Rexin päiväkirja - Jyväskylä KV

Perjantaina me lähdettiin reissuun koko perhe. Mamma sanoi että Jyväskylään ja tietenkin koiranäyttelyyn (eihän me koskaan muuten reissatakaan). Tulossa oli kuulemma oikein kauden loppuhuipennus sillä tuomariksi oli lupautunut arvostettu kasvattajatuomari Italiasta saakka ja näyttelyyn oli ilmoitettu 41 bokseria.

Aikamoisessa kelissä sitä startattiin, lunta oli satanut koko päivän ja matkan aikana sitä tuli lisää, kuulemma myös vuorotellen vettä, räntää, loskaa ja paskaa mikäli isäntäväkeä on uskominen. Kovasti ne tuskaili sitä asiaa, samalla kun ne joi energiajuomia tölkkikaupalla. Perille kuitenkin päästiin ja käytiin ihan ensimmäisenä vähän ulkoilemassa. Pimeää oli ja liukasta.

Se hotellihuone oli oikein kiva, käytiin Suzyn kanssa tutkimassa kaikki paikat. Mammaa nauratti kun siellä oli mm. Villeroy & Bochin wc-pytty, ylellisyys jollaista ei kuulemma kotioloissa olla nähtykään. Meillehän ei niistä hienouksista apua ollut, kun hetikohta saavuttuamme ne kasasivat meille häkit jonne meidän piti sitten mennä "rentoutumaan" sillä aikaa kun ne itse menivät mässäilemään hotellin ravintolaan. Tosi reilua! Mamma jätti meille sentään ruoka-annokset ja puruluut joita syödessä aika kuulemma menisi mukavasti. No, enhän minä siitä puruluusta välittänyt kun se jätti sen ruoan muovikupissa - sen kupinhan minä pistin tuhannen päreiksi ja hauskaa oli. Paitsi ehkä mammalla, joka aina tuskailee kun teen jotain pientä kivaa.

Monta tuntiahan siinä meni kun ne lopultakin palasivat, molemmat haisi kyllä ihan viinalle jos suoraan sanotaan. Mamma selitti tuohtuneena että ruoka-annoksia piti odotella 2 tuntia, kuulostaa kyllä aika huonolle palvelulle sellainen. Mutta ei se ajanmeno meitä haitannut, kun me päästiin sitten lenkille heti sen jälkeen. Suzyn kanssa mamma käveli oikein extra-pitkän lenkin, oli kuulemma löytänyt oikein hienot ulkoilumaastot muttei sitten osannutkaan takaisin hotellille. Suzya nauratti kun sehän olisi helpostikin osannut sinne hotellille, mutta oli vain iloisena jolkotellut paniikissa sinkoilevan mamman perässä, kun siten sai kävellä pidempään. Fiksu typykkä!

Aamullahan me sitten lähdettiin sinne näyttelyyn. Mamma oli ilmeisesti siitä hotelliruoasta saanut jonkun mahataudin, kun koko aamun se juoksi vessassa kalpean näköisenä. Useinhan se hermoilee muutenkin, muttei sentään ihan noin paljon. Minä päätin ottaa rennosti kuten aina näyttelyssä teen, hermoileminen on akkain hommaa ja minä en siihen ryhdy.

Sinne kehään mentiin kasvattajatädin kanssa, mamma jäi mahaansa pidellen kehän ulkopuolelle. Näytti olevan suuremman luokan tilaisuus, joten päätin ottaa ilon irti. Hypin, pompin ja tein kaikenlaista pientä jäynää, mamma näytti siltä kuin olisi nielaissut sitruunan. Joku täti siltä kuului kysyvän että harrastammeko me koskaan mitään esim. tottista, mihin mamma hivenen kuivakkaan sävyyn vastasi että "silloin tällöin". Se kasvattajatäti oli kyllä ihan juonessa mukana. Se piteli coolin näköisenä hihnaani "minulla on tässä voittaja" -ilmeellä varustettuna ja oikeassahan se oli. Voitettiin se luokka erinomaisella ja saatiin SA. Sain lihapullaa heti kehän jälkeen, kyllä maistui hyvälle.

Seuraavaksi me mentiin sitten siihen kehään missä oli kaikki ne parhaimmiksi valitut urokset mukana. Edelläni juoksi sellainen junioriluokan pullistelija, joka yhtäkkiä kääntyi ja yritti purra minua nenään - kesken kehän! Minähän en tuollaisesta provosoidu kuten se ehkä toivoi, vilkaisin sitä vain alta kulmieni "katsotaan sitten kehän jälkeen" ja jatkoin juoksuani. Kasvattajatäti kehui kovasti käytöstäni. Sitten ne ilmoittivat että minä olen kaikkein komein uros ja mamma näytti siltä että nyt se pyörtyy. Joku täti sille tarjosi tuolia ja toinen täti Imodiumia. Minä sain sinivalkoisen ja valkoisen ruusukkeen ja pääsin taas herkkuja nautittuani häkkiin lepäilemään. Päätin ottaa pienet tirsat.

Kun nartut oli arvosteltu - ja kyllä olikin paljon kauniita tyttöjä - pääsin vielä kehään mittelemään rotunsa kauneimman tittelistä. Kilpakumppanina oli kaunis tumma tiikerityttö, jonka omistaja vingutti vinkulelua niin että otin itsekin paraatiryhdin. Vielä kerran pääsin myös näyttämään liikkeitäni, joiden turvin kuulemma päihitän monta koiraa mennen tullen. Ja niinhän siinä kävi että se tuomaritäti ojensi meille punakeltaisin ruusukkeen, joka kuulemma tarkoittaa että olin näyttelyn kaunein bokseri. Mamma oli niin otettu että meinasi ratketa liitoksistaan, tosin mahansa takia se oli vissiin aika lähellä muutenkin. Se mammaa kyllä harmitti kun se tuomaritäti aivan erikoisesti toivoi että olisi nähnyt minut isossa kehässä päivän päätteeksi, me emme vain sinne pystyneet jäämään. Kasvattajaluokassa sen sijaan vielä esiinnyimme ja kasvattajamme sai ROP-kasvattajan palkinnon vielä päivän päätteeksi. Kyllä oli hieno päivä!

Minä, palkinnot & rupsahtanut mamma

Terveisin Rex <3

Vielä on kesää jäljellä

Pari viikkoa sitten oltiin treenikaverin kanssa katsomassa FH-kisoja, kun taivaalta alkoi tulemaan lunta. Jälkikisat  vaikeahkoissa olosuhteissa ehdittiin katsoa, samalla kun ainakin kahden ihmisen sydän koukuttui lajiin entistäkin tiukemmin. Päät täynnä uusia ajatuksia ajettiin kotiin, samalla kun todettiin se surullinen tosiasia että jälkikausi taisi sitten loppua lumen ja pakkasen myötä. Jos se nyt ei kaikille ole vielä selväksi tullut, niin todettakoon että allekirjoittanut ei oikein pidä talvesta. Vaikka rakastankin Joulua, niin muilta osin en kuulu niihin ihmisiin jotka kiljuvat riemusta silloin kun lumi peittää maan ja pakkasmittari painuu alaspäin. Pikemminkin niihin jotka meinaavat ratketa kiukkuunsa jo heti aamusta autonsa tiukkaan jäätynyttä tuulilasia raaputellessaan. Oikeastaan ainoa kerta jolloin hetkeen muistan iloinneeni lumesta taisi olla viime vuonna, kun myrskyisellä säällä ratsastaessani maneesista ja koko ratsastuskeskuksesta katkesi sähköt. Sillä kertaa lumi näytti valaisevan voimansa ja tien kohti tallia, kun vain maneesin ovi ensin löydettiin ja saatiin auki. Ja vaikka se ei nyt tähän varsinaisesti kuulukaan, niin todettakoon että ilman valoja ja sitä pirun lunta maamme olisi melkoisen pimeä paikka talviseen aikaan vuotta.

Takaisin siihen talven alkamiseen. Noin viikon verran sitä kesti ja sitten ihanaa lämmintä ilmaa alkoi virrata maahamme, vieden mukanaan lumen ja jään. Tässähän päästäisiin vielä jäljestämään kuului viikon miete. Mikäs siinä, tuumasta toimeen!

Siellähän se Kyyrönsuon pelto meitä odotteli, aamuisen pikkupakkasen vallitessa. Jo aiemmin olimme kokeilleet jäljen ajoa pakkasyön jälkeen, todeten ettei se koiriamme jäljestämistä haittaa. Niinpä uskaltauduimmekin polkemaan koirillemme ihan kunnon jäljet. Jälkien vanhenemista odotellessamme ehdittiin vaihtaa kuulumisia, sekä pikkutytönomaisesti särkeä monta yön aikana jäätynyttä lätäkköä. Itse asiassa kaikki näkösällä olleet lätäköt jos totta puhutaan :) No, hyvä että edes mieli on nuorekas, siinä missä muu osa tätiä vanhenee huolestuttavaa vauhtia...

Jäljet menivät molempien koirien osalta hienosti. On hykerryttävää saada kerta toisensa jälkeen havaita miten paljon ne ovat menneet kesän aikana eteenpäin ja, oikeita kisakoiria seurattuamme, miten maavainuisia ja työhaluisia ne parhaimmillaan ovat. Tiedostettavia asioita on että työtä on edessä valtava määrä ja että metsäjäljiltä niitä tuloksia voisi saada helpommin... samalla kun sydän sykkii FH-jäljelle ja laji vie mennessään. Se on vain niin hienoa. Ja eipä se metsäjälkikään poissuljettua ole, onhan näille toki jo metsääkin käyty näyttämässä...

Mieli hyvänä kotiin, voisi sitä pyhäpäiväänsä huonomminkin viettää. Kotiin ajellessani havaitsin jonkun taluttavan kaunista bokseria, meinasin taittaa niskani miettiessäni kenen koira. Noh, isäntähän se Suzyn kanssa siellä lenkiltä palaili, onnellinen neito oli saanut juosta vapaana sekä leikkiä spanielipojan kanssa. Kotona odotteli lämmin ruoka ja päiväunet - niin parasta! Ja lopuksi se kaikkein parhain: sääennuste lupailee lämmintä vielä joksikin aikaa. Sori vaan kaikki talven ystävät, mutta tämä täti riemuitsee!

Miksi

Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. On yhdistyksen vuosittaisen käyttäytymiskokeen aika. Ryhmä jännittyneitä osallistujia odottelee vuoroaan, samalla kun ensimmäinen pari aloittaa suoritustaan. Henkilöryhmä on asettunut paikoilleen, seuraillen silmä tarkkana tapahtumain kulkua. Jokainen toivoo hyviä suorituksia, onnea ja iloa syksyiseen päivään. Tätä on odotettu, tähän on valmistauduttu - nyt on aika antaa kaikkensa.

Iso musta koira makaa paikallaan, paikassa minne sen emäntä on sen hetkeä aiemmin jättänyt. Koira tarkkailee ympäristöään herpaantumatta ja ennen kuin ensimmäinen koirakko saa kaaviotaan tehtyä, se lähtee. Täysillä, suoraan suorittavan koiran päälle. Seurauksena koiratappelu, josta onneksi selvitään vähäisin vaurioin. Ainakin vähäisin näkyvin vaurioin. Lopputuloshan on nähtävissä vasta myöhemmin, mahdollisesti vielä kauan aikaa. Kenties juuri uransa aloittaneen koiran koko loppuelämän ajan.

Rouva 1 on pitkästä aikaa lähtenyt koiranäyttelyyn. Onneksi tuli lähdettyä, sillä koirahan pärjäsi mahtavasti. Voittajan on helppo hymyillä, rusetit kädessä loistavat kilpaa auringon kanssa. Kunnes lähellä oleva, niin ikään hienosti menestynyt koira hermostuu ja käy rouva 1:n koiraan kiinni. Puree kunnolla sinne mistä ensimmäisenä saa kiinni. No tällaistahan tämä nyt on näiden koirien kanssa, todetaan. Eihän siihen mitään syytä tarvita, koirien kieli vain on erilaista ja se on ihan normaalia. Mahdollisesti jopa mukavan täpäkkä yksilö, selkeää jalostusainesta! Niin ja kenties toinen koira provosoi toista tappeluun, ihan vaikkapa vain katsomalla väärällä tavalla? Ei pitäisi lähteä liikenteeseen provosoivien koirien kanssa!

Rouva 2 on lähtenyt koiransa kanssa lenkille. Ihanassa syyskelissä lenkkeily on todella piristävää, sekä koira että emäntä nauttivat täysillä. Kunnes törmäävät irtokoiraan, jonka omistaja on kaukana eikä tee elettäkään koiraansa hallitakseen. "Se on ihan kiltti, se tulee vain tervehtimään" kuulee usein sanottavan. Kiltti ja varsinkin erittäin tottelevainen! Tottahan nyt kaikilla koirilla on oikeus tulla tervehtimään kaikkia kulkijoita. Mitäpä siitä jos kulkija sattuu vaikkapa pelkäämään koiria, siinäpähän tottuu. Ja jos nyt lipsahtaa tappelun puolelle, koirasi tulee purruksi samalla kun itse saat osuimia niin mitäs siitä. Koirat on koiria ja näiden kanssa nyt sattuu. Mitäs läksit lenkille.

Säännöt. Miksi meillä on säännöt, kaikkien parhaaksi tehdyt, jos niitä ei välitetä noudattaa? Miksi tuomarit jotka näkevät tilanteen eivät niihin puutu ja ilmoita asiasta eteenpäin, kuten sääntöjen mukaan pitäisi tehdä - miksi painetaan villaisella? Miksi meillä koiraihmisillä ei ole enää varmuutta siitä että koiramme ovat koiratapahtumissa turvassa, samalla kun uusia hienoja sääntöjä tehdään kaiken aikaa lisää? Miten monta kertaa ja miten pahasti pitää käydä, ennenkuin asioihin aletaan suhtautumaan järjellä? Miksi me otamme koiria, jos emme halua, viitsi ja kykene pitämään niitä niin ettei niistä ole haittaa muille? Miksi kieltäydymme näkemästä puutteita omissa koirissamme? Miten on mahdollista että aggressiivisesti käyttäytyvä koira - vieläpä toistuvasti näin tekevä - pääsee jatkamaan uraansa, kun todennäköisintä on että se uusii temppunsa ja tuhoaa ties miten monta alkavaa uraa? Ja niin edelleen, loputtomiin.

Miksi, kas siinäpä vasta kysymys. Miettii hän.

Näyttelymatkalla eteläisessä Suomessa

Jossain vaiheessa loppukesää ajattelin että meidän tämän vuoden näyttelyt taisi olla tässä. Vaan tarvitseekos sitä hullua sen kummemmin yllyttää, sen kun ehdottaa jotakin päivämäärää ja niin sitä sitten mennään taas.

Tuulos. Yhtään kauempaahan näyttelyä ei luonnollisestikaan ollut tähän hätään löydettävissä, minkä lisäksi omat epäilyksensä asetti ennakkoluulot parkkihallissa järjestettävästä ryhmänäyttelystä. Nehän on kylmiä ja liukkaita, mitä siitä tulloo... Oman kauhuskenaarionsa asetti aikataulujen saapuminen ja siinä mainittu rodun edustajien määrä, 37 kappaletta. Siis herranjestas, eihän isot KV-näytelmätkään vedä tuollaista määrää! Miten ne mahtuu? Parkkihalliin?

Matkaan kuitenkin päästiin ja loppujen lopuksi iloisen odottavissa tunnelmissa. Näkisihän siellä ainakin paljon tuttuja ja saisi viettää mukavan päivän samanhenkisessä seurassa. Reissuun päätettiin tällä kertaa lähteä Rexin kanssa kahdestaan, laatu-aikaa emännän ja koiran kanssa siis. Isännälle sattui sovittu meni kyseiseen päivään ja Suzy katsottiin paremmaksi jättää kotiin sillä ilmenneiden selkävaivojen vuoksi, autossa matkustaminenhan ei tee selkää potevalle hyvää - ja puhun tässä ihan omasta kokemuksesta. Pakkasin siis toisen koiran, kunnioitettavan määrän tavaraa, sekä itseni isännän maasturiin, lahjoin kotiin jäävän koiran mehukkaalla ydinluulla ja muutamalla lelulla ja sitten eikun suunta kohti etelä-Suomea.

Perillä ensimmäisessä määränpäässä, Vääksyssä, oltiin jo 14 jälkeen. Seutu on hyvin kaunista ja jälkiharrastajana ei voi kuin ihailla niitä runsaita peltoja mitä maalaisteitä ajellessaan väkisinkin näkee. Valtavia, hyvin hoidettuja alueita silmän kantamattomiin. Majoituttiin hotelliin nimeltään Tallukka; siisti ja asiallinen paikka missä ehdotonta plussaa alakerrassa sijaitsevat koirahuoneet joista suora käynti ulos. Rexin kanssa käytiin päivän mittaan useampi mukava kävelylenkki ja muutenkin aika seuraavaa päivää odotellen meni mukavasti.

Aamulla hyvissä ajoin startattiin kohti näyttelypaikkaa. Tuulos sijaitsee lähellä Hämeenlinnaa ja itse näyttely järjestettiin paikallisen ostoskeskuksen parkkihallissa. Säätilannetta arvioidessani pakkasin vaatetta ylleni suunnilleen naparetkelle riittävän määrän ja koirallekin talvitakin päälle. Hieman huvitti kun perille päästessämme huomasin että halli on paitsi melko isokokoinen, myöskin erittäin hyvin lämmitetty. Kyllä oli sukkahousut ja villapaita-toppaliivi yhdistelmä "hieman" liikaa. Hallissa oli melkoiset äänitehosteet jonka vuoksi taluttelin koiraani siellä jonkin aikaa että sai rauhassa katsella missä ollaan. Rex tyylilleen uskollisena kuunteli ääniä vähän aikaa, sitten huokaisi ja asettui häkkiinsä levolle. "Herätä kun tarvitsee mennä kehään" tuntui olevan pojan motto. Sillä on kyllä oikeasti lehmän hermot! Poika sai kehuja kehityksestään paitsi ulkomuodollisesti, myös koulutuksellisesti. Mukavalta tuntuu ajatella että ollaan oikealla tiellä tuon järkäleen kasvattamisessa.

Tulihan se meidän vuorokin sitten lopulta. Kehään mennessään poika näytti olevan melkoisen innoissaan, hänelle iskee toisinaan pieni show-vaihde päälle ja onnittelin itseäni siitä että kasvattajamme vie koiran kehään enemmän kuin mielellään. Pieni kehä kiiltävällä betoni-lattialla, siitä vain sitten pitkäjalkaista ja takuulla sujuvasti etenevää koiraa esittämään... Esiintyminen sujui hienosti ja tuomari näytti pitävän koirasta paljon. Se voitti luokkansa SA:lla tällä arvostelulla:
19 kk. Vankka, iso, kovin valmis uros. Ihana sukupuolileima. Erinomainen pää ja ilme. Erinomaisesti täyttynyt kuono-osa. Mahtava leveä alaleuka ja purenta. Huulilinja saisi olla hieman kuivempi. Voimakas kaula ja niska. Hyvä rintakehä. Hyvä lihaksisto. Mahtava temperamentti. Voimakkaat liikkeet.

Sitten vain odottelemaan paras uros kehää. Sitä saikin odotella jonkinmoisen tovin, sillä koiriahan paikalla oli paljon. Tuomari käytti arvostelussa koko skaalaa ja vaikka erinomaisia uroksia oli paikalla melko paljon, loppupeleissä PU-kehään pääsi vain 5 koiraa - junioreiden voittaja, nuorten luokan voittaja, avoimen voittaja sekä 2 valioluokan koiraa. Upea juniori-uros rajattiin vielä sijoitusten ulkopuolelle ja siellä se meidän poika sitten seisoi kahden kaiken voittaneen valion sekä erittäin komean avoimen luokan uroksen kanssa. PU4 tuntui tässä vaiheessa lottovoitolta, sillä tuomarin kauniista sanoista huolimatta koirani on edelleen keskeneräinen ja näytti siellä isojen poikien seassa hieman honkkelilta. Mutta mikä mahtava päivä. Todella todella tyytyväinen ihanaan koiraani!

Ja eihän se siihen jäänyt, tämän vuoden näyttelyt siis. Vielähän se on yhteen ilmoitettu. Kenties vielä tätä pientä ryhmänäyttelyä isompaan :) Sitä odotellessa, jos välillä vaikkapa tottiksiin.

Syksyisiä mietteitä

Onhan se todettava että kesä alkaa olemaan ohi. Sää viilenee, lehdet kellastuvat ja koko luonto valmistautuu siihen t:llä alkavaan asiaan jota henkilökohtaisesti en halua vielä edes ajatella. Harrastuskautta pelloilla ja maastoissa on jäljellä vielä niin kauan kuin maa on sula, samalla kun aletaan virittelemään koiraa kohti tottiksen tehojaksoa - talvea. No niin, nyt minä sanoin sen sanan, mutta edelleenkään en halua sitä ajatella...

Aika menee pelottavan nopeasti. Pian on kulunut 2 vuotta siitä kuin meidän Suzy jouduttiin, asiaa silloin tiedostamatta,  jättämään eläkkeelle sairautensa vuoksi. Siinä missä itse olen päivä, kuukausi ja vuosi kerrallaan tottumassa ajatukseen, on koirakin kuntoutunut elämään normaalia elämää pienine rajoituksineen. Jos ajatellaan koiran tarkoitusta, niin kyllähän ne meillä ovat ensisijaisesti perheenjäseniä, rakkaita lemmikkejämme. Joka ikisen olen kouluttanut ja kilpaillakin olisin halunnut, aina vain ei luoja suo kaikkea sitä mitä itse haluaisi - ei todellakaan edes joka kerta :) Katsokaas kun se mitä siitä koirasta loppujen lopuksi tulee ei ole loppupeleissä riippuvainen kenestäkään meistä. Kasvattaja tekee parhaansa, sinä itse teet parhaasi, mutta jos palapelin viimeinen palanen - pieni ripaus onnea, kohtalo, whatever - ei suostu asettumaan paikoilleen, niin lopputuloksena sinä tyydyt iloitsemaan siitä mitä saat. Siis jos omaat kykyä ajatella koirasi parasta. Ehkä myös omaa parastasi? Minä iloitsen koirastani joka aloittaa jokaisen aamunsa riemuissaan siitä että herään, viettää jokaisen liikenevän hetken kanssani iloiten kaikesta yhteisestä tekemisestä, sekä nukahtaa tyytyväisenä illalla viereeni. Hieman haikein mielin sen suhteen mitä luoja ei suonut, kuitenkin onnellisena yhteisestä matkasta joka jatkuu. Toivottavasti vielä monta monta vuotta.

Suunhoidon jälkeisissä tunnelmissa, pienessä sievässä...

Rexin kesä on ollut hyvin aktiivinen. Pienestä miehestä on kasvamassa jälkikoira, jolle on kesän mittaan opetettu peltojälkitekniikan ohella kulmien ajamista, tyhjiä sekä viimeisimpänä esineitä. Pellolla edistyminen on hidasta, ainakin jos oikeasti haluat peltojälkikoiran etkä koiraa joka ajaa jälkeä pellolla, mutta kun katselen aikaa taaksepäin voin iloisena todeta että poika on edistynyt aimo harppauksin ja ollaan ihan aikataulussa sen suhteen mitä tuon ikäisen pitää jo osata. Hän on kuitenkin vasta 1-vuotias. Jälkeä jatketaan niin pitkälle kuin se vain sääolosuhteiden puolesta on mahdollista, sitten virittäydytään tottiksiin talvikaudelle, tavoitteena nyt ensisijaisesti BH-koe.

Herrakoira 1-vuotiskaudellaan

Rexin juniori-ajat ovat nyt ohi, poika kehittyy hitaasti mutta varmasti. Jossain vaiheessa ajattelin että tämä koira ei keskeneräisyytensä vuoksi saa juniorina yhtään mitään, nyt kun mietitään mennyttä kesää niin onhan meillä kuitenkin yksi titteli, yksi loistavasti mennyt erikoisnäyttely sekä yksi SERT saavutettuna. Onhan se jo enemmän kuin useampi koira saa koko elämässään. Suunta siis eteenpäin, janoten kaikkea sitä mitä luoja ehkä suo.

Kuvataan koiria part II

Rexin terveystuloksista on lausunnot nyt saatuna, siltä osin kuin se tässä vaiheessa on mahdollista.

Lonkat pojalla on tällä erää C/C. Meinasin pudota istuvilleni lausuntoa avatessani, sillä odotusarvo lonkkien suhteen oli jotakin vallan muuta. Kysyin asiaa lausujalta itseltään ja valitettavasti nyt on käynyt niin että pojan lonkkakuva on vino, ts. koira ei ole kuvausohjeiden mukaisesti suorassa ja sillä on ollut vaikutusta asiaan. Kantapään kautta se on tämäkin opittava: pyytäkää eläinlääkäriasemalla näyttämään koko kuva pelkkien lonkkanivelien sijaan ja tarkastakaa että se on suorassa. Vaihtoehdoksi meidän osalta jää kuvata lonkat uudelleen selkäkuvien yhteydessä sitten kun poika täyttää 2 vuotta, siihen asti mennään näillä. Mikäli lonkat uusintakuvauksessa jäävät samalle arvoasteikolle täytyy asian kanssa sitten vain elää; lonkat itsessään ovat ehjät ja lonkkamaljan kanssa yhdenmukaiset joten poika mennä porskuttaa niillä kyllä loppuelämänsä.

Kyynärät pojalla on 0/0, polvet samoin 0/0 ja sydämestä ei kuulu sivuääniä. Sydämen osalta vienen koiran myöhemmin dobbler tutkimukseen, en sen vuoksi että epäilisin siinä olevan mitään vikaa vaan koska haluan osaltani olla mukana viemässä tätä ihanaa rotua eteenpäin.

Rexin selkä välikuvattiin ja se on nyt 1.5 vuoden iässä täysin puhdas. Tokikaan emme voi varmaksi tietää tuleeko se olemaan puhdas vielä virallisessa kuvausiässäkin, mutta erittäin hyvältä näyttää. Kauniit, symmetriset nikamat, kuin viivottimella vedetyt :)

Jäädään siis odottelemaan seuraavaa "etappia" eli helmikuun loppua. Toistaiseksi ollaan tyytyväisiä!

Kuvataan koiria

Aurinkoisen ja lämpimän kesäaamun kunniaksi sain aattehen ottaa koiristani valokuvia. Ajatuksena oli ottaa edustavia kesäkuvia, mutta se mitä kamerasta myöhemmin katselin näyttää lähinnä tältä:

Meidän p*rsereiät

Olen varmasti koko maailmankaikkeuden huonoin valokuvaaja, mutta kun asiaa oikein ajattelee niin koirat ja etenkään bokseri ei taida olla maailman helpoimpien kuvattavien joukkoon kuuluva tapaus. Siitä on vuosien varrella saatu lukuisia näyttöjä. Otetaanko muutama esimerkki?

Aloitetaan nuoren koiran kuvaamisesta. Tiedättehän miten jokainen koiran omistaja haluaa eläimestään edustuskuvia, sellaisia joissa se pönöttää näyttelyasennossa ylpeän omistajan vain pitäessä kiinni hihnasta. Samalla tavalla kuin se tekee näyttelyissäkin, ihan automaattisesti, helppoa kuin heinänteko...
Seuraavat 3 kuvaa Niina Javanainen:

Minun pitää siis tavoitella tuota lelua, no sitten mentiin!

Nuorella miehellä askel on kevyt ja mieli huoleton...

Joskus vaikutelma on lähes taiteellinen, joskaan ei ihan tavalla jota haettiin...

Asiahan menee niin että kun paikalla on kamera ja kuvaaja, ei kuvauksen kohde välttämättä ole ihan sillä tuulella. Yleensä tilanteissa joissa olisi kaikki mahdollisuudet hyvään kuvaan ei kameraa ole lähimaillakaan. Joskus kamera on mukana sattumalta kun tilaisuus koittaa, silloin kädet vapisten kiirettä pitävälle koiranomistajalle voi käydä vaikkapa näin:

Ei ihan osunut

Jos yhden koiran kuvaaminen on hankalaa, niin kokeilepa kuvata kahta. Eivät varmasti pysy paikoillaan ja kuvista tulee usein ihan käsittämättömiä:

Leikitään härkätaistelijaa - me matador you beef!

Bokseri on paitsi vilkas rotu, myös erittäin ilmeikäs sellainen. Livenä sangen kaunis koira saattaa kuvissa näyttää kutakuinkin alienilta:

Hei beibi, annatko pusun jos heitän vähän huulta

Ilmeikkyys ei koske vain aikuista koiraa, näiltä onnistuu jo pentuna:

Olen viirupäiden aatelia ja syön isin housut

Yrityksesi ottaa perhekuvaa saattavat päättyä tällaiseen lopputulokseen:

Pakkoko se on vallata koko sohva, nyt ¤#"%& siirryt siitä tai...

Tai sitten vaihtoehtoisesti kuvissa hymyilee hyväntahtoinen laamaa muistuttava eläin. Huomaa räkä poskella efekti:

Voit ottaa vaikka 10 kuvaa, lupaan olla kaunis

Mutta hei, nyt keksin! Laitetaan ne autoon, siellä ne pysyy paikallaan ja vierekkäin. Kuvasta tulee varmasti loistava:

Keskitytään kieli keskellä suuta

Ja tiedättekö kun ei se onnistu aina ammattilaisellakaan:
Kiitos kuvasta Niina J :)

Mikä helv... tämä on???

Mutta usein on silti hirmuisen hauskaa:
Niina J

Hehheh mamma, kyllä tuli mahtavat kuvat!

Toisinaan kuvat onnistuvat periaatteessa ihan hyvin, niissä on vain joku kiusallinen yksityiskohta joka uhkaa syöstä täydellistä kuvaa tavoittelevan koiranomistajan epätoivon partaalle:

Noh, se pää kehittyy vielä

Huomio kiinnittyy vähän väärään asiaan

Korvani ovat isommat kuin rintakehäni

Mistä minua rangaistaan?

Hetki jolloin korvat lähtivät lentoon

Ja kun se kuvaaminen ei ole pelkästään sitä että koira on asemissa, kaiken muunkin pitäisi olla kohdillaan:

Koira on oppinut seisomaan, valo ei vain ihan riittänyt

Joo, ei nämä kuvat meillä tosiaankaan onnistu. Last but not least yrityksemme ottaa joulukorttikuvaa vuonna 2008, silloin oli erittäin vähäluminen joulu. Että hyvää joulua vain kaikille:

No tässähän alettiin nyt ihan posettamaan

Edelleen niitä onnistuneita kesäkuvia odotellessa...