmin elinvoimaa ja elämänhalua puhkuneen koiransa - se tuntui maailman suurimmalta vääryydeltä silloin. Iitan kuoleman jälkeen olin vakuuttunut siitä etten koskaan enää halua koiraa, enkä varsinkaan bokseria. Sittemmin tilanne muuttui ja tarinaa jatkaa nuori Rex - kuninkaan mukaan nimetty keisarin poika :) Toivotaan että onni on myötäisempi hänen kanssaan, kuten tietysti myös Suzyn kanssa.

2 päivää Iitan kuoleman jälkeen saimme puhelinsoiton eläinlääkäriltämme. Tulokset olivat tulleet. Iitan kasvain oli hemangiosarkooma. Tämäntyyppiset kasvaimet ovat paitsi pahanlaatuisia, myös erittäin aggressiivisesti käyttäytyviä. Ne saavat alkunsa joko sydämestä tai, kuten Iitan tapauksessa, pernasta ja ne leviävät verisuonia pitkin vieden tuhoa mennessään - siksi niistä käytetään myös termiä verisyöpä. Ennuste tämänkaltaisissa kasvaimissa on erittäin huono, eläin voi menehtyä verenvuotoon ilman ennakoivia oireita. Itkin taas puhelimessa ja niin teki eläinlääkärikin. Yritimme niin paljon ja parhaamme, mutta kuitenkin turhaan. Lopputulosta ei olisi muuttanut mikään.

Summa summarum: miten menettelisin jos jompikumpi nykyisistä tai mahdollisesti tulevista koiristani sairastuisi syöpään? Iitan kohdalla yritimme, koska emme tienneet onko kysymyksessä pahan- vaiko hyvänlaatuinen kasvain. Mahdollisuudet olivat 50/50 ja jälkimmäisessä tapauksessa lopputulos olisi voinut olla hyvä. Jos olisin tiennyt että koirallani on näinkin agressiivinen syöpä, se olisi päässyt pois samantien. Leikkausta ei oltaisi missään tapauksessa edes yritetty. Syövän lajikkeesta riippuen; jos koira pystyisi tautinsa kanssa elämään, saisi elää niin kauan kuin sen laadukkaasti ja kivuitta pystyisi tekemään. Mihinkään syöpähoitoihin meillä ei tietoisesti lähdettäisi. Koska koiralla on oikeus ja meillä koiranomistajilla velvollisuus.

Aina muistoissa, ikuisesti sydämessä <3

Uuteen vuoteen

Vuosi on taas kuin huomaamatta vaihtunut. Vuodenvaihdetta itsessään juhlittiin ystävämme 50-vuotispäivillä; todella onnistuneet juhlat hyvässä seurassa, hyvää ruokaa ja juomaa nauttien. Koirat eivät tälläkään kertaa pelänneet raketteja, seikka mistä jaksan iloita aina vuoden vaihtuessa. Toivotamme vuoden 2016 tervetulleeksi, samalla kun toivomme sen olevan hieman edellisvuotta helpompi.

Arkeen on sittemmin palattu ja - kuten usein tammikuussa - mahtavan pakkasjakson saattelemana. Kun mittarin lukemat painuvat -30 asteeseen tai lähelle sitä, jäävät ulkona tapahtuvat aktiviteetit sangen vähäisiksi. Aika menee lähinnä taloa lämmittäessä, sekä tuumaillessa miten saisi koirille järjestettyä sen verran liikuntaa etteivät vallan villiintyisi. Autollakaan ei mielellään ajele, ellei ole suunnilleen pakko (lue töihin ja takaisin). Elämä on siis pakkasten aikaan aikamoista hiljaiseloa, vähän niinkuin eskimot igluissaan.

Joku tahtoisi ulos pakkasellakin...

...joku taas ei niinkään

Lauantaina saimme hetkellisen helpotuksen säähän. Talven tehdessä tuloaan -16 astetta tuntuu pirullisen kylmältä, vaan eipä tunnu enää sitten kun ollaan viikkosotalla kärvistelty huomattavasti kylmemmissä lukemissa. Päivä aloitettiin kunnon lenkeillä ilahtuneiden koirien kera. Itselle fleecekerrasto, villapaita, toppahousut, toppatakki, kypärämyssy ja villapipo, jalkoihin kuomat kera villasukkien sekä käsiin vuohennahkaiset karvarukkaset. Unohtamatta pakkasvoiteita jo kertaalleen paleltuneeseen naamaan. Koirille back on track-takit sekä niiden päälle toppatakit ja ei kun menoksi. Olipa ihanaa ja koiratkin nauttivat toden teolla.

Pakkasilla nautittiin lelusta...

... tietenkin siitä yhdestä ja ainoasta :)

Iltaa jatkettiin kulttuuripläjäyksen merkeissä, eli käväsimme teatterissa katsomassa Metsäjätti nimisen esityksen. Tälläydyin mekkoon ja saappaisiin - kelin kiristyessä ja Joensuun Kaupunginteatterin lämmityksen tietäen toki taas paksummat sukkahousut ja villasukat saappaiden alle, kuinkas muutenkaan... Esitys ei mielestäni ollut mitenkään tajunnan räjäyttävä, mutta kyllä sen katsoi ja 2.5 tuntia sujui sen merkeissä sangen sutjakkaasti. Pisteet miehelleni joka jaksaa järjestää tilaisuuksia päästä hieman tuulettumaan :)

Maanantai-aamua aloitettiin taas -27 asteen pakkasessa, joka sittemmin on onneksi alkanut hieman lauhtumaan. 5-10 pakkas-astetta olisi mielestäni vielä siedettävää, mutta tyydytään toki ennusteiden mukaisiin 15-20 asteeseenkin, kun ei muuta voi. Yritetään kestää ja pysyä toimintakykyisinä, pitää Rexiä näyttely&treenikunnossa & Suzya muuten vain kunnossa ja ODOTELLAAN KESÄÄ.

Suzyn päiväkirja - Joulu 2015

Taas eletään sitä aikaa kun se jouluhomma tuli ajankohtaiseksi. Tiedättehän, se puu tuodaan sisälle taloon, paistellaan isoa ihanaa lihamötikkää pitkin yötä ja silleen. Minulla alkaa olemaan jo sen verran ikää että huomaan tiettyjen asioiden toistavan itseään. Mamma sanoo että ne on perinteitä, ja kuulemma hyvä asia. Tiedä hänestä sitten.

Meidän pihaporo, valaisee mukavasti

Tänä jouluna perinteitä ei noudatettu ainakaan sään suhteen. Pahasti näytti siltä että saadaan lämmin ja mutainen joulu. Viime hetkillä satoi kuitenkin jotain lumentapaista joka juuri ja juuri riitti peittämään maan ja puut valkoisuudellaan. Märkää ja ällöä sekin oli, mutta ei pidä kuulemma valittaa kun se oli niin kaunista. Nyt ei tosin enää ole kaunista, kun ollaan palattu takaisin siihen mutavaiheeseen.

Jouluinen yksityiskohta

Sitä joulua päästiin viettämään asiaan kuuluvien siivous- ja muiden vaiheiden jälkeen. Oikeastaan me aloitettiin jo edellisiltana, kun telkkarista tuli sellainen elokuva nimeltään Mamma Mia! mistä mamma kovasti tykkää. Tunnelma oli oikein mukava, kun edessä oli kuulemma monta vapaapäivää jolloin saadaan olla yhdessä. Sehän se on parasta näissä juhlapyhissä.

Lisää jouluisia yksityiskohtia

Jouluaamuna me sitten koristeltiin kuusta (Rex yritti tietenkin varastaa koristeita minkä ehti), maisteltiin kinkkua (hyvää!), katseltiin telkkarista lastenohjelmia ja käytiin vähän ulkoilemassakin. Sitten myöhemmin päivällä ne ottivat auton ja lähtivät viemään kynttilöitä haudoille - perinne sekin kuulemma. Tänä vuonna kynttilöitä oli yksi enemmän kuin aiemmin, mistä mamma on kauhean surullinen. Mutta kyllä me saadaan sitä aina vähän piristettyä.

Kontiolahden kylän joulukuusi

Sen kynttilähomman jälkeen me päästiin joulusaunaan, missä olin tietenkin ensimmäisenä ylälauteilla. Rakastan saunomista ja tietenkään yksi kerta ei riitä vaan käyn ottamassa useammat löylyt. Mamma sanoo että olen niitä ainoita koiria jotka osaavat pidättää läähätystäkin, saadakseen olla kauemmin saunassa. Sitten kun alkaa läähätyttää, joutuu jäähylle. Tyhmempikin kai tajuaa että ei kannata läähättää?

Jouluseppele

Saunan jälkeen me siiryttiin sitten joulupöytään, tosin suureksi tyrmistyksekseni meille ei oltu katettu ja ne mässäilivät ihan keskenään. Saatiin me kyllä sitten omiin kuppeihin vähän maistiaisia herkuista, mutta määrällisesti ei kylläkään niin paljon kuin mitä isäntäväki näytti nauttivan. Epäreilua! Mamma söi ison annoksen lanttulaatikkoa nauttien punaviiniä palan painikkeeksi, seikka mitä se myöhemmin totesi katuvansa aika tavalla.

Se puu

No, iltaan kuuluu vielä yksi perinne, eli sellaisia rapisevia paketteja availlaan ja niistä löytyy sitten kaikkea kivaa. Me saatiin Rexin kanssa mm. sellaiset uudet ihanat lelut; Rex tietenkin repi omansa kappaleiksi lähes saman tien mutta minun on vielä yhtenä kappaleena. Yleensäkin leikin nätisti leluilla, enkä riko niitä kuten eräät nimeltä mainitsemattomat... Rex leikki sitten loppuillan niiden lahjojen laatikoilla ja se näytti niin hauskalta että osallistuin puuhaan itsekin. Ihanaa pahvisilppua joka paikassa...

Minun uusi leluni <3

Periaatteessa se joulu olisi kai tässä, mutta itse asiassa meillähän alkoi varsinaisesti tapahtumaan vasta jouluyönä. Nukkumaan mentyään mamma tuli kauhean huonovointisesti ja alkoi oksentamaan jo ennen kuin pääsi kunnolla sängystä ylös. Tässä vaiheessa toteaisin närkästyneenä että tulee kyllä sanomista joka kerta kun minä oksennan matolle, mutta mitään ei puhuttu vaikka mamma oksensi ikkunaverholle. Koko yön se sitten ramppasi oksentamassa, välillä pyttyä halaillen ja välillä pytyllä istuen ja lavuaariin oksentaen. Ei jaksanut kuulemma enää välittää. Minusta se meno kaikkineen oli niin uskomatonta että parkkeerasin itseni olohuoneeseen enkä tullut sieltä muiden seuraan nukkumaan koko yönä. Kerta kaikkiaan paheksuttavaa menoa! 12 tuntia sitä rallia kesti, mamma näytti aika räjähtäneeltä kun se lopulta päättyi.

Mamman uusi kynttelikkö

No, joulu on sittemmin jatkunut, ollaan saatu olla yhdessä ja mammalle alkaa taas herkutkin maistua. Tosin ei aio kuulemma koskea lanttulaatikkoon, eikä punaviiniinkään.

Sellaista meille, mitenkäs teidän joulut meni? Hyvin, toivottavasti!

Yours, Suzy <3

Hyvää Joulua