Otsikon ajatus juolahti mieleeni tänään. Koko viikko on taas ollut melkoista menoa, huipentuen eiliseen jolloin olin kotiin päästyäni niin poikki etten jaksanut ajatellakaan mitään aktiviteetteja. Aina silloin tällöin koiramme saavat ns. tylsän päivän, jolloin ne pääsevät kyllä ulkoilemaan ja juoksemaan pihallamme niin paljon kuin sielu sietää, mutta niiden kanssa ei käydä lenkillä eikä harrasteta mitään. Tällaisia voivat olla esim. illat jolloin lähden töiden jälkeen ratsastamaan eikä sää suosi koirien ottamista mukaan. Näitä päiviä ei viikkoon monta mahdu, jos ollenkaan. Ja koirathan osaavat tietysti arvostaa tilaisuutta päästä ns. vetämään lonkkaa…?
No, vaikutuksia oli nähtävissä jo heti aamulla. Nuorempi jermuili vanhemmalle sellaisin elkein ”se on minun mammani ja se ottaa vain minut mukaan” että muutamalla virheliikkeellä oltaisiin luultavasti saatu aikaan sarja maata järisyttäviä aktiviteetteja. Katsoin parhaaksi häipyä töihin vähin äänin, jättäen tahtipuikon isännälle. Talon herralla on koiriin sangen hyvä vaikutus, mikä onkin jännä juttu kun miettii että ei se alun perin ollut mitenkään varsinaisesti koiraihminen. Koirat suhtautuvat isäntään palvoen ja yleensä tottelevat viipymättä siltä suunnalta tulevia käskyjä. Kun miettii kuka noiden kanssa rämpii kelissä kuin kelissä kaikkensa antaen, niin tuntuu toisinaan hieman epäreilulta. Mutta ei parane valittaa, oikein passeli kennelpoika!
Töistä palatessani kotona vallitsi suloinen rauha ja vastassa oli kaksi unenlämpöistä koiraa. Sitä kestikin siihen asti että ehdin haukata vähän ruokaa, sitten molemmat alkoivat esittämään vaatimuksiaan. Eipä sitten muuta kuin ulkoiluvaatetta niskaan ja menoksi.
Neiti pyörremyrsky ensin. Olipahan koirassa vauhtia ja virtaa kuin pienessä kylässä. Päättäväisesti se suuntasi kohti reittiä, jota kutsun ”firman lenkiksi” koska se kiertää noin parin kilometrin päässä sijaitsevan yrityksemme ohi. Lenkkiin menee yleensä reilut puolisen tuntia tai vajaa tunti riippuen siitä oikaiseeko vähän, mutta tänään näytti jossain vaiheessa siltä että koko reissusta selvitään alle vartissa. Armeijakuria tavoittelevalla suorituksella sain lopulta koiran uskomaan että kävellä voi rauhallisestikin. Vaatimukseni saivat koiran pyörittelemään silmiään ja huokailemaan raskaasti.
Iitan kanssa baanalle seuraavaksi. Noin äkkikseltään voisi kuvitella että 8-vuotiaan koiran kanssa meneminen olisi verkkaisen rauhallista, mutta katin kontit. Iita tuntuu päässeen vasta vauhtiin ja varsinkin alkumatkasta voisi kuvitella että hihnan päässä on huomattavasti nuorempi tapaus. Ihanteellisinta Iitan kanssa on mennä paikkaan missä sen voi turvallisesti päästää irti, jolloin se todella purkaa itseään ja nauttii siitä kun saa mennä täysillä. Näissä tilanteissa se pysyy aina kuulolla mutta kykenee irtautumaan, toisin kuin Suzy jolle hihnan irrottaminen saa yleensä aikaan eräänlaisen mamman perskärpänen –efektin. Ihan joo itse koulutettu...
Tänne Reijolaan on muuten nyt saatu ihan uusi koirapuisto; tänään huvittelin hetken ajatuksella sinne menemisestä. Näkyi kuitenkin olevan sen verran paljon porukkaa että jätin väliin. Bokseri on kiltti koira, mutta sangen nopeahkosti syttyvänä ei mielestäni mikään varsinainen koirapuistorotu.
Lenkillä mietin viime aikoina lukemiani juttuja erilaisista koulutusmetodeista. Tuntuu välillä olevan eräänlaista kahtiajakoa ilmassa koulutusmetodeiden ääripäiden välillä. Lukemani mielipiteet ovat paikoitellen olleet sangen viihdyttäviä ja laittavat miettimään elämisen vaikeutta. Itse en koiran kouluttamisen suhteen osaa olla kovin mustavalkoinen. Käytän ns. pehmeämpiä keinoja ja mielelläni kokeilen uusia konsteja, esim. naksutinta (joka tosin keinona ei ole mitenkään uusi, eikös se Pavlov jo suunnilleen vuonna kuokka ja kirves keksinyt klassisen ehdollistumisen) käyttämällä olen saanut ihan hyviä tuloksia aikaan silloin kun uuden opettaminen on tuntunut vaikealta. Vierastan kuitenkin ajatusta että koiran kouluttamiseksi ja sen kanssa pärjätäkseen pitäisi aina olla kaikenlaista hilavitkutinta saatavilla. Maalaisjärjellä pärjää normaalin koiran kanssa ihan hyvin, ja joskus sitä koiraa vain yksinkertaisesti on käskettävä kaiken maanittelun ja lahjomisen sijaan. Jos pitäisi valita kaikkein tärkein sana koulutusta ajatellen, se olisi mielestäni luottamus. Ilman sitä ei ole mitään. Toinen tärkeä sana on motivaatio.
Koiran kouluttamisen ohella koulutan mielellään myös itseäni ja vuosien varrella onkin kursseilla ja koulutuksessa tullut nähtyä monenmoista. Joskus 90-luvulla oli valloillaan muoti jossa koiralle opetettiin uusi käsky aiemmin sössityn tilalle. Nohevimmat opettivat koiralleen käskyjä eri kielillä, eikä ollut tavatonta että esim. kisoissa koira pysähtyi HALT käskyn kuultuaan. Jälkikäteen olen huvittuneena miettinyt että olisikohan pitänyt täräyttää kerralla suomalainen r-pitoinen laatusana kaiken kansan kuuluville? Sitähän ne kuitenkin loppupeleissä tottelee...
Sunnuntaina sitten KUNNON treenit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti