Tyttö vai poika?

Vuosikausia minulla oli unelma suuresta keltaisesta urosbokserista. Viiden nartun verran ehdin harjoitella ennenkuin unelmani toteutui ja ehkä hyvä niin. Tässä rodussa urosta ei mielellään suositella ensimmäiseksi koiraksi ja siinä vaiheessa kun hankintaan lopulta päädyin, oli korviini kantautunut mitä monimuotoisin kattaus erilaisia kauhuskenaarioita jollaisia vahvan uroksen omistamisesta voi seurata. Nyt kun kokemusta on jo jonkin verran karttunut, ajattelin listata joitakin havaintojani asiaan liittyen. Ihan varsinaisesta asiantuntijuudesta ei ehkä voitane vielä puhua - siinä missä narttujen kanssa on tullut touhuttua jo yli 20 vuotta, jää uroksen kanssa vietetty aika noin kymmenykseen siitä. Mutta kokemukset karttuu ja havaintoja on tehty :)

Uroskoirat on jäätävän isoja ja vahvoja. Totta, urokset on tosiaan isompia. Eron huomaa jo pentuna, omakohtaisesti paitsi itse koiran koossa luuston vahvuuksineen, myös hammaskaluston koossa ja toimivuudessa. Mikään ei ole koko elämäni aikana purrut yhtä lujaa kuin tuo kotonamme elävä koiraherra pentuaikoinaan. Uroskoiralle kaikki pannat ja takit on pääsääntöisesti noin 10 cm isompia kuin mitä narttu tarvitsee ja kaikkea mitä sille syötetään - alkaen ruoasta päätyen matolääkkeisiin - tarvitaan hieman enemmän. Niinikään siinä missä narttu leikkii sievästi pehmoleluillaan, pitää urokselle hankkia suunnilleen ratakiskon vahvuutta edustava tekele, ainakin meillä.
Koirien kooissakin toki on yksilöllisiä eroja; on pieniä uroksia ja isoja narttuja. Pentuajan koolla ei välttämättä ole mitään tekemistä aikuiskoon kanssa; nimimerkillä omistanut nartun joka enimmillään edusti 36 kiloa pelkkää iloa :) Hevosihmisenä on todettava noin ylipäätään että kaikki on niin suhteellista - hevoseen verrattuna koira on kooltaan aika pieni vaikka olisikin rotunsa isompi edustaja. Jos hevosia pystyy hallitsemaan, niin kyllähän nyt yhden koirankin. Kysymys on ehkä enemmänkin taidosta, ei niinkään voimasta.

Kotimatkalla pissatauolla. Olihan se vankka poika :)

Sirompi Suzy suunnilleen saman ikäisenä. Kuva H. Vuorinen

Urokset on hankalampia kuin nartut. En allekirjoita tätä, tosin korostan että kokemusta on vain yhdestä uroksesta jonka sydän on pohjimmiltaan puhdasta kultaa. Toki kaikelle räyhäävä, sonnin kokoluokkaa edustava dominoiva uros voi ollakin pirunmoisen hankala, mutta väittäisin että ihan yhtä hankala voi olla täpäkän puoleinen, nollasta sataan sekunnin murto-osassa kiihtyvä ja koiratappeluita kaihtamaton narttu. Kun nartut päätyvät tappelemaan, niin ne todellakin usein tappelee niin että toinen tai molemmat kuolee jollet mene väliin. Vastaavissa tilanteissa olen kuullut uroskoirien lähinnä selvittäneen välinsä, olkoonkin että on siinäkin menossa saatettu jokunen tikki tarvita. Nartuilla on lisäksi usein sellainen piirre että kyseenalaistavat asioita ja osaavat käyttää tilaisuudet venkoiluun hyväkseen. Uros on ehkä hieman suoraviivaisempi putkiaivo, ainakin tuo oma tuntuu taipuvan tahtooni kun tarvittaessa kerran sanon asiasta hieman painavammin. Lyödä tai muutenkaan pahoinpidellä ei ole tarvinnut kumpaakaan, ihan maalaisjärjellä ja positiiviseen vahvistamiseen pohjaten ollaan pärjätty. Molemmista sukupuolista kuitenkin toteaisin että rotunsa normaaleina edustajina tarvitsevat johdonmukaista otetta ja kunnollisen tapakasvatuksen. Tämä ei ole laiskan ihmisen rotu! Muutoin voi olla hankalaa, edustipahan koira sitten ihan kumpaa sukupuolta tahansa.

Piti sitä näyttelyihinkin vähän kouluttaa...

Uroksilla on aina tytöt mielessä. No joo, onhan se vähän niinkin. Kyllähän tuo meidän nuori hidalgo aina tytöt huomaa. Mielestäni tämäkin on aika pitkälti koulutuskysymys; uroksen pitää pystyä tekemään sille opetetut asiat olipa lähistöllä miten hemaisevalta tuoksahtava tyttönen tahansa. Eli kun ollaan töissä, tehdään töitä ja vapaa-ajalla voi sitten vaikkapa vähän miettiä tyttöjuttuja. Eivätkä uroskoirat välttämättä ole ainoita joilla näitä ongelmia voi olla - vähintääkin yhtä haasteellinen ellei jopa hankalampi voi olla narttu valeraskauksineen ja muine toistuvine hormonihörhöilyineen. Vaaleanpunaisten pentulasien läpi maailmaa katsova narttu voi olla niin pihalla että sen sielunmaailman ymmärtäminen voi tuntua täysin tuhoon tuomitulta ja melkoisen turhalta yritykseltä. Sanonta "paras harrastuskoira on leikattu narttu" ei mielestäni mene ihan metsikköön. Uroskoiraa - varsinkaan harrastuskoiraa - en henkilökohtaisesti leikkauttaisi ilman todella painavaa syytä, johtuen joistakin näkemistäni leikatuista uroksista joista on tullut laiskoja läskejä noin nopeasti kuvaillakseni. Ei tokikaan kaikista, enkä kyllä narttuakaan leikkauttaisi ilman hyvää syytä.

Uroskoirat pissaa joka paikkaan. Jep, pitää paikkansa. Siinä missä narttu lenkin aikana lorottelee joitakin kertoja, saa uroskoiran kanssa pysähdellä vähän joka pensaan ja puun kohdalla. Kotimme pihalle tuli tietynlainen muutos sen jälkeen kun uroskoira muutti taloon - uusia pensaita on melko turha istuttaa, nurmikko näyttää paikoitellen sangen kärähtäneeltä ja ilmassa tuntuu aina lämpimillä säillä leijuvan vieno pissan haju. Sisäsiistiksi kyllä oppi ehkä hieman narttua helpommin, että jotain positiivistakin.

Hankkiessani urospennun minulla oli runsaasti kokemusta rodusta ja osasin ehkä välttää pahimmat karikot. Vietin paljon aikaa pennun kanssa pyrkien tekemään itsestäni sen silmissä mielenkiintoisen, samalla kun opetin sille niitä juttuja joita pennuille on aina opetettu - nykyisin niistä puhutaan mm. hienoilla nimillä luopuminen ja valinta. Ja kyllä, kun nyt katson isokokoista keltaista urostani, niin täytyy todeta että hän on toteutunut unelma johon pääsääntöisesti luotan kuin kallioon. Rex kyllä osaa olla luonteikas sille päälle sattuessaan (kaikkihan me osatataan), mutta missään nimessä se ei ole hankala vain siksi että sattuu olemaan uros. Ainakin tämän nimenomainen tapaus tuntuu sopivan käteeni vallan mainiosti - ehkä minä sitten olen vähän "urosihminen" :) En silti lähtisi linjalle "nyt kaikki ostamaan uroksia", jokainen tietää itse mitä haluaa ja millaiseen elämäntilanteeseen.