Tekisi niin mieleni aloittaa tämä komeasti Erich Segalin
tyyliin: Mitä voi sanoa 7-vuotiaasta koirasta joka on kuollut? Että hän oli
kiltti ja kaunis, paras koira joka minulla on koskaan ollut. Ja että ikävöin
häntä edelleen, luultavasti niin kauan kuin elän.
 |
| Ofelia oikealla |
Ofelia syntyi vuonna 2001. Emman kuoltua tiesin varmasti haluavani pennun kasvamaan, joten aloin etsimään tietoa kasvattajista sekä sen keväisistä pentuesuunnitelmista. Löysin etsimäni Kajaanista. Vuorisilla on boksereita kasvatettu jo 20 vuoden ajan ja haluankin tässä antaa täyden kunnioitukseni Helenan ja Kyöstin kasvatustyölle.
Näimme pennut ensimmäisen kerran niiden ollessa noin 3-viikkoisia.
Alun perin meille piti tulla keltainen uros, mutta kun sellaisia ei pentueeseen
syntynyt oli tarjolla joko yksivärinen tiikeri uros tai sitten narttu valkoisin
merkein - valitsin nartun. Ennen luovutusta näimme pennut vielä kertaalleen ja
siitä parin viikon kuluttua pikku Ofelia muutti kotiimme. Ei kylläkään
jälkikäteen ajatellen ollut kovin pieni, eikä myöskään sellaiseksi jäänyt :)
Jo pentuna Ofelia oli mitä suurimmassa määrin omaa
luokkaansa. Se oli hyvin sopeutuvainen koiran alku, jolle niin sanotusti kaikki
kävi. Ensimmäisenä yönä uudessa kodissaan se asettui nukkumaan pieneen
laatikkoonsa, jonka vuoteeni viereen olin pennulle varannut. Yöllä heräsin ja
havaitsin ettei pentua näy missään - se nukkui tyytyväisenä selällään Alman
pedillä, hitusen pöllämystyneen näköinen Alma vierellään.
Ulkomuodollisesti Ofelia kasvoi komeaksi koiraksi; suurikokoinen
tiikerinarttu kauniilla valkoisilla merkeillä. Sillä oli hyvän rungon ohella kaunis
pää, mutta valitettavasti alapurentaa tuli liikaa mikä rajoitti näyttelyissä
menestymistä. Menestystä saatiin silti yhden sertin ja yhden vara-sertin
verran. Mieleeni on jäänyt eräs kerta, kun irlantilainen näyttelytuomari
tervehti koiraani sanoen ”hello gorgeous”. Kyllä se katseita
käänsi kun sen kanssa maailmalla liikkui.
 |
| Ofelia oikealla |
Ofelian suurin vahvuus oli sen luonne. En oikein tiedä miten sitä kuvailisin menemättä ylisanoihin. Sillä oli loputon toimintakyky, hyvät hermot ja runsaasti hyvää asennetta. Ofelian koulutettavuudesta voisin kertoa esimerkin noutamisen muodossa. Noudon opetusta aloittaessani minulla oli aiempaa kokemusta lähinnä siitä miten noudon saa pilattua. Saadakseni rodulle sopivat täsmäohjeet asiaan liittyen lähestyin kasvattajaamme sähköpostitse ja sain vastauksen sähköisessä muodossa, eräänlainen kirjekurssi siis. Lukaisin ohjeet, sovelsin niitä hieman ja koira teki täydellisen noudon viikossa. Sellainen se oli, pelasti taitamattoman ohjaaja-omistajansa moneen kertaan.
Ofelian elämää varjosti sydämen kehityshäiriö,
joka todettiin koiran ollessa 2-vuotias. Vika oli niin harvinaista lajiketta
että eläinlääkäri esitteli sen meille eräänlaisena käänteisenä lottovoittona. Tieto
siitä että koiralla oli sairaudestaan huolimatta mahdollisuuksia elää vuosia oli
meille suurena lohtuna. Myös tieto sairauden kivuttomuudesta helpotti meidän
oloamme.
Kun Ofelian sydänvika todettiin, olimme juuri
suorittaneet BH -kokeen ja toiveet tulevaisuuden suhteen olivat korkealla.
Aluksi elättelin toiveita harrastusten jatkamisesta, mutta sangen pian luovuin
ajatuksesta ja Ofeliasta tuli nuori eläkeläinen. Sen luonne oli sellainen että
se olisi todellakin ennemmin kuollut kuin jättänyt tekemättä sen mitä siltä
pyysin. Treeneissä se paahtoi menemään entiseen malliin, mutta treenin jälkeen
se oli täysin uuvuksissa ja palautui hitaasti. Ofelian myötä opin että
sydänvikainen koira ei ole harrastuskoira. Onneksi koirani kuitenkin taipui
ongelmitta myös kotikoiran rooliin. Sen luonteen hienous näkyi tässäkin.
Ofelian erityispiirteistä mainittakoon ahneus
ruokaan. Vai mitä sanoisitte koirasta, joka yritti mm. nielaista vesirinkeliä
kokonaisena – siinä luojan kiitos onnistumatta. Eräs kotimainen bokserikasvattaja
luonnehti hyvää harrastuskoiraa alati nälkäiseksi ja hyvän saalisvietin
omaavaksi - Ofelian omistaneena olen samaa mieltä asiasta. Ofelia ei koskaan
epäröinyt toimia ja sille oli tärkeää että laumallamme oli kaikki hyvin. Se oli
taitava keksimään ratkaisuja pulmatilanteisiin, mm. erittäin kuumana
kesäpäivänä mökillä ollessamme se keksi ihan itse konstin helpottaa oloaan ja
meni matalaan rantaveteen makaamaan - kaulaansa myöten. Ohikulkijoista se
saattoi näyttää aika hauskalta. Ofelia myös ui mielellään ja toisinaan se
säikytteli minua sukeltamalla veden alle. Mökillä se oppi sarjan palvelevia
temppuja, esimerkiksi tuomaan shampoopullon järveen asti sitä tarvitsevalle.
Taisipa joskus oma-aloitteisella koirallamme lipsahtaa väärä pullokin, mutta ei
meillä olla niin tarkkoja :)
Ofelian viimeisenä vuotena tiesimme että aika käy vähiin ja
ostimme sille vähän lisäaikaa tehokkaammilla lääkkeillä. Joillakin tuntui olevan huolenaiheena
se pidetäänkö koiraa väkisin hengissä lääkkeiden avulla, kun itsekäs omistaja
ei siitä kykene luopumaan. Voin vakuuttaa että sydänvikaista koiraa ei pidetä
hengissä väkisin. Sydänsairauksissa aikainen toteaminen, ajoissa aloitettu
oikeanlainen lääkitys sekä ennaltaehkäisy ovat niitä joilla koira saa vuosia ja
elämänlaatua. Sydämen tuhoutunutta osaa ei paranna mikään. Kun sydän sanoo
yhteistyösopimuksensa irti, mikään määrä lääkkeitä ei pidä sitä väkisin
käynnissä.
Nyt loistat tähtenä taivaalla, Ystäväni. Yhteinen aikamme on
muistoissani aarteena, josta minun onneksi ei tarvitse koskaan luopua. Olit
suuri ilo tässä elämässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti