Loman aloitus

Kevät on edennyt siihen vaiheeseen että allekirjoittanut on päässyt talvilomalleen. Lomaa on vain säälittävät 4 päivää, mutta yhdistettynä pääsiäispyhiin siitä tulee kuitenkin yli viikon mittainen lepotauko - ja voin sanoa että todellakin tarpeeseen! Loma aloitettiin koirien iltatreeneillä sekä rentoutumalla The Voice of Finland ohjelman äärellä, luonnollisesti asianmukaisin eväin & juomin varustautuneena. Ja edessä on vielä kaikenlaista mukavaa!

Anna auringolle tilaisuus paistaa

Lauantai-aamun aluksi laitoin kaalilaatikon uuniin - se on nykyisellään lempiruokaani jota meillä syödään suorastaan häpeällisen usein. Helppoa, edullista, hyvää eikä edes millään muotoa lihottavaa ruokaa - mitä muuta voi toivoa? Siispä laatikko uuniin ja sitten ulkoilemaan.

Sää yllätti positiivisesti, ennakkoon arvaillun koleahkon ja mahdollisesti sateisen sään sijaan päästiin ulkoilemaan ihanassa auringonpaisteessa. Lupasin viime viikon hivenen paitsiossa olleille koirilleni kunnon lenkit ja sen ne totisesti saivat - tätä kirjoittaessani kaksikko nukkua tuhisee tyytyväisinä vierekkäin sohvalla nukkuen. Suzy on todellakin sulanut Rexille täysin, hakeutuu itse sen lähelle nukkumaan mihin ei monen koiran kanssa alentuisi.

Olipahan liikuntaa kerrakseen

On hauskaa seurailla koirakaksikon puuhia ja sitä miten erilaisia ne ovat huolimatta siitä että ovat samaa rotua. Uroksen kanssa lenkit ovat sangen rauhallisia, lukuunottamatta niitä hetkiä jolloin se pääsee irti esim. pellolle - sitten meno on hetken aikaa kaikkea muuta kuin rauhallista. Sivumennen mainittuna en usko että yksikään koira voi hyvin jos se ei pääse usein juoksemaan vapaana, ei fyysisesti eikä myöskään psyykkisesti, ja toisinaan ihmettelenkin miksi nykymaailmassa koiran pidosta haluttaisiin tehdä niin vaikeaa. Ei hyväluonteinen, koulutettu ja onnellinen koira ole vaaraksi kenellekään, ainakaan jos omistajana ei satu olemaan kaikista muista piittaamaton yksilö. Hihnassa ollessaan uros lompsottelee vierelläni alustasta piittaamatta; sitä ei lainkaan haittaa eteen osuvat lätäköt ja savikot ja usein se näyttääkin keväisen lenkin jälkeen kuin mutalikossa uineelta. Suihku on kovassa käytössä lenkkien jälkeen!

Digikameran ehtii laukaista noin kerran Rexin edetessä pellon laidalta toiselle

Narttu on täysin eri maata kuin uros. Se on luonteeltaan tulta ja tappuraa ja lenkille lähteminen onkin sen kanssa toisinaan melko railakasta touhua. Usein säällisen käytöksen aikaansaaminen edellyttää armeijakuria vastaavaa komentosarjaa, mutta meno kyllä rauhoittuu lenkin edistyessä. Nartun kanssa ei todellakaan kävellä missään mutapohjilla; hän sipsuttaa aristokraattisilla tassuillaan eteenpäin väistellen mahdollisuuksien mukaan kaikki tilaisuudet kastella käpälänsä. Tänään seurasin huvittuneena koiran reaktiota edessä olevaan lätäkköön jonka kiertäminen ei ollut mahdollista. Suzy selkeästi tuumaili asiaa mielessään ja lätäkön ollessa kohdalla kokosi voimansa mahtavaan loikkaan sen yli. Jos Suzyn päästää lenkillä irti siitä tulee "pikkuveljestään" poiketen varsinainen perskärpänen, joka näyttää miettivän voiko mammaa jättää yksin. Lelun kanssa (tai Rexin) Suzykin hieman lämpenee.

No anna se rukkanen niin minä juoksen

Tänään törmäsin lenkillä taas ilmiöön jota en lakkaa ihmettelemästä: omistajansa kanssa tien poskeen jähmettyvä pikkukoira. Kaikki ison koiran omistajat varmaan tunnistavat ilmiön - kun olet pääsemässä paikalleen jumittuneen, tiukkaa tuijotusta harjoittavan koiran ohi alkaa hillitön räksytys. Kuvioon kuuluu ettei omistaja näytä kykenevän tekemään asialle mitään, joten ison koiran omistajan on pidettävä huoli siitä että ohitus onnistuu ilman suurempaa hulabaloota... Jos iso koira käyttäytyisi samalla tavalla, niin montakohan lenkkiä ehtisi kävellä ennen asiaa kauhistelevia lehtikirjoituksia? Tänään kohtaaminen tapahtui kohdassa missä on kapea polku. Havaitsin koirakon ennen siirtymistäni polulle ja ajattelin kohteliaasti odotella sen aikaa että he pääsevät polulta pois. Noh, kuinkas ollakaan, siihenhän se koirakko jähmettyi keskelle menoreittiä. Hetken asiaa ihmeteltyäni lähdin koirani kanssa polulle, ajatellen että useamman kilometrin mittainen kiertotie olisi sentään hieman liikaa vaadittu selkävaivaiselta koiralta joka oli siihen mennessä jo kunnioitettavan matkan kävellyt. Ilmeisesti kohti käveleminen on ratkaisu näihin tilanteisiin - mummo koirineen nimittäin poistui paikalta erittäin vauhdikkaasti vieressä olevaan ojaan. Tunsin hetken aikaa oloni pahaksi tappajakoiran omistajaksi :)
Mitenköhän on, jos kukaan ei liikkuisi niin pääsisikö kukaan eteenpäin?

Terveyskuulumisia

Maaliskuukin alkaa kääntyä loppupuolelleen ja kovasti on jo kevään odotusta ilmassa. Juuri tätä kirjoittaessani ei tosin siltä tunnu, sillä työpäivän aikana ulkona on satanut reippaasti lunta ja lisää tulee koko ajan. Nämä takatalvet ilmiönä ovat aina yhtä masentavia ja todettakoon että nykyisessä elämäntilanteessa allekirjoittanut on helppo masentaa. Yritetään jaksaa kuitenkin, on se kesä ennenkin tullut.

Tälle keväälle ohjelmoitu "urakka" eli Rexin terveystutkimukset on nyt saatu vietyä kunnialla läpi. Pojalla on siis sydänäänet ok, polvet 0/0 ja kyynärät 0/0 - näiden osalta tulokset haalittiin kasaan jo aiemmin. Tämä keväänä kuvattiin aiempien vinojen kuvien vuoksi lonkat uudelleen, tulos on nyt C/B mihin tyydymme. Ihan ei tulos vieläkään ole odotusten mukainen, mutta kun tiedossa on miten vaikeaa tulosta on saada muuttumaan silloin kun kuvissa lukee "uusinta", niin pitää olla tyytyväinen että edes tämän verran tultiin vastaan. Johan SKL:lta menisi maine jos ilmenisi että heillä ei osata lausua vinoja kuvia :)

Pojan selkä kuvattiin virallisesti ja tulos on siltä osin SP2. Rexin selkä on edelleen täysin puhdas, lukuunottamatta yhtä muutosta rintarangassa. Koska SKL tulkitsi kyseisen muutoksen sillaksi, on tulos aina SP2 vaikka muutoksia ei ole kuin tuo yksi - tältä osin tulos oli siis odotettavissa. Spondyloosilausunnon lisäksi lausuntoon sisältyy nikamien epämuotoisuus, joka Rexin kohdalla on VA0 eli normaali, sekä välimuotoinen lanne-ristinikama, joka Rexillä on LTV1 - jakautunut ristiluun keskiharjanne (s1-s2) tai muu lievästi normaalista poikkeava rakenne. Koska Rexin kohdalla oli tiedossa että sillä ei ole ainakaan jakaantunutta ristiluun harjannetta, kysyin asiaa mm lausunnon antajalta. Vastaukseksi sain että Rexillä on viimeinen lannenikama (L7) hieman lyhyt; muutos jota rodulla tavataan melko paljon ja josta ei koiralle ole haittaa. Kävi mielessä että millimetrimitallako näitä nykyään mittaillaan, mutta koska näkisin tuloksen vain numerona paperilla, niin antaa olla. Selkää on vuosien varrella tarkoitus kuvata lisääkin, että nähdään miten se pysyy kuosissaan.

Alla olevissa kuvissa ensin Rexin lanneranka ja sitten Suzyn lanneranka. Poikkeaako L7 paljon toisistaan - mielestäni eivät.

Rexin lanneranka

Suzyn lanneranka

Tyytyväinen? No, miten sen nyt ottaa. Olen tyytyväinen koiraani joka pystyy luustonsa suhteen elämään normaalia elämää ja jolla on eläinlääkärimme sanojen mukaan erinomainen bokserin selkä. Tottakai olisin halunnut sen 0-selän ja A:n lonkat, mutta kun aina ei saa mitä haluaa. Jospa hän näiden turvin sitten välttäisi sarjan muita vitsauksia - koirassa kun voi mennä rikki niin monta asiaa.

Ja ettei totuus unohtuisi, tälläkin selällä on menty täysillä:

Tämä ei ole Rexin selkä

Suzykin on osallistunut terveystalkoisiin käymällä kontrolliverikokeissa ja on suureksi riemuksemme julistettu parantuneeksi. Suzylla oli siis mahavaivaa - mitä ilmeisemmin ärhäkkä tulehdus mahan limakalvoilla - ja sen veren valkosolut painuivat hetkeksi alle viiterajojen. Säikäytti, mutta onneksi vastasi nopeasti lääkitykseen ja korjautui. Suzy on kuin kissa joka putoaa aina jaloilleen vähintään 9 henkensä turvin :) Nyt Suzyn mahaa hellitään uudella (sivumennen mainittuna aika hinnakkaalla) vatsaystävällisellä ruoalla, joka vaikuttaa sopivan koiralle hyvin. Puolet syötetään edelleen lihaa, puuroja ja niin edelleen. Seuraillaan että oireet eivät uusi ja jatketaan elämää.

Neitosista kaikkein kaunein - ja herttaisin :)

Ja nyt me jatketaan elämää lähtemällä lenkille lumisateeseen :)

Maneesilla

Blogini on taas elänyt hiljaiseloa, mutta kevään edetessä ja valon lisääntyessä taas toiveita saada hieman elämää tännekin. Elämä nimittäin jatkuu, vaikkei siltä aina tuntuisikaan.

Tänään käytiin maneesilla, kuten talvisten sunnuntaiden tavaksi on muodostunut. Molemmat koirat pääsivät mukaan, Rex treenaamaan ja Suzy siksi ettei suostunut jäämään kotiin :)

Rexin kanssa treenattiin tänään lähinnä jääviä liikkeitä, sekä lisäksi ilmaisuharjoituksia joita tehdään aina kun muistetaan. Jäävät sujuivat mainiosti; istumisen kautta luoksetuloon opetetulle pojalle ei näytä olevan temppu eikä mikään vaihtaa liikkeet niin että istumisesta tuleekin odottava ja luoksetulo maahanmenon kautta. Huomaan että palasina opetettujen liikkeiden yhdistäminen kokonaisuuksiksi ei myöskään tuota ongelmia. Eniten teettää töitä seuraaminen. Ei niin että seuraaminen olisi huonoa; ollakseen minun kouluttamani poika esittää jopa sangen säällisiä pätkiä. Mutta pätkät ovat vielä melko lyhyitä ja se mikä tulee teettämään töitä on vireen pysyminen pitkäkestoisesti sellaisena kuin haluaisin. Luulen että tässä kohtaa ei kannatakaan ahnehtia liikaa, vaan hiljaa hyvä tulee. Sopivassa suhteessa oikeaa tunnetilaa ja hallintaa. Huvittuneena olen kyllä verrannut näitä kahta viimeisintä koiraani; jos on rotukohtaisia eroja havaittu ennenkin niin nämä ovat todellakin kuin yö ja päivä. Siinä missä aikoinaan havaitsin olevani kertakaikkisen kusessa narttuni turboahdetun moottorin kanssa, huomaan tietyllä tavalla siihen tottuneeni ja olevani taas hieman uuden edessä erilaisen koirani kanssa. En missään nimessä huonomman koiran, mutta eri tyyppisen.

Ulkonakin on treenattu - kuva tammikuulta

Esine-ilmaisua otettiin myös; se on viime aikoina sujunut aika hyvin - jopa lumella. Talveksi aiottu ilmaisutavan muutos on päätetty unohtaa ja toivon todella että tämä on ratkaisu jota jatkossa ei tarvitse katua. Rexille monen rotunsa edustajan tapaan on toisinaan vastenmielistä mennä makuulleen paikkaan missä alusta ei syystä tai toisesta ole kaikkein mukavin. Kuitenkin, kun ilmaisutavan vaihtoa sille tarjottiin se päätti itse esittää maahanmenoa. Pidetään siis se - mielummin vaikka ajoittain hieman takkuavana kuin sellaisena että koira itse esittää kaikkia mahdollisia tapoja vuorotellen. Maahanmenon etuna on se että ilmaistava esine on poikkeuksetta koiran etujalkojen välissä ja lisäksi se on koiralle hetkellisen rauhoittumisen paikka. Oikenlaisesta ilmaisusta saa mahtavat palkat ja tässä kohtaa on todettava että ahne koira on hyvä koira.

Treenin lopuksi otettiin hieman paikallaanoloa ja lisäksi poika sai revitellä maneesissa oikein kunnolla. Melkoisen nopsajalkainen ja vahva otus tämä meitin nuoriherra...

Maneesilla käväissyt vierailija ja seisomista harj. linssinlude taustalla

Suzyn maha ei ole kunnossa. Nuorempana sillä oli vastaavia vaivoja, joiden pääteltiin olevan hormonaalisia - päätelmää vahvisti oireiden loppuminen sterilisaatioon. Nyt joitakin viikkoja sitten havaitsin taas oireita ja tätä kirjoittaessani koira on toki jo käytetty eläinlääkärissä ja saatu asiaan kuuluva lääkitys. Koska koiran kaikki veriarvot eivät ole ihan sillä tasolla kuin pitäisi, pääsee Suzy vielä kontrolloitavaksi ja samalla päätetään onko lisätutkimusten tarvetta vai tokeneeko näillä. Odotellessa koira viettää Suzymaista lomaa; siihen kuuluu mm. kevyttä lenkkeilyä, mahdollisimman stressitöntä elämää sekä vatsaystävällistä ruokaa useita kertoja päivässä. Stressin välttämiseksi Suzykin pääsi maneesiin hieman leikkimään ja kylläpä olikin onnellinen koira.

Äipän muru

Huomenna autohäkkini lähtee kohti Lieksaa, tällä kertaa muokattavaksi korkeutensa osalta. Muistutattehan minua että kun seuraavan kerran ostan häkin, niin ei kannata pihistellen ostaa käytettyä häkkiä vaan kerralla kaikkia mahdollisia tarpeita vastaava. Muokkauksen jälkeen pitäisi uroksenkin mahtua istumaan suorassa ja sitten vain toivotaan että häkin ohella autokin kestää vielä vuosia ja vuosia. Uutta häkkiä ei todellakaan ole varaa pieneen hetkeen ostaa - sen verran paljon on mennyt tuon kokonaisedullisen muutoksiin :)

Mukavaa viikkoa kaikille toivotellen. Halikaa rakkaitanne!

Uusi ulkoasu

Blogi oli hetken suljettuna ulkoasun muutoksen vuoksi. Uusi on nyt teidän kaikkien ihailtavana, itse pidän valtavasti ja toivon että sivuilla mahdollisesti vierailevat lukijatkin pitävät :)
Kiitos Veeralle uudesta ilmeestä - olisi itseltä jäänyt tekemättä tämä!

Muistoja vuosien takaa, osa III Emma

Oikeastaan tämän pitäisi olla muistelu-osioni ensimmäinen osa, sillä Emma oli ensimmäinen ikioma koirani. The One, First and Only. Toki meillä oli kotona koiria ennen Emmaakin, joten ihan täysin ummikkona en koiranomistajaksi ryhtynyt.

Alun perin meille piti tulla saksanpaimenkoira; sopiva yhdistelmä oli jo katsottuna ja urospentuhan se tietenkin siinteli mielessä ensimmäiseksi koiraksi... Sattui kuitenkin niin että kyseinen narttu jäi sillä kertaa tyhjäksi. Joskus mietin onko elämässä kaikki ennalta määrättyä; nimittäin pian tämän jälkeen löysin itseni ratsastustallilla puhumassa erään bokseri-ihmisen kanssa. Hän mainitsi että tuttavilleen oli juuri syntynyt todella laadukkaat pennut. Kertoessani että etsimme enemmänkin harrastus- ja perhekoiraa, emme niinkään hienoa näyttelykoiraa (silloin ei vielä oltu niin pitkällä) sain kuulla että pentueessa on myös 2 valkoista pentua joille etsitään juuri meidänlaisiamme omia ihmisiä. Että siitä se sitten lähti ja samalla tiellä olen edelleen. Joskus mietin olisiko elämä saksanpaimentimen kanssa ollut erilaista - luultavasti. Haluaisinko palata takaisin ja vaihtaa rotua - en ole ainakaan vielä halunnut :)

Kun näimme pennun ensimmäisen kerran, se ihan suoraan sanottuna muistutti enemmän pientä vaaleanpunaista porsasta kuin koiraa. Turha kai sanoakaan että olimme täysin myytyjä. Ihan niin helposti se ei kuitenkaan käynyt, kasvattajat nimittäin suhtautuivat kasvatustyöhönsä erittäin vastuullisesti ja saimme tehdä töitä saadaksemme heidät uskomaan että pärjäämme pennun kanssa ja huolehdimme siitä hyvin. Urospennusta ei edes keskusteltu, vaan alusta alkaen oli selvää että se on narttu tai ei mitään. Loppujen lopuksi saimme pennun, sekä kasvattajista kaksi aivan ihanaa uutta ystävää itsellemme. Omalla tavallaan voitolle jäi myös Emma, joka siihen aikaan oli melkoinen harvinaisuus. Ei värinsä vuoksi, vaan siksi että oli hengissä - siihen aikaan lähes kaikki valkoiset pennut lopetettiin. Jos ei lopetettu, niin ainakin jätettiin rekisteröimättä.

Emman saavuttua meille kävi nopeasti selväksi että pienellä koiran alullamme on erityisen luja oma tahto. Suoraan sanottuna se oli aikamoinen riiviö, joka mm. komennettaessa vastasi iskemällä hampaansa täysillä ranteeseen. Muistan lueskelleeni lahjaksi saamaani englantilaisen eläinlääkärin kirjoittamaa koirakirjaa ja huomioni kiinnittyi erityisesti yhteen kirjan osaan. Kyseisessä kappaleessa kuvattiin luonteeltaan epänormaalia pentua; kuvaus vastasi melko täydellisesti omaani ja päättyi pahoittelevaan "valitettavasti tällaiset pennut kannattaisi lopettaa saman tien". Onneksi en silloin uskonut enkä vielä tänäkään päivänä usko ihan kaikkea mitä luen...

Vuodet vierivät ja koirastani kasvoi vallan mainio yksilö. Opiskelujen päätyttyä muutimme takaisin kotiseudullemme ja pian sen jälkeen päädyimme silloisen kumppanini kanssa eroon. Omaisuudessa tehtiin tasajako: minä sain koiran ja ex-avopuolisoni sai auton. Eron jälkeen vietin lähes kaiken vapaa-aikani koirani kanssa ja Emma vastasi täydellisellä kiintymyksellä ja uskollisuudella. Se oli koira joka halusi aina olla lähelläni ja joka tietyistä luonteen puutteistaan huolimatta olisi suojellut minua hengellään tarvittaessa. Onneksi ihan niin pitkälle ei tarvinnut mennä :)

Emman kanssa harrastimme monipuolisesti; kävin sen kanssa kaikki mahdolliset kurssit ja koulutukset. Kilpailin sen kanssa tokossa nykyisen koulutustunnus TK1 verran; koiraa kyllä koulutettiin enemmänkin mutta oma kilpailuviettini ei kantanut pidemmälle. Emman kanssa vastaanotimme myös Toko Tulokas palkinnon, joka edelleen komeilee kirjahyllyssämme muistona. Siihen aikaan rekisteröimättömille rotukoirille (jotka luettiin sekarotuisiksi) oli kilpailuissa oma sarjansa: x-rotuiset.

Koska kukaan meistä ei ole täydellinen, myös Emman luonteessa oli omat puutteensa. Uskon että pystyin sen kanssa harrastamaan ja tekemään kaikenlaista koska se luotti minuun ja tiesi etten vaadi siltä asioita mihin se ei pysty. Joskus sen luonteen tietyt ominaisuudet pääsivät kuitenkin hieman yllättämään; se pelkäsi kovia ääniä ja noin ylipäätään kaikenlaiset muutokset olivat sille vakava epäilyksen aihe. Epämukavuusalueelle joutuminen saattoi aiheuttaa sille vahvan pakoreaktion. Muistan kerran keskustelleeni melko kovaäänisesti äitini kanssa aiheesta miksi en voi mennä Jyväskylään viikonlopuksi kylään junalla matkustaen. Äitini ei suostunut millään uskomaan että en saa tottelevaista ja kilttiä koiraani junaan, enkä varsinkaan tilanteessa missä iso ja kovaa ääntä pitävä juna vain pysähtyy hetkeksi... Olen ymmärtänyt että Emma ei ollut sisaruksistaan ainoa joilla näitä luonteen piirteitä oli, mutta korostettakoon että ne eivät juurikaan vaivanneet arkeamme. Ainoastaan ne oli hyvä tiedostaa.

Emman terveys oli melko hyvä. Muistelen että sillä oli jonkun verran ns. "normaaleja" juttuja, siis ohimeneviä sairauksia joista selvittiin antibioottikuurilla tai vastaavalla. Sillä oli jonkinlaista ruoka-aineherkkyyttä, josta selvittiin rajaamalla ruokavaliosta pois soija, vehnä, maissi ja kana. Lisäksi sillä oli selässään spondyloosia, joka tietysti silloin järkytti mutta joka nykytietämykselläni tuskin olisi saanut edes kulmiani kohoamaan. Sydämessään koirallani ei koskaan todettu olevan mitään vikaa; itse asiassa sen sydän oli kuunneltu joitakin viikkoja aiemmin kun tuli koirani aika lähteä tästä maailmasta. Emma menehtyi kesken lenkin sydänkohtaukseen, vain 8.5 vuotiaana. Lähti kuten elikin, erittäin vauhdikkaasti.

Tämä on toistaiseksi ainoa kuva mikä minulla on skannattuna Emmasta. Lisää kuvia on kyllä paperimuodossa kokonainen albumillinen, sen tietää suurin osa meille kylään tulijoista. Tiedättehän höpsähtäneet tädit jotka haluavat näyttää kuvia lapsistaan?

Elämää laumassa

Ennenvanhaan koiranpito oli erilaista kuin nykyään. Monissa perheissä oli yksi koira, jota pidettiin rennolla asenteella. Koiria pidettiin usein irti, eikä niiden mahdollista kohtaamista pidetty ongelmana. Niitä ruokittiin sillä mitä kotoa sattui löytymään, eikä eläinlääkärissä välttämättä käyty edes ihan joka vuosi. Koirien kanssa ei välttämättä harrastettu mitään erikoisempaa - ne olivat vain koiria. Sikäli kun aika ei ole kullannut muistojani, ajattelisin että myös yleinen asennoituminen koiriin oli suvaitsevaisempaa kuin mitä se on tänä päivänä.

Ennen paistoi aurinkokin aina. Kuva kaapattu netistä

Nykyään Suomessa on arvioiden mukaan 650000 koiraa ja on laskettu että noin joka viidennessä perheessä on yksi tai useampi koira. Siinä missä koiria on tullut lisää, on myös sääntöjä ja rajoituksia tullut lisää. Koiranpito ei välttämättä ole enää niin yksinkertaista kuin se oli ennen. Jos haluat noudattaa sääntöjä, haluat myös pitää koirasi niin että niistä ei ole haittaa muille. Suurin osa koiranomistajista onnistuu tässä hienosti. Mutta asia mistä vähemmän puhutaan on mahdolliset ongelmat oman lauman sisällä. Usein asiaa mietitäänkin vasta sitten kun alkaa olla jo liian myöhäistä.

Sitä vissiin v*tuttaa? Kuva kaapattu netistä.

Kun hankin ensimmäisen ikioman koirani, elettiin vuotta 1992. Koirani nuoruusajan asuin kerrostalo-alueella minne oli asettautunut paljon nuoria ihmisiä ja koiriakin oli paljon. Meillä oli tapana päivittäin kokoontua läheisen metsän reunaan ja päästää koirat leikkimään keskenään. Laumassa telmien koirat oppivat puhumaan hyvin "koiraa" eikä mitään ongelmia niiden välisessä kanssakäymisessä ollut. Koirani suhtautui hyvin myönteisesti myös myöhemmin sille kaveriksi hankkimaani toiseen koiraan - siihen aikaan en osannut edes kuvitella että koirani voisivat olla jotakin muuta kuin parhaat kaverit keskenään.

Suzy ja Iita - siskokset kuin liskokset :)

Vuodet vierivät ja koiria tuli lisää - kuinkas muutenkaan :) Perheessämme on vuosia ja vuosia ollut narttu-narttu pari, yhdessä vaiheessa kolmekin narttua, ilmaan minkäänlaisia ongelmia. Ystäväpariskunnan kanssa vietimme monta mukavaa lomaa mm. mökkeillen, niin että molempien koirat saivat olla vapaasti keskenään. Edelleenkään ei mitään ongelmaa, vaikka omaa rotua ei ehkä maailman koirasosiaalisempana markkinoidakaan. Siihen aikaan ajattelin että koirien sopeutuminen laumaan on tasan tarkkaan kiinni niiden omistajasta. Kauhistelin kuulemiani tarinoita eriasteisista koiratappeluista ja ajattelin sangen omahyväisesti olevani jotenkin parempi johtaja omille koirilleni. Periaatteessa se onkin niin että sopu laumassa on pitkälti kiinni lauman johtajasta, joka siis toivottavasti on se koirien omistaja. Se on kuitenkin kiinni myös muista muuttujista, kuten niistä koirista. Koirat kun eivät ole kaikki samanlaisia.

Päikkärit avec

Kaikki koirat eivät ole laumakoiria. Meidän perheessä herätys asiaan tuli tilanteessa jossa lauman kokoonpano oli muuttunut ja nuorempi koira oli aikuistumassa. Hetki jolloin huomasin että saan heittää kaikkitietävän johtajuuteni vaikka sinne missä päivä ei paista. Kun kaksi narttua alkaa tappelemaan keskenään, siitä on kyllä leikki kaukana. Ja kun ne ovat kerran päässet tappelemaan, ei niihin oikein voi luottaa kahdestaan enää sen jälkeen. Auvoisa yhteiselo muuttuu hetkessä ei-ihan-stressittömäksi elämäksi, jossa silmien sijainti myös selkäpuolella olisi suotavaa. Tällaisissa tilanteissa vaihtoehdot ovat vähissä. Voit erottaa koirat toisistaan, tai sitten voit yrittää opetella ennakoimaan tilanteita, pitämään armeijakuria ja olemaan aina hieman varuillasi. Valitsimme itse jälkimmäisen vaihtoehdon ja onnistuimme siinä kohtalaisesti. Koska koirat eivät saaneet toisiaan vahingoitettua, pystyimme suhtautumaan asiaan myös osin huumorilla. "Tällä voisi tienata koiratappeluissa" oli mieheni mielipide nuoresta koirastani päivänä jolloin asiat eivät menneet ihan putkeen... Haluaisinko samankaltaisen elämäntilanteen vielä nyt kun toinen nartuista on jo pian 3 vuotta maannut haudassaan - en missään tapauksessa. Niin paljon kuin olen jokaista koiraani rakastunut, ja niin paljon kuin yhteiselämään on mahtunut hyviäkin asioita, en lähtisi enää samaan. Näkisin että tämä on asia jolle kannattaa suoda pari ajatusta ennen laumansa kasvattamista. Mitä jos ne eivät tulekaan toimeen keskenään.

Parit pusut <3

Nähdäkseni ei-laumakoiran ongelma voi olla se että se ei puhu "koiraa" niin hyvin kuin osa sen lajikumppaneista tekee. Sen luonteessa voi myös olla pieniä puutteita; sellaisia jotka eivät välttämättä näy arjessa mutta kylläkin tilanteissa joissa koiralla hetkellisesti uhkaa keittää yli. Ei ole paha asia tunnistaa puutteet, meissä jokaisessa on niitä. Toki vika voi olla myös omistajassa joka omalla toiminnallaan saa sarjan ongelmatilanteita aikaan, usein omistajan ja koiran suhde on kuitenkin ihan kunnossa. Jopa niin että koira lopettaa rutinansa käskystä jos siihen vain ehtii ajoissa puuttumaan. Minun nähdäkseni suurin ongelma näissä tilanteissa on se että tällainen koira ei useinkaan varoita, vaan käy suorilla toimintaan, usein ihmisen silmään täysin älyttömästä syystä johtuen. Yksin tällainen koirakaan ei saa ongelmia aikaan - siihen vaaditaan myös se toinen koira joka ei suostu väistämään vaan vastaa haasteeseen. Nartut useinkin, mutta myös uroksilta onnistuu ja todella näyttävästi onnistuukin. Kuulemani mukaan myös narttu-uros pari voi saada tappelun aikaiseksi jos tilanne on otollinen. Kaipa se on vähän niinkuin meillä ihmisilläkin :)

Kesäisen illan tunnelmia

Takaisin tähän päivään. Kotonamme elää narttu ja uros, sulassa sovussa keskenään. Hivenen valikoiva narttuni on hyväksynyt uroksen kaverikseen ja näyttää myös antaneen itselleen luvan pitää siitä. Siinä missä narttu on sanalla sanoen reaktiivinen, uros on hyvää tahtoa pursuava lehmänhermo, joka osaa liueta paikalta silloin kun akalla alkaa niin sanotusti keittämään. Se ei pelkää, sitä ei vain kiinnosta riidellä. Narttu näyttää oivaltaneen että yksin on vaikeaa saada toraa aikaiseksi ja on oppinut puhumaan koiraa paremmin. Se sietää urokselta asioita joita se ei ikimaailmassa olisi sietänyt yhdeltäkään nartulta. Kehitystä tapahtuu, maailma muuttuu. Valtakunnassa kaikki hyvin :)

Luut meillä syödään aina eri huoneissa

Uuden vuoden alussa

Niin sitä eletään jo vuotta 2015. Ala-asteikäisenä vuosi 2000 tuntui jo olevan jollain avaruusajalla, vaikka eipä tämä onneksi ihan siltä tunnu vaikka eittämättä tekniikka ja maailma on vuosien varrella mennytkin reippaasti eteenpäin. Perusasiat eivät kuitenkaan muutu ja se on hyvä se.

Vuoden vaihtuessa myös talvi on saapunut mitä ilmeisimmin pysyäkseen, ulkona on tällä hetkellä rapsakka -20 asteen pakkanen ja vapaapäivää on toistaiseksi vietetty sisätiloissa uunia uskolla lämmitellen. Tästä päivästä on lupa nauttia täysillä sillä sitten näitä ylimääräisiä vapaita ei enää olekaan tiedossa pitkiin aikoihin.

Pakkasta piisaa, kuvassa tosin "vain" -10

Koirat voivat molemmat hyvin. Talven asettaessa omat vaatimuksensa koiraurheilulle ollaan treenaamaan päästy tilavalle yksityismaneesille, missä puitteet monenlaiseen tekemiseen ovat hienot; hyvä valaistus, aina sula maa, tuulelta suojassa ja kenties hieman ulkoilmaa lämpimämpikin. Sopivalla porukalla hallissa ollaan sulassa sovussa saatu treenattua sekä yhdessä että yksitellen muiden valvovan silmän alla; tottiksen ohella on harjoiteltu myös näyttelyitä silmälläpitäen ja onpa siellä yksi bokseripoika hieman ilmaisutreeniäkin jo ottanut. Kesällä paikoitellen tökkinyt ilmaisu on ilmeisesti tauon aikana muhinut koirapojan päässä, nyt vain kevättalvi vahvistellaan asiaa ja uskoisin että hyvä tulee. On tästä talvesta tavallaan ihan hyötyäkin, ehtii tekemään asioita jotka muuten helposti jäävät vähemmälle :)

Tuleva kesä siintelee jo mielessä ja, mikäli maailma malttaa pysyä kuosissaan ja rauhaisa elo pohjolassamme saa jatkua, siitä näyttää olevan tulossa mitä mahtavin harrastuskesä. Alkukevät ollaan rauhassa kotona, hoidellaan viralliset terveystarkastukset alta pois ja vahvistellaan talven aikana opittuja asioita. Loppukeväästä sitten aletaan pikku hiljaa olemaan enemmän ihmisten ilmoilla, suunnitelmissa on kaikenlaista mukavaa sekä näyttelyiden että koulutusten muodossa. Odotan suurella innolla!

Pieni lisäpäivitys tähän loppuun, "varuste-infon" muodossa. Olen lopultakin keksinyt ratkaisun ikuiseen käsien palelemiseen, sekä koirien että hevosten kanssa touhutessa. Agri-marketista, hintaan 15 euroa ja rapiat löytyy Teddy-työkäsineet joissa kädet ei todellakaan palele. Testattu juuri äsken, -20 asteen päiväkävelyllä. Ainoa hienoinen haitta on koko, sillä käsineet on ilmeisesti mitoitettu työmiehen tarpeita ajatellen ja pienin saatavilla oleva koko (ainot kappaleet vieläpä) oli 9.5 joka todellakin on... noh melko iso. Mutta erittäin lämpimät ja mukavat kädessä! Tässä vielä kuva näistä ihmeistä: