Ajatuksia koiran treenaamisesta

Sain idean tämänkertaiseen bloggaukseeni treenikentän laidalla käydyn keskustelun pohjalta. Asia itsessään tulee rönsyilemään aika tavalla siitä mitä keskustelumme koski, mutta tässä kuitenkin joitakin ajatuksiani koiran treenaamisesta tänä päivänä.

Ideaalitilanteessa hankit itsellesi koiranpennun, kasvatat sen aikuiseksi kouluttaen sitä ja meno on täyttä voittokulkua kohti auringonlaskua. Tarinan loppupuolella sinulla on monen lajin valio, tai vähintäänkin jollain tapaa menestynyt yksilö, ja vuodet ovat hioneet yhteistyönne kimmeltäväksi timantiksi.

Todellisuus... noh, siinä todellisuudessa saattaa olla aika monta muttaa. Jos aloitetaan siitä koirasta itsestään, niin nehän ovat yksilöitä siinä missä me ihmisetkin. Jos olet kouluttanut useamman koiran, olet varmasti matkan varrella oppinut paljon asioita ja omaat mahdollisesti melko vankkojakin näkemyksiä siitä miten koira pitää kouluttaa. Saattaa kuitenkin käydä niin että koirasi on täysin erilainen kuin aiemmat koirasi ovat olleet ja jälleen kerran huomaatkin koirasi sijasta kouluttavasi itseäsi. Mitä muuttaisin itsessäni että saisin tästä parhaan irti. Miten poimia ne konstit jotka toimii parhaiten ja mistä löytää uskoa tehdä niin vaikka joku muu voi neuvoa tekemään ihan toisin. Parhaimmillaan antoisaa ja erittäin palkitsevaa, pahimmillaan turhauttavaa, eikä tosiaankaan pelkästään kivaa.

Treeniporukoissakin on eroja. Se hyväuskoinen ihminen joka joskus vuonna nakki saatoit olla on vuosien saatoissa saanut nähdä ne ilmiöt joihin koirapiireissä törmää tämän tästä: kateellisuus, pätemisen tarve ja ihmismielen mutkat. Ei tosin välttämättä tässä järjestyksessä. Saatat joutua huomaamaan että suurin osa ihmisistä ajattelee vain itseään ja omaa koiraansa ja se mitä sinä koirinesi mahdollisesti haluaisit tai tarvitsisit on melko toissijaista. Koirapiireissä näkee myös paljon sitä että ollaan nenän edessä ystävällisiä, mutta selän takana ei niinkään. Ne tyypit jotka uskaltavat puuttua epäkohtiin nenätysten, eivät välttämättä ole kovin suosittuja. Selviätkö siis harrastuksestasi - siitä minkä pitäisi olla kivaa ja antoisaa ja voimavarasi elämässä - menemättä itse rikki? Kestätkö tarkkaan ajatellen aina edes itseäsi ja omia toimiasi? Osaatko erottaa jyvät akanoista ja arvostaa niitä ihmisiä jotka vuodesta toiseen ja sangen pyyteettömästi seisovat rinnallasi, pitävät puoliasi ja ennen kaikkea ovat sinulle rehellisiä? Kannattaisi ehkä osata. Toisaalta, jos kestät koirapiirejä kaikkine lieveilmiöineen, saatat jonain päivänä havaita olevasi aika vahva ihminen. Mikä ei tapa, se vahvistaa :)

Ja se rikki meneminen;  nyt päästäänkin siihen osioon josta treeneissä varsinaisesti keskustelimme. Jos omistaja kestää, niin kestääkö koira? Tämän päivän harrastuksia ajatellen koiran pitäisi olla mitä suurimmassa määrin terve. Ei nyt välttämättä ihan priima - suurin osa koiristahan ei sitä ole kun ajatellaan mitä kaikkea nykyään pystytään tutkimaan, aina löytyy jotain kun oikein kaivellaan - mutta sellainen että kestää valitun lajin vaatimukset hyppyineen ja muine rasituksineen. Pk-esteet eivät ole helppo nakki koiralle; eivät pienelle koiralle mutta eivät myöskään isolle ja raskasrakenteiselle koiralle.  Sanotaan että jos koira ei suoriudu pk-lajien vaatimuksista, se ei silloin sovi pk-lajeihin ja sellaisia harrastaakseen pitäisi hankkia lajiin sopiva koira, tässä tapauksessa siis joko malinois tai bordercollie. Valitettavasti vain saatat olla mieltynyt aivan muun rotuisiin ja omaat edelleen halua harrastaa pk-lajeja. Jos ajatellaan aikaa taaksepäin, niin pk-lajithan kaiketi alun perin oli suunnattu ns. työkoirille, joiden pitääkin suoriutua vaativimmista tehtävistä. Nykypäivänä suurin osa koirista joiden kanssa harrastetaan on kuitenkin ns. kotikoiria ja pistää miettimään miksi niiden kanssa pitää harrastaa lajeja joissa niiden rikki meneminen on ihan varteenotettava riski. Yksi huono alastulo A-esteeltä ja se saattoi olla siinä - koirasi kisaura tai kenties koko elämä. Onko se sen arvoista? Lopetetaanko harrastaminen vai voisiko laji edes jossain määrin vastata harrastajien toiveisiin? Turvallisuuden verran? Koiran edun verran? Ja jos ajatellaan pk-lajeja harrastuksena niin eihän ne ole edes pahimmasta päästä - jos mietitään vaikkapa agilityä joka esiin noustessaan oli lähinnä tapa pitää hauskaa koiransa kanssa. Tänä päivänä se on jotakin aivan muuta, kas kun meillä ihmisillä on joku sisäänrakennettu ominaisuus haluta mennä aina nopeammin, korkeammalta ja voimakkaammin.

Mitä tulee koiraan, niin fyysisen terveyden ohella myös sen psyykkille hyvinvoinnille kannattaa suoda muutama ajatus. Nykyään monet lajit ovat melko suorituskeskeisiä, jos et suorita kovaa ja korkealta et ole mitään. Ihan sama miten kauan olet harrastanut, tasosi mitataan viimeaikaisten suoritustesi pohjalta. Jos taas kuulut niihin joille kovaa ja korkealta suoritukset ovat ns. must, tarkoittaa se melko todennäköisesti sitä että mitä nuoremmalla koiralla pääset aloittamaan, sen parempi. Vaatimustaso usein jo hyvin nuoren koiran kohdalla kasvaakin sellaiseksi, että koira voi olla vähintäänkin hämillään tai ei yksinkertaisesti kestä niitä vaatimuksia mitä siltä vaaditaan. Puhumattakaan siitä että ohjaajakin saattaa olla melko paineistunut tulosten tavoittelu-stressissään. Herää taas kysymys oliko se sen arvoista? Onko koirasi onnellinen ja oletko itse?

Palataan alkuun; sinulla on iäkäs koira jonka kanssa yhteistyö on hioutunut saumattomaksi. Muuttaisitko mitään niistä vuosista jotka tähän johtivat? Onko koirasi saanut elää hyvää elämää omilla ehdoillaan? Nauttiko se matkasta kanssasi siksi että se oli kivaa vai siksi että olit ainoa kaveri jota sille oli tarjolla? Koska elän koiran kanssa joka ei terveystilanteensa vuoksi tuloksia voinut enempää saada, enkä tosiaankaan edes ensimmäistä kertaa, on toki helppo todeta että matka oli tärkein, ei ne tulokset. Silti, janoan niitä tuloksia nuoremman koirani kanssa. Eli summa summarum - ei ole aina ihan helppoa tämä koiraharrastuskaan. Ei meille ihmisille eikä myöskään koirille.

Ote Rexin päiväkirjasta - poikamiehen arkea

Mamma on niin laiska päivittämään tätä blogiaan, että päätin ottaa tilanteen hetkeksi omiin käpäliini. Tässähän saadaan muutoin kohta mainetta kylän tylsimpinä koirina.

Me ollaan niin nautittu kesästä ja siitä että ollaan saatu olla paljon ulkona. Eräänä päivänä mamma toi kotiin hauskan yllätyksen; se on kuulemma heppapallo ja sillä saa leikkiä vain ulkona. Hetihän sitä piti kokeilla ja se oli ratkihauskaa! Suzykin halusi vähän kokeilla sitä palloa ja siihenhän se meni että sillä saa nyt leikkiä vain vuorotellen. Yleensä me jaetaan vuorot siten että toinen leikkii ja toinen kyräilee ikkunassa leikin loppua odotellen. Mamma sanoo että ikkunan hajoamista odotellessa...

Suzy testaa palloa.

Meidän pihalla on muuten alkanut käymään sellainen jännän piikikäs otus. Suzy näytti miten sitä lähestytään vauhdilla ja tökätään kuono sen selkään, niihin piikkeihin siis. Luulen että sellainen sattuu ja olenkin toistaiseksi tyytynyt vain katselemaan. Suzy kyllä tekee sen uudelleen ja uudelleen ja joka kerta se huutaa kilpaa mamman kanssa. Yleensä se otus tulee meidän pihalle ilta-aikaan ja Suzyn kanssa ollaankin otettu tavaksi juosta kilpaa katsomaan näkyykö sitä. Se on hirmuisen hauskaa!  Mamma vain on sittemmin alkanut itsekin  kyttäämään sitä piikkijutskaa ja yleensä torppaa meidän hauskanpidon heti alkuunsa. Se on kuulemma siili ja sen pitää antaa olla rauhassa. Vähän sama juttu vissiin kuin niiden myyrienkin kanssa. Unohtamatta naapurin kissaa, jota vissiin ei saisi edes vilkaista. Heti tulee sanomista.

Bongaa kuvasta siili

Kynsien leikkaamisesta minä en oikein pidä ja viime aikoina sitä ja muitakin hoitotoimenpiteitä on joutunut sietämään joka viikko. Pitää olla kuulemma tip top kunnossa kun näyttelyissä käydään. Harjaamisesta minä sen sijaan tykkään paljonkin ja jaksan nuokkua silmät puoliummessa siitä nautiskellen vaikka kuinka kauan. Mamma sanoo että minun kanssani se ei sitten jää epäselväksi mistä tykkään ja mistä en. Noh, saa kai sitä mielipiteitä olla?

Tänä viikonloppuna me siis käytiin niissä näyttelyissä. Mamma sanoi että meiltä puuttuu sellainen valkoinen rusetti, että jos sellainen saataisiin niin muusta viis. Mammaa taisi hermostuttaa se rusetinhakureissu hieman, kun se pääsi (joutui) minun kanssani kehään ihan itse. Ja kuulemma minulta voi odottaa vähän mitä tahansa. Päätinkin sitten näyttää mammalle että minä osaan käyttäytyä ja saatiin se valkoinen rusetti. Lisäksi tuli vielä vihreä-valkoinenkin rusetti. Mamma oli kauhean onnellinen ja minä sain aika monta lihapullaa. Muilta osin ne näytelmät ei kai ihan niin hyvin menneet, mutta ei se haittaa kun ei me kuulemma tarvita sieltä enää mitään. Tosin pitää sinne kuulemma vielä tänä vuonna mennä, omituista...?

Hetihän niistä piti kuva ottaa

Mukavaa loppukesää kaikille toivotellen, Rex <3

Töissä taas

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niinhän se kävi lomankin kanssa. Palaamme asiaan sitten noin vuoden kuluttua tähän samaan aikaan, noh toki talviloma on mutta sehän on vain säälittävät 5 arkipäivää...

Suzy joka tietää miten lomaillaan

Ensimmäinen viikko on startannut vauhdikkaasti, heti on tullut havaittua miten vähiin oma vapaa-aika jää ja miten sitä pitää pystyä säätelemään sen mukaan mikä tuntuu tärkeimmältä. Varsinkin kun tämä ensimmäinen työviikko osui iltavuoroon, mikä tietää sitä ettei vapaa-aikaa jää oikein kunnolla aamuun eikä kyllä iltaankaan. Ja jos aamulla onkin vielä suht tarmokas, niin työpäivän päätyttyä ei ehkä niinkään...

Kannatti siivota lomalla sillä siivoaminen on kyllä se ensimmäinen asia mistä tingitään (ja sen kyllä useinmiten huomaa, hehheh). Vähän sama juttu pihahommien kanssa, mutta onneksi niitäkin tuli tehtyä lomalla. Ei kai se niin haittaa jos kaikki (mikään) ei ole niin tarkkaan kitkettyä ja jos siellä ja täällä vähän repsottaa?

Rex alias Lettu Laiho, osaa huilata sekin

Maanantaina ajelin vauhdikkaasti kotiin, koira autoon ja kohti Selkien suuntaa jälkiharjoituksiin. Tarkoituksena oli paneutua ilmaisu-asioihin, kun sunnuntaina tuli havaittua että niissä on taas hivenen sanomista. FH-esineille opetettu koira ei ihan mukisematta nielekkään metsäkeppejä. Rexin kanssa joudun kyllä kauheasti miettimään mikä sitä motivoi ja mitä se koiran näkövinkkelistä katsoen saa jos tekee jonkun asian oikein. Tekee kyllä oikeastaan mitä tahansa, kun vain motivaatio on kohdallaan. Jos taas ei ole, niin saattaapi vaikka jättää tekemättä. Toisinaan herra saa omistajansa epätoivon valtaan; siinä missä joku opittu, tuttu ja helppo asia ei juuri nyt innosta ollenkaan, joku uusi ja vaikea saattaa mennä kuin vettä vaan.  Sitä on toisinaan hieman vaikea käsittää, ei voi kuin todeta että sopivasti annosteltuna herra näyttää suorastaan syttyvän haasteista. Tarkkana saa olla ettei junnaa liikaa samoja asioita. Ei ole aina pelkästään helppoa, mutta ehkä se siitä kuitenkin. Kouluttajalta olemme saaneet rohkaisevaa palautetta; kun tällä koiralla natsaa kaikki kohdilleen niin parempaa ja luotettavampaa kaveria ei löydy mistään. Ja onhan se ihan paras kaveri jo nyt.

Aktiviteetteja odotellessa

Tiistaina pakkasin molemmat koirat taas autoon ja tällä kertaa kohti ex tempore tottiksia. Rexin kanssa otettiin vähän hyppyjuttuja ja näyttelykäytöstäkin palauteltiin mieleen, koska sellainen saattaa olla pikapuoliin tarpeen. Suzykin kävi kentällä tekemässä vähän merkille lähetystä. Jostain syystä kaikki koirani tuntuvat olevan sellaisia että mieluisampia ovat liikkeet joissa pääsee vähän spurttailemaan ja yleensä kaikki sellaiset yleensä opitaankin nopeasti + suoritetaan mielellään. Varsinkin Suzy jolla todellakin on se kuuluisa turboahdettu kone ja vieläpä ahdettuna sangen pieneen pakettiin :) Toisinaan Rexkin suorittaa jopa hieman liiankin innokkaasti; ei ole pitkäkään aika kun harjoitin herran kanssa jääviä ja se lähti eteenmenoon vaikka tarkoitus oli kylläkin tehdä maahanmeno+luoksetulo :/ Täysillä meni ja viivasuoraan, mikä koiran eduksi luettakoon, ainoastaan omistaja meinasi jälleen kerran repiä tukan päästään. Voisihan sitä vaikka kuunnella mitä pyydetään tekemään? No, tylsää ei ole näiden kanssa.

Osaan hienosti kun haluan

Keskiviikko sitten, eli tämä päivä jolloin tätä postausta kirjoittelen. Tarkoitus oli mennä tottiksiin mutta jätin väliin ja lenkitin koirat vain kunnolla sen sijaan. Pientä lihas/nivelkipua havaittavissa, tilanne joka normaali-ihmisellä menee ihan normaalina ilmiönä mutta joka itselläni soittaa heti hälytyskelloja. Kaksi kertaa vuoden sisällä olen joutunut sairaalaan, tiputukseen useaksi päiväksi vastaavilla oireilla - tulehdusarvot taivaissa ja sitä rataa. Älytöntä tässä on että tiedostaa että vähän särkee, mutta ei voi tietää onko kysymyksessä joku normaali-ilmiö, vaiko nurkan takana piilevä uusi katastrofi.  Aika harva tulee ehkä lähteneeksi lääkäriin jos vähän kolottaa - saisinhan itsekin olla siellä joka viikko jos siitä lähdettäisiin. Pitää vain seurailla miten paljon särkee ja meneekö se ohi. Toivottavasti menee. Vuosi on ollut järkyttävän raskas, vielä jaksaa ja kestää vaan toisinaan miettii mahtaako silläkin olla joku raja olemassa.

Loppuviikoksi ja itse asiassa pitkin seuraavaakin viikkoa on suunnitteilla kaikenlaista kivaa, joista toivottavasti lisää myöhemmin.

Synkimmäkin pilven takana jotain kaunista?

Kesäkuulumisia

Edellisestä blogipäivityksestä on ehtinyt hurahtaa melkoinen tovi, joten kesäkuulumisten päivittäminen lienee paikallaan.

Ainahan se kesä on tullut ja varsinkin mennyt nopeasti, tänä kesänä vaan varsinaista kesää ei olla vielä nähtykään. Koko kesänä on ollut oikeastaan vain yksi kunnon hellepäivä, muuten +20 tai hieman alle parhaimmillaan. Mökkeilemään ei tänä kesänä oikein olla päästy, mutta harrastava ihminen on sentään päässyt touhuamaan niinä päivinä kun kaatosade ja kova tuuli ovat malttaneet pysyä poissa. Myös kotona on saanut ihmeen paljon tehtyä sellaisia juttuja mihin loman ulkopuolelle jäävällä ajalla ei paljon ole aikaa, siis vaatehuoneen siivousta, tekstiilien ja ikkunain pesua ja muuta mukavaa :)

Koirien kesä on ollut sangen aktiivinen. Aloitetaan Suzysta, joka on keväisen silmäepisodinsa jälkeen ollut terveenä. Suzya on vaihtelevasti otettu mukaan treeneihin ja aina se on yhtä innoissaan kun pääsee jotakin tekemään. Tottiksien ohella neiti on päässyt kerran virkistämään muistiaan jälkipuuhiinkin ja voi miten pollea koira meillä olikaan kotona loppuillan. Työkoiran status on ilmeisen tavoiteltava juttu :) On suoraan sanottuna melko käsittämätöntä mikä määrä miellyttämisen halua löytyy koirasta eläköitymisensä jälkeen. Käytännössä se on melko sama mitä tuolta pyydetään, aina yrittää parhaansa ja menee täysillä. Koiran koulutuksessa mielestäni haasteellisimpia asioita on tunnetilan säätäminen; koiran pitäminen sellaisessa tilassa missä se jaksaa tehdä pyydetyt tehtävät sopivalla innokkuudella. Tämän kanssa ei tarvitse säädellä, senkun ottaa autosta ja pyytää tekemään, aina on sopivassa tunnetilassa ja moottori hyrisee. Hallittavuudeltaan nuorempana ajoittain hieman vauhdikas koirani on nykyään kuin tuttu ja turvallinen nojatuoli, eli käytännössä mitä luotettavin koira jonka kanssa touhuaminen on aina kivaa ja mieltä virkistävää. Joku voi ajatella että koira jonka kanssa ei pääse kisaamaan on arvoton, mutta sehän on sellaisen ihmisen tappio. Suzy on rakas, tärkeä ja arvokas.

Rexin kesään on kuulunut paljon aktiviteetteja; tottista, jälkitreenejä sekä joitakin näyttelyitä joista osa on vielä edessä. Kaikkea sopivassa suhteessa ja vaihtelevalla menestyksellä.

Näyttelyissä ei viimeisimpien huippukokemusten jälkeen ole tapahtunut ihmeitä. Olen saanut huomata että herra jakaa edelleen mielipiteitä ulkomuodollaan; pärjää kyllä kasvattajatuomareilla poikkeuksetta mutta all roundereilla hieman vaihtelevammin. Laadusta hän on saanut erinomaista, mutta pientä hilpeyttä omistajassa on herättäneet ne pari näyttelyä joissa erikoisnäyttelyn voittajalle ei ole irronnut edes SA:ta. Mutta juuri tällaistahan tämä on. Näyttelymenestys ei suinkaan perustu pelkästään rotumääritelmään vaan hyvin suurelta osin näyttelyssä arvostelevan tuomarin näkemykseen ja mielipiteeseen. Toki myös hieman siihen miten koira juuri sinä päivänä ja sillä hetkellä itseään esittää. Aina ei voi voittaa ja ajattelisin että ken leikkiin lähtee niin se leikin kestäköön. Koira on 2-vuotias, sillä on sertit kasassa ja se on voittanut erikoisnäyttelyn. Vaikkei se ikinä enää saisi mitään muuta, niin miten voisin olla muuta kuin supertyytyväinen?

Jäljestämisen osalta herra on mennyt tänä kesänä eteenpäin, mutta vastoinkäymisiäkin on ollut. Erään kohdaltamme täysin katastrofaalisen jälkikoulutuksen jälkeen pienet muutoksen tuulet ovat puhallelleet myös omassa ajatusmaailmassani. Koiran kouluttaminen ei voi olla pelkkää onnistumista ja kivaa; toki sellaisenaan harrastaminen voi olla antoisaa mutta ei vie koiraa eteenpäin. Kehittääkseni koiraani minun on siis kehitettävä myös itseäni, opetella kestämään vastoinkäymisiä ja epäonnistumisia ja kyetä ottamaan ne keinoina mennä eteenpäin. Epäonnistumisista tulee hallittuja kun hanskat tiskiin mentaliteetin sijaan ottaa lusikan kauniiseen käteen, analysoi mikä meni pieleen ja suunnittelee seuraavat treenit niin että koira saa tilaisuuden onnistua ja oivaltaa asioita itse. Kun ajatellaan esim. FH-jälkeä, niin koiran pitää nopeasti kyetä ratkaisemaan ongelmia itsenäisesti, sen lisäksi että sillä pitää olla suuri halu onnistua tehtävässään. Pystyäkseen siihen se tarvitsee paitsi tukea onnistumisten muodossa, myös niitä vaikeuksia ja epäonnistumisia joiden kautta sitten noustaan taas askel ylöspäin. Peltojäljen osalta ohjelmistoon on otettu nyt myös metsäjälki eli tavallaan kahden lajin välillä luovitaan ja katsellaan mitä tapahtuu.

Kesälomani lähenee loppuaan, tätä kirjoittaessani joudun valitettavasti toteamaan että lomaa on jäljellä enää 1 päivän verran. Kesää pitäisi kuitenkin olla vielä jäljellä ja kenties niitä toistaiseksi puuttumaan jääneitä lämpimiä päiviäkin.

Ajatuksia valokuvaamisesta

Kesä on erilaisten tapahtumien kulta-aikaa. Koira- ja hevosihmisten tie käy usein kohti näyttelyitä, kokeita tai kilpailuja - tapahtumia jotka lajiin hurahtaneiden ohella vetävät puoleensa myös yleisöä. Osa tulee paikalle kameran kanssa, kuvaamaan joko tuttavansa tärkeitä hetkiä tai ahkerimmat jopa koko tapahtumaa.

Julkisilla paikoilla ja julkisissa tapahtumissa kuvaaminen on sallittua. Usein kuvaajalla on kallis kamera, jonka käytön opetteluun on voinut mennä monta hikistä hetkeä. Kuvien läpikäyntiin ja käsittelyyn menee myös oma aikansa. Pikku hiljaa ollaankin menty siihen että kuvaajat ovat keksineet haluta hieman vaivan palkkaa harrastamisestaan - eli kuvia voi lunastaa itselleen nimellistä summaa vastaan. Tähän asti kaikki ok - mikä voisikaan olla mukavampaa kuin saada muistoksi edustavia kuvia lemmikistään ja niistä yhteisistä onnistumisen hetkistä. Hyvästä kuvasta maksaakin ihan mielellään.

Katselin hiljattain netistä kuvakansiota, jonka omistaja muistuttaa tekijänoikeuksista ja siitä ettei toisten kuvia saa kopioida luvatta. Totta, ei saakaan. Kuvaajalla on oikeuksia, mutta toisinaan pistää miettimään onko kuvattavallakin sellaisia?

Tarkoituksellista tai ei - halusikohan kuvan nettiin?

Nykyään kun eletään sosiaalisen median aikaa, on hyvin tavallista että kuvaaja lataa kuvansa Facebookiin tai muulle julkiselle foorumille.  Sieltähän niitä on kaikkien kätevä katsella ja halutessaan lunastaa - eikös vaan? Nyt vain on niin että kuvaaja ei ehkä mieti asiaa ihan loppuun saakka. Lataamalla kuvan julkisena internettiin voit olla melko varma että se on ja pysyy siellä. Ja tässä kohtaa tullaankin niihin kuvattavana olleen oikeuksiin - oliko varmaa että hän halusi itsestään tai lapsestaan tunnistettavan kuvan nettiin? Tuliko kuvaaja edes kysyneeksi asiaa? "Voinhan minä sen sieltä poistaa jos se niin häiritsee" toteaa suivaantunut kuvaaja, ajatellen että ei näille saamari soikoon mikään kelpaa. Mutta totuus on että välttämättä et enää voi, kun kerran teit päätöksen ladata kuvan internettiin.

Kuvattavalla on varmasti tämä kotona kehystettynä

Suurin osa meistä ilahtuu kun saa edustavia kuvia koiristaan tai hevosistaan. Ei haittaa jos siellä taustalla myhäilee tyytyväinen omistaja/ohjaaja joka kuvassa on jotenkinpäin ihmiseksi tunnistettavissa. Tarkka lähikuva jossa kyseinen tyyppi näyttää lähinnä petolinnun perseeltä, tahi on muuten vähemmän mairittelevassa tilanteessa, ei välttämättä sen sijaan ilahduta laisinkaan. Esimerkiksi esteratsastuskilpailuista näkee usein kuvia jossa ratsastajan - usein nuoren tytön - takalisto pyllistää näyttävästi keskellä kuvaa; kuuluu toki lajin luonteeseen ja hevostahan kaikki katsoo - paitsi että voitko olla varma että asianlaita on näin? Miten ikinä voit tietää kuka, missä ja millä ajatuksilla kuvia katsoo? Ihan kaikesta ei halua kuvaa muistoksi edes itselleen - ethän maksaisi valokuvaajallekaan kuvasta joka omasta mielestäsi on epäonnistunut - puhumattakaan että haluaisi sen nettiin kaikkien katseltavaksi. Voisikohan kuvaajalla siis kaikkien oikeuksiensa ohella olla jonkinlaista vastuutakin? Vaikka kuinka kutkuttaisi laittaa se kaikkein naurettavin otos nettiin todisteena omasta tilannetajustaan, niin voisiko joskus käyttää pientä seulaa sen suhteen mitä julkaisee? Tai vaikkapa ihan senkin suhteen mitä ja mistä kuvakulmasta kuvaa?

Super viikonloppu!

Aloitetaan kuulumiset viikonloppua edeltävältä ajalta. Keskiviikkona mentiin eläinlääkäriin näyttämään Suzyn silmää. Eläinlääkärin hetken ällisteltyä "onko se linssi tosiaan vielä sen silmässä" linssi poistettiin ja silmä värjättiin. Tuijotimme kaikki silmää samaan aikaan kuin kaikkien suupielet nousivat hitaasti mutta varmasti ylöspäin - täysin kunnossa! Tervettä kudosta vailla naarmun naarmua kimalteli edessämme, en osaa sanoa eläinlääkärin puolesta mutta ainakin itse tunsin suurta halua kiljua riemusta sillä hetkellä. Kun vain mietinkin mikä työ tehtiin silmän paranemisen eteen, mikä määrä takapakkeja ja pettymyksiä ja sitten 2 viikon hoidon jälkeen täysin terve silmä - se tuntuu lähes ihmeeltä. Ihmeelliseltä tuntuu myös tämä aika nyt kun silmiin ei tarvitse enää olla tunkemassa silmätippoja, eikä koiraan ylimääräistä kipulääkettä. Suzy on kuin nuori kesälaitumelle päässyt vasikka - riemuiten päivästä toiseen ja tottakai täysillä. Miten ihanaa!

No, sitten siihen viikonloppuun. Perjantaina työpäivän jälkeen pakkasin autoon koirat ja valtaisan määrän tavaraa ja otin suunnan kohti Jämsää. Tämänkertainen majapaikkamme oli Himoksella, aivan laskettelurinteiden vieressä. Paikka oli oikein mukava; siisti saunallinen ja muutenkin täysin varusteltu hirsimökki josta oli suora käynti koiran ulkoilutusreiteille. Tykkäsin kovasti ja mielestäni myös hinta-laatusuhde oli hyvä - suosittelen lämpimästi kaikille koiraihmisille!

Tuollainen mökki siellä odotti

Lauantai-aamu koitti aurinkoisena ja rauhassa heräiltyämme suuntasimme kohti Tamperetta, missä Suomen Bokseriyhdistyksen Erikoisnäyttely tänä vuonna järjestettiin. Tapahtumaan oli ilmoitettu 120 bokseria, joten paikalla oli runsaasti väkeä; sekä uusia tuttavuuksia että vanhoja tuttuja. Erityisesti mainittakoon ensimmäisen koirani kasvattaja Jaana, jonka yhtäkkiä bongasin kävelemästä ohitseni - olipa riemastuttavaa nähdä ja jutella pitkästä aikaa!

Näyttelyn tuomarit tulivat tällä kertaa britanniasta; Liz ja Nigel Rallings joista ensin mainittu arvosteli urokset ja jälkimmäinen nartut. Rex osallistui avoimeen luokkaan jossa koiria oli komeat 17 kappaletta. Rex sai erin ja piti pintansa loppuun asti - jossain vaiheessa havaitsin että luokan 4. ja 3. oli sijoitettu ja jäljellä Rex sekä erikoisnäyttelyn aiemmin voittanut uros. Rex voitti ja sai SA:n - jo tässä vaiheessa olin täysin pyörällä päästäni ja erittäin erittäin tyytyväinen koiraani. Sitten vain odottamaan paras uros luokkaa.

Luokkavoittajat, kuva Outi Hänninen

Paras uros luokassa tuomari juoksutti ja seisotti koiria ja poimi sieltä sitten jatkoon menijät. Rex meni jatkoon, ja jossain välissä taas tajusin että siellä se seisoo yhdessä kolmen muun koiran kanssa ja tulee sijoittumaan. Pulssi oli jo melkoisen korkealla tässä vaiheessa. Tuomari jatkoi koirien vertailua runsaalla juoksutuksella ja kuten jo aiemmassakin kilpailuluokassa pääsin taas juoksuttamaan koiraani Kasvattajan ollessa läkähtymäisillään päivän urheilusuorituksista. Oli hieno tunne viedä poikaa siellä kannustustaputusten raikuessa. Tuomari sijoitti 4. ja 3. koiran ja jäljellä oli enää isä ja poika - siis L.A. Aut Caesar ja meidän Rex. Ja kuinkas kävikään - Rex voitti taas! Voitti erikoisnäyttelyn urokset siis ja jätti taakseen kymmenittäin muita - mikä uskomaton tunne!!! Typertyneenä seisoin kehän vieressä ja kuulin kehäsihteerin kysyvän kelpaisiko serti. Että kelpaisiko saada viimeinen serti erikoisnäyttelystä, no kyllä kiitos! En olisi villeimmissä unelmissakaan osannut kuvitella tällaista - toki kysymyksessä on asia mistä aina haaveillaan mutta todellisuus on jotakin aivan muuta. Nyt me ollaan koettu se yhdessä - Kasvattaja, Rex ja minä.  Kiitos kaikille ihanille ihmisille kannustuksesta ja onnitteluista - ne lämmittävät sydäntäni vielä pitkään.

Muistikuvat loppupäivästä ovat hieman sumuisat, mutta rotunsa parhaan valintaa odotellessa esitin yhden valioluokan nartun sekä toisen jälkeläisryhmässä. Aamuinen auringonpaiste oli vaihtunut runsaaseen kaatosateeseen, mikä hieman latisti tunnelmaa mutta täysillä mentiin silti loppuun asti. Rotunsa kauneimman valintaan saimme vastaan saman nartun jota vastaan Rex kilpaili jo vuosi sitten Klubsiegerin ROP-juniorin tittelistä ja niinhän siinä kävi että narttu veti pidemmän korren tälläkin kertaa. Ei kuitenkaan haittaa ollenkaan, erikoisnäyttelystä VSP on ihan mieletön suoritus johon suurin osa koirista ei yllä koskaan elämässään. Ja poikahan on vasta 2-vuotias. Rex ponkaisi korkealle vuoden bokseri -tilastoissa, eikä taida sieltä kovin alas enää tämän jälkeen tulla. Se on mielestäni ennen kaikkea kunnianosoitus sille työlle jota koirani Kasvattaja tekee rodun eteen.

Sunnuntaina jatkettiin vielä Riihimäelle, minne kasvattajatuomari Ligita Zake tuli ikään kuin vahingossa, tulonsa perumaan joutuneen tuomarin tilalle. Rex pyörähteli itsensä sijalle PU2 ja olisimme saaneet sen sertin jota silmälläpitäen tähän näyttelyyn alun perin ilmoitettiin. Ei vain tarvittu sitä sertiä enää :) Erittäin tyytyväisenä kotiin - kohti uusia seikkaluja. Kuvia reissusta tulossa myöhemmin!

Sunnuntain ROP-kasvattaja, kuva Jessica Salo

Alkuviikon pikakuulumiset

Niin sitä ollaan edetty taas useita päiviä eteenpäin ja ilokseni voin todeta että piilolinssi on edelleen Suzyn silmässä. Ihan pian saadaan toivottu viikko täyteen yhtäjaksoista hoitoa ja sen jälkeen kaikki mitä saadaan on plussaa. Linssi saa olla paikoillaan sen 2 viikkoa jos pysyy ja viimeistään sitten silmän tilannetta tarkastellaan uudemman kerran.

Suzyn vointi on mainio, selkeästi on havaittavissa että silmä ei enää ole niin kipeä. Hieman liiankin selvästi, sillä lenkeillä alkaa koirassa olemaan jo melkoisesti pideltävää. Hän niin mielellään riemuitsisi keväästä tekemällä helikopterihyppyjä (Suzyn tuntevat tietävät mitä helikopterihyppy tarkoittaa) ja muutenkin kekkaloimalla ympäriinsä. Vanhan jälkikoiran mielestä myös erilaisissa pusikoissa ja risukoissa olisi vallan passelia käyskennellä, yritäpä siinä selittää että kun se ei nyt käy kun sitä linssiä ei haluta mihinkään pensaan oksalle. Uimarengas kaulassa vain painettaisiin ryskyen menemään. Kun mietin aikaa taaksepäin niin aikamoinen savotta tämä on ollut enkä viitsi edes laskea montako satasta olen tapahtumain tiimellyksessä köyhtynyt. Jos silmä tällä kuntoon saadaan, niin rakas koirani säihkysilmineen on kyllä kaiken vaivan arvoinen.

Rexin kanssa ollaan palattu arkeen näyttelykauden avajaisten jälkeen. Herraa pidetään hyvässä iskussa reippailla lenkeillä ja aivan pian päästään uimaankin. Tottiksissa edetään suunnitelmien mukaan ja jälkikauttakin ollaan jo vähän aloiteltu. Jatkuvasti hyviä fiiliksiä, jollaisia harrastuskoiran kanssa saa silloin kun asiat menevät edes sinnepäin.Kyllähän tämä tästä pikku hiljaa kesäksi muuttuu.